Uuh uuh darling, who needs love?

Not I.

Tänään on taas ollut sellainen päivä, että suurin piirtein jokaisen vastaan tulevan pariskunnan näkeminen on johtanut nyyhkyttelyyn.

Mutta koska itsesäälissä, masentelussa ja  miksi-kysymyksissä kieriskely tuntuu olevan näin keväällä so last winter, otan minäkin käyttööni toisenlaiset strategiat. Kun toiset aloittavat kevätsoitimiaan, aloitan minä kevätsoitteluni: rypistelen irti popmusiikin romantisoimasta rakkauskäsityksestäni ja alan luukuttaa kappaleita, joiden avulla pystyn uskottelemaan itselleni, että minähän en onnellisuuteen mitään rakkautta tarvi. 

Joka kerta kun lähden mukaan rakkauden suuruudella huokailuun, tulen samalla kääntäneeksi selkäni omalle rakkaudettomalle elämälleni. Ja se jos mikä tuntuu kurjalta. Kuka muu tätä rakkausvajeista elämäraukkaa pitäisi arvokkaana jos ei sen eläjä itse? Kai tässä nyt on jälleen kerran aloitettava yhden naisen kampanjointi rakkauden yliarvostusta vastaan. Kyllähän minä kuitenkin haluan, että elämälläni on tarkoitus, vaikkei siinä rakkautta olisikaan. 

Otsikko: Razorlight - Who Needs Love? (Razorlight 2006)

Viikon loppukevennys: Indie boys don't deserve it

Jos tänne ikinä koskaan ilmestyy mitään ilkeämielistä tekstiä pojista, on se katkeroituneen vanhanpiian ääni, joka minussa silloin puhuu. Liian monet pakit liian ihanilta indie-pojilta, uskoisin.

Brittiläiset Dj-kuninkaalliset, Queenz Of Noize -duon Mairead ja Tabitha eivät ole varsinaisia musiikki-idoleitani (kröhöm, onneksi näitä neitosten tehtailemia "biisejä" taitaa olla vain yksi), mutta naisten karkeaa suorapuheisuutta kyllä ihailen, heh. Kunpa minäkään en aina antaisi niiden poikien sekoittaa päätäni, vaan uskaltaisin joskus vähän haistatella kyseenalaistaa kaikenmaailman jannujen ylivertaisuutta. Vaikka edes kieli poskella. Bongasithan videolta muuten ykkösindieboy Pete Dohertyn?

Siinä missä indiepojat ovat päässeet pehmentämään minun pääni, ovat nämä Camdenin kauhakakarat puolestaan sekoittaneet niiden ihanien indiepoikien päät. Tai ainakin tehneet lähtemättömän vaikutuksen. 2000-luvun alussa, Camdenin indieskenen kuumimpina vuosina dj-uransa aloittaneella kaksikolla on näppinsä pelissä ainakin Dohertyn Babyshambles-yhtyeen nimessä: nimi on tyttöjen tehtailema lempinimi ongelmarokkarille.  Lisäksi Maireadin sanotaan olevan kolmen varsin kivan kipaleen inspiraationlähde: Von Bondiesin Maireadin, Graham Coxonin No Good Time -kappaleen sekä Razorlightin Golden Touch -söpöyden. Oih! Tyttöidoleitani? Kyllä!

Uusi kesäbiisi: I Am Arrows - Nun

Olen aina pitänyt rumpali Andy Burrowsia brittiyhtye Razorlightin mielenkiintoisimpana hahmona. Rumpalin soitossa on aina ollut sellaista menoa ja meininkiä, että ei ole lainkaan yllätys, että rumpalin tuoli on alkanut tuntua vähän riittämättömältä kanavalta musiikillisten kykyjen ilmaisuun. Razorlightin mainio Abbey Road -nauhoitus The Beatlesin With a Little Help From My Friends -kipaleesta vihjailikin jo miehen laulutaidoista. 

Nyt Andy on sitten  julkaisemassa ihan omaa tuotantoaan I Am Arrows -nimen alla. Heinäkuussa ilmestyvän, alusta loppuun soolona tehdyn Sun Comes Up Again -levyn materiaaliin voi tutustua projektin sivuilla ja tietysti YouTubessa, mistä löytyy ainakin Green Grass -kappaleen video. Omaksi kappalesuosikikseni on nyt muutamista kuunteluun löytyneistä kappaleista noussut Nun, joka on kesäisen veikeä, mutta ei samalla tavalla tyrkytä aurinkoa ja kaliforniatunnelmaa kuin Green Grass. 

Tervetuloa, uusi kesäbiisi. Voi, tämä on ihaninta pitkään aikaan.