Tärkeät uudet kappaleet vuonna 2010: 12 - 6

Vierastan käyttää näistä biiseistä - kuten myös vastikään listaamistani vuoden levyistä - termiä parhaat. Tuo tärkeät kertoo enemmän siitä, millä avuilla nämä minun listat valloitetaan. Hyviä biisejä on ihan älyttömän paljon, eikä mulla taida olla välineitä asetella niitä paremmuusjärjestykseen. Ehkä en vain tiedä, millä muuttujilla peilaisin. Nämä uudet laulut kuitenkin ovat olleet tekemässä minun vuottani. Osa kappaleista on pyörinyt blogissa vuoden aikana, tottakai, ovathan ne niitä tärkeimpiä. Listan loppu täällä.

12. The Coral - 1000 Years: Harmillisesti yhtyeen viimeisin julkaisu, Butterfly House, puuroutui omissa korvissani vähän mössöksi ja jäi lopulta melko vähälle kuuntelulle. Tämän laulun parissa tuli kuitenkin kaivailtua sitä The Coral- ja Magic And Medicine -albumin aikaista Coralia. Mutta onneksi sentää edes yksi levyn lauluista teki näinkin suuren vaikutuksen.

11. Delay Trees - Cassette 2012: Mielestäni yhtyeen dedyytin kaunein kappale. Edustaa itselleni sellaista aika lailla puhdasoppista popkauneutta.

10. Big Wave Riders - Big Sound: Se kolahdus, minkä tämän biisin ensimmäinen kuuntelu aiheutti, oli sen verran suuri ja vaikuttava, että kappale on paikkansa listalla ansainnut. Yhtye tarjosi myös yhdet vuoden kivoimmat keikat ja onnistui myös muuttamaan paljon minun, tällaisen ysärijumittajan, suhtautumista uuteen musiikkiin.

9. British Sea Power - Zeus: Loppuvuoden yksi suurimmista jutuista oli kyllä BSP:n Zeus-ep:n ilmestyminen. Tämä biisi onnistui rokkaamaan minun talvestani vähän paremman. What's your maximum!

8. Edwyn Collins (feat. Alex Kapranos and Nick McCarthy) - Do It Again: Loppuvuoden kiva-biisi. Muistuttaa myös hassusta viikonlopusta ja ihmistä. Hassuista.

7. Waves Of The Echo - Boys In Debaser: Hehkuttelin biisiä täällä aiemmin syksyllä kovaa ja korkealta. Suuri ja mahtava pop-sävellys sykähdytti ja tekee sitä edelleen.

6. The Bluetones - Carry Me Home: Ikisuosikin uusimman New Athens -albumin ensimmäinen single oli mulle tosi iso juttu ilmestyessään. The Bluetones on aina ollut itselleni yksi suurista ja tärkeistä, joten se, että neljän vuoden levytystauon jälkeen yhtye osoittaa yhä olevansa ihana, teki äärimmäisen onnelliseksi.

Brother ja brittipopin uusi tuleminen?

Brittiläisellä musiikkimedialla on lyömätön taito tehdä isoja asioita yhtyeistä, jotka ovat vasta juuri ja juuri olemassa. Slough'sta tuleva Brotherkaan ei ole ehtinyt tehdä vielä juuri muuta kuin julistautua itsevarmasti brittiläisen rockmusiikin tulevaisuudeksi: Oasiksen jättämän aukon ja Glastonburyn päälavan täyttäjäksi. Muun muassa NME:n lietsoman brittipop-revivalin (This, ladies and gentlemen (mainly gentlemen, to be honest), is The Rebirth Of Britrock: ’90s Vintage) keulakuvaksi yhtye ei kuitenkaan suostu: Britpopin sijaan nelikko genreyttääkin itsensä ironisesti Gritpopiksi: "That was a bit of a middle finger about us being lumped into all the Britpop bands." (NME 11 Dec 2010).

No, ihan sama, mitä yhtye itse julistaa ja mitä ei, minä ainakin olen lähtökohtaisesti kiinnostunut yhtyeestä, jonka yhteydessä nostetaan esiin 90-luvun brittipopvaikutteet, Met Bar, legendaarinen Blur-tuottaja Stephen Street ja Union Jackin kanssa poseeraaminen. Ja niin kauan, kuin biisi alkaa suoralla The Bluetones-imitaatiolla, olen varmasti kuulolla.

 

Darling Buds of May  

Promokuvia, jotka heittävät vettä juuri siihen kiisteltyyn brittipop-myllyyn, kilpakumppanien  kritisoimista, Gallagher-wannabeismin kieltämistä... Brother ei sinänsä ainakaan vielä tarjoile mitään ennen kuulumatonta. Näillä yhtye yrittää kuitenkin lyödä läpi. Onhan Darling Buds Of May toki jo demoversiona päässyt radiosoittoon asti, singlen ja sitä seuraavan kiertueen aika on helmikuussa. Ja se levy, no, se ilmestyy sitten syyskuussa!  

Loppusyksyn jatkunut hypetys synnytti itselleni valtavat odotukset, jotka eivät ensimmäisillä kuunteluilla kyllä ihan täyttyneet. The Bluetones/joku muu brittipopbändi meet Hard-Fi -ensivaikutelma tuntui vaativan vähän totuuttelua. Useamman pyörittelykerran jälkeen täytyy kuitenkin sanoa, että tykkään jo kovasti ja jokaisella kuuntelukerralla vähän enemmän. Mutta. Vaikka omasta mielestäni Brother lyökin mennen tullen monet keskinkertaiset indieviritelmät, en kuitenkaan uskaltaisi vielä kahden kappaleen peruusteella lähteä mitään cool britannian uutta tulemista näiden ladien varaan laskemaan. Mutta mielenkiintoista nähdä, kestääkö humu sinne syyskuulle ja levyn julkaisuun asti. Toki toivon, että tästä jotain suurta kehkeytyisi. 

Uuden vuoden kuumimman tanssilattian tarjoilee Valhalla Dancehall

Jee, uuden vuoden aattona saa ottaa varaslähdön British Sea Powerin kolmijalkaisten hevosten maailmaan! Yhtye soittaa nimittäin tammikuun 10. päivä julkaistavan levynsä läpi perjantaina sivuillaan (britishseapower.co.uk/valhalladancehall) kokonaiset kolme kertaa: 

Playback 1: 16:00 gmt 

Playback 2: 21:00 gmt 

Playback 3: 03:00 gmt 

Show lähetetään eetteriin albumin kansitaidetta - eli mahdollisesti juuri niitä hevosia - hyödyntävän kuvituksen kera. Lisäksi kuulijoilla on mahdollisuus osallistua yhtyeen sivuilla näkyvään keskusteluun Twitterin välityksellä (#valhalladancehal). 

Oletankohan nyt, että kaikki ovat yhtä innoissaan uudesta BSP:stä kuin minä ja Juhani? Hmmm. Mahdollisesti. Kehotanpa siis vielä hakemaan tuon Living Is So Easy -kappaleen täältä. Ja se levyhän näyttää tältä:

1)  Who’s In Control
2)  We Are Sound
3)  Georgie Ray
4)  Stunde Null
5)  Mongk II
6)  Luna
7)  Baby
8)  Living Is So Easy
9)  Observe The Skies
10) Cleaning Out The Rooms
11) Thin Black Sail
12) Once More Now
13) Heavy Water

Tärkeät levyt vuonna 2010

Mietin varsin pitkään, että sivuuttaisin kokonaisuudessaan nämä tällaiset listailut. Rakastan listoja, mutta pelkäsin lopputuloksen näyttävän liian raukalta julkaistavaksi. Mutta mitä voi odottaa tytöltä, jonka joulun kohokohta on vuosikymmenten takainen, jälleen YLE:llä pyörivä brittidraama Kahden kerroksen väkeä? Nii-in. No, minusta lista on just tosi jees, vaikkakin pelottavan paljon laatijansa näköinen.

1. The Moons - Life On Earth: Mulle varmasti se soitetuin viime vuonna ilmestyneistä levyistä. Kivalla tavalla perinteisistä, brittiläisen popin klassisista elementeistä rakennettua tunnelmaa. Levy kolahti heti ja kovaa, mistä syystä siitä tuli lopulta sellainen tilanteessa kuin tilanteessa toimiva ja koko vuoden musiikillisia fiiliksiä kiteyttävä soundtrack. Erityisesti levy pelasti ne tilanteet, kun mikään muu levy ei oikein innostanut tai tuntunut tunnelmaan sopivalta. Leikkisä ja kepeä albumi täynnä kaikin puolin mainioita, ajattomia pop-kappaleita, jotka onnekseen päätyvät yhtyeen käsittelyssä kuulostamaan kuitenkin tuoreilta ja vähän erityisemmiltä kuin ihan perus.

2. Paul Weller - Wake Up The Nation: Yksi vuoden odotetuin tapaus. Tällaisia klassisia linjoja tarvitaan pitämään rönsyilevä musiikimaailma kasassa. Luo raamit ja antaa takuuvarmasti rajat elämään silloin, kun tuntuu, että hukassa ollaan ja kaikenlaisesta pitäis ehtiä tykkäillä. Paul Welleriä parhaimmilaan, elämän peruskauraa ja just siksi niin tärkeä. Ja olis ollut mielestäni sen Mercury Music Prizen arvoinen.

3. Britta Persson - Current Affair Medium Rare: Petailin listalle tyttökiintiötä, jonka meinasi täyttää Kate Nash. Nashin kakkoslevy päätyi kuitenkiin olemaan ihan kiva kevytversio tytön mahtavasta debyytistä, eikä siis ihan listatasoa. Loppujen lopuksi mitään hölmöä tyttökiintiötä ei tarvita: yhden tyttöidolini, ruotsalaisen Britta Perssonin syksyllä ilmestynyt uusin Current Affair Medium Rare on kaikilla mittareilla loistava, rakastettava ja jopa kahta edeltäjäänsä parempi. Kiehtova levy, joka paikoin tuntuu kuin juuri minulle tehdyltä: Some girls just can't go with the flow...Tuon yhden lainin johdattamana Some Girls Some Boys -kappaleesta tulikin loppuvuodeksi henkilökohtainen voimalauluni. 

4. Steve Mason - Boys Outside: Vuoden miellyttävimmät tunnelmat. Skotlantilaisesta kulttiklassikosta, The Beta Bandistakin tutun Masonin ensimmäinen soololevy on alusta loppuun tasaisen mahtava. Positiivisella tavalla simppelit biisit yhdistettynä Masonin äärimmäisen miellyttävään lauluääneen ja albumin läpileikkaavaan rytmikkääseen poljentoon synnyttävät levyllisen pienieleistä ja tyylikästä kauneutta.

5. Manic Street Preachers - Postcards From a Young Man: Jännitin levyn ilmestymistä ja sen saamaa vastaanottoa hurjasti. Arvioista viis, yhtye kuulosta omaan korvaani juuri siltä Manicsiltä, jota itse rakastan. 
 

6. Kula Shaker - Pilgrim's Progress: Hups, Kula Shaker teki vanhoilla päivillään mielestäni parhaan levynsä. Olen saanut olla aika yksin fiilistelyni kanssa, mutta ei haittaa. Ehkä muut vain ei tajua tai sitten tämän rakkauden voi laittaa sen populaarikulttuurin turmeleman tunne-elämän piikkiin. Levyltä aistittava nostalginen ja retrohenkinen tunnelma on selvästikin ollut elämässäni kuluneena vuonna jotenkin must ja in. Varmaan siksi klassikkoyhtyeen intialaisvaikutteista riisuttu paluulevy Pilgrim's Progress kuulostaa korvaani niin ajankohtaiselta. Ensimmäinen singlelohkaisu Peter Pan R.I.P ei lyönyt ällikällä, mutta onneksi maltoin antaa kokonaisuudelle mahdollisuuden: sopivasti kepeä, välillä surullinen ja silloin tällöin haikea levy on kaiken kaikkiaan huippu. Varsinaisia yksittäisiä hittibiisejä Pilgrim's Progresssilta ei saa irrotettua, mutta svengaavat Barbara Ella ja Modern Blues ovat kyllä olleet ykkösvalintoja sellaisille hyvää fiilistä nostattaville soittolistoille

7. Stornoway - Beachcomber's Windowsill: Vuoden yllätysrakkaus. Ehkä hieman vaikeasti genreytyvää musiikkia, mutta voi, niin sympaattista. Oxfordilaisyhtyeen debyytti onnistuu vakuuttamaan, vaikka biisimateriaalin taso ihan vähän heitteleekin. Levyn helmet Zorbing, I Saw You Blink, Fuel Up ja Watching Birds ovat kuitenkin sen verran suuria ja kiiltäviä, että kokonaisuudestakin muodostuu silkkaa plussaa ja ihanuutta. Tuoreella tavalla sekä indie että folk, mutta silti sopivan pop. Vähän Mumford & Sonsish, paljon ihan oma itsensä vain.

8. Teenage Fanclub - Shadows: En oikein tiedä, millä perusteella Teenage Fanclubin levyjä enää voi laittaa järjestykseen tai edes arvioida hyviksi tai huonoiksi. Voi olla, että tykkään Grand Prix'sta enemmän kuin Bandwagonesquesta. Tai sitten en, en tiedä. Minusta yhtyeen levyt vain ovat järkiään kaikki ihan älyttömän hyviä. Niin myös tämä viimeisin, joka ilmestyttyään teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi. Ja tekee vieläkin. Yhdistettynä Nosturin keikkahienouteen: rakkaus.

9. Foals - Total Life Forever: Ei ehkä kuuluisi listalle, koska on selkeästi mulle sellainen kausi- tai elämänvaihelevy. Ei mikään oman elämäni moderni klassikko siis, mutta kesällä sen verran paljon kuunneltu ja selviytymiskamppailuissa uskollisesti tukenut, että en raaski jättää poiskaan. Kolahti ilmestyttyään ylikovaa, juuri nyt en ehkä jaksaisi. Vähintään hyvä se on toki silti.

10. The National - High Violet: Ehkä ainoa levy, joka päätyy listalle puhtaasti "vain" musiikillisin ansioin. Välillä mietin, että mistä ihmeestä minut on rakennettu, kun en ole onnistunut luomaan rakkaussuhdetta yhtyeeseen. Levy kuitenkin kuulostaa niin hyvältä, että onnistuu tunne-elämäänikin järkyttämättä olemaan yksi vuoden parhaimmista.

Jos tämä lista jätti kylmäksi, niin katsopas vaikka tämä ja tämä tai tämä tai tämä ja tämä. Taikka tämä.

Boxing Day loveness: Four Letter Word

Nonni, tässä tämä nyt sitten on. Tänään tuskin soi mikään muu. Tovi sitten kaikkien ihmeteltäväksi tarjoiltu uusi Beady Eye -biisi Four Letter Word lyö pientä pettymystä herätelleen Bring The Lightin mennen tullen ja oi, videokin on just siisti. Vihdoinkin pystyn todella fiilistelemään yhtyettä. Ai ai, näin on just hyvä.

Hyvää joulua

Skotlannin pupuset ja minä toivotamme teille kaikille ihanaa ja pysähtynyttä joulua. Pistän välipäivinä tänne omat hölmöhköt Vuoden parhaat -listani levyistä ja biiseistä - jos rohkenen. Nyt on kuitenki pakko jatkaa salapoliisityötä netin äärellä: Kuka ihme keksi Vihreät kuulat, Julia-karkit ja rosollin? Ja miksi? En vaan tajua. 

Uutta The Moonsia

Kuluneena vuonna mahtavan Life On Earth-albumin julkaissut brittiläinen The Moons on syksyn ja neljän singlelohkaisun siivittämän pyörityksen päätteeksi siirtynyt studioon yhdessä Edwyn Collinsin ja ilmeisen mainon biisimateriaalin kanssa työstämään seuraajaa sympaattiselle debyytilleen. Tämä mod-uskottavaksikin mainostettu yhtye on siitä ihastuttava tapaus, että se ei uuden levyn äänityksenkään tohinassa ole unohtanut fanejaan, vaan pudottelee silloin tällöin kaikkien Moonsien ja Moonettesien (kuten yhtye itse fanejaan tituleeraa) riemuksi demomaistiaisia studiosta. 

Toivottavasti ainakin seuraava demotekele, sekopäisen  symppis Double Vision Love päätyy jossain muodossa huhtikuussa ilmestyvälle kakkoslevylle. Meidän mod-haikailijoiden riemuksi kitaristi James Bagshaw'n taiteilema ja nauhoittama kappale on jälleen saanut modernilla twistillä kuorrutetun makean 60-luvun soundin ja juuri passelin visualisoinnin. Aaah, haluan minihameen, hiukseni taas polkkamittaan ja kunnon bileet uudeksi vuodeksi! Tämä on vain niin ihana.

Mods! ja muita poppikoulun oppikirjoja

Gradu pyöriskelee tyytyväisenä byrokratian rattaissa eikä mulla seitsemän vuoden kielitieteellisen sivistämisen jälkeen ole ainakaan toviin aikomuksena käydä mitään muuta opinahjoa kuin poppikoulua. Parin tulevan viikon ajan koulupuvun virkaa saa toimittaa pyjama.

Poppikoulun ensimmäiselle oppitunnille olen varannut luettavaksi Richard Barnesin teoksen Mods!, joka ymmärtääkseni on yksi pätevimmmistä markkinoilla liikkuvista teemaa käsittelevistä teoksista. Right? Toinen lukulistalta löytyvä uuusi tuttavuus on pieni Small Faces -biografia (Paolo Hewitt: Small Faces. The Young Mods' Forgotten Story). 

Kertauskurssina muistelen sitten maailmanhistorian merkkivuosia tuttujen ja tarkoitukseen sopiviksi todettujen oppikirjojen avulla: uusintakierrokselle päätyvät paras löytämäni Suede-biografia, David Barnettin Love And Poison sekä legendaarisen musiikkijournalistin, John Harrisin mahtava, brittipopin musiikillisten ulottuvuuksien lisäksi sen sosiaalisia ja poliittisia motiiveja penkova The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock -teos, jonka lisäisin välittömästi peruskoulun historian opetussuunnitelmaan mikäli vain valtuuteni sellaisiin yleissivistystä ajaviin uudistuksiin riittäisivät.

 

 

Musabiografioita harrastavat ovat varmasti huomanneet, että kaikki tyylilajin teokset eivät suinkaan edusta mitään korkealuokkaista musiikkijournalismia. Itseltänikin löytyy hyllystä muutama bändäritason kirjoitelma ainakin Radioheadista, Blurista ja Jamie Oliverista (hups). Näistä kaikki toimittavat tällä hetkellä lähinnä kuvakirjan virkaa. Jotta en seuraavalla Rickhardinkadun reissulla tulisi tarttuneeksi mihinkään sensaationhakuiseen höpönlöpöön, ehdotan vaihtareita: multa teille suosituksena mahtavat Love And Poison ja The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock, teiltä mulle vinkkejä joistain teitä populaarikultturellisti sivistäneistä kirjasista. Erityisesti hakusessa ne laadukkaat bändikirjat ja mod-klassikot. 

I'll turn on my S.A.D Light

Olen ollut ainakin siinä mielessä varsin onnekas ihminen, että olen saanut pitää rakkaimmat turvallisesti lähellä, suuria menetyksiä kokematta. En osaa elää elämää, jossa jotakuta tärkeää ei enää yhtäkkiä olekaan. Näköjään homma menee kuitenkin niin, että ne paskimmatkin taidot on opittava kantapään kautta. 

En olisi ikinä uskonut ajattelevani ja tuntevani, että musiikki ei riitä. Ei auta  eikä vahvista. Nyt tiedän: maailmassa ei ole yhtäkään elämää suurempaa laulua. Juuri nyt yhdestäkään laulusta ei nimittäin ole oikein mihinkään. Yksikään ei selätä menetetyn elämän tuomaa surua. Tai sitten vain on liikaa niitä, joita kuunneltiin yhdessä.

Tajuaa, ei tajua ja sitten tajuaa, että ei ole lainkaan yllättynyt. Ja sitten  ymmärtää, että tällaisten asioiden jos joidenkin kuuluisi yllättää. Voi hyvät ihmiset, auttakaa toisianne ja tehkää se ihan mitä vain sinun takia ennen kuin on liian myöhäistä. Tunne siitä, että on hoitanut asiat huonosti, ollut maailman paskin ystävä, tuntuu helvetilliseltä kantaa. Varsinkin kun samalla on niin kova ikävä.

Voi Anna, etpä olisi vielä lähtenyt.

Ei tämäkään suuriin pysty, mutta kaunis se on silti.

Perjantai-biisi, honestly?

Tällainen vähän hämmentävä valinta perjantai-biisiksi. Ei todellakaan mikään kovin ajankohtainen biisirakkaus, vaan lähinnä sellainen aika ajoin mieleen pompsahtava muisto menneisyydestä. Toimii kuitenkin jostain syystä juuri tänään.  

Niin se vain on, että joskus tulin eläneeksi elämää, jossa Billy Corganin genrerajoja ylittävä charmi sai nuo raivostuttavat kitaratkin kuulostamaan taivaalliselta. Kaikkea sitä. Post-Smashing Pumpkins -muistoja siis, supergroup Zwanin ainokaiseksi jääneen Mary Star of the Sea -levyn ensimmäinen single Honestly, hiuksettomien miesten taikavoima, talvinen Lontoo vuonna 2002 ja joo se, nuoruus. 

Neufvoin, helatorstai ja juhlapyhien ihanuus

Välillä turhauttaa, kun omat suurimmat bändisuosikit ovat niin kovin vaikeasti tavoitettavissa. Suosikkiyhtyeen näkeminen kun tuntuu vaatii joko aikamatkailua vuosikymmenten taakse, valtamerien, ilmatilojen tai aikavyöhykkeiden ylittämistä tai muuten vain ylivoimaista rahallista panostusta. Varsin iloista ovat siis ne illat, kun suosikeiden lavan eteen pääsee ihan vain paikallisbussilla. 

Tästä päivästä juhlapyhän tekee Neufvoin ja yhtyeen keikka Henry's Pubissa. Ihanaisen Helatorstai-klubin ovelle vie metro ja sisäänkin pääsee pelkällä kädenheilautuksella. Seitsemisen vuotta sitten olisin matkannut keikalle yhtyeen mahtava Fake Musket -ep kainalossa ja nimikirjoitukset mielessä. Nyt  kun  elän tätä seesteistä aikuisikää, heh, taidan varata keikkaseuraksi vain sen 3,50 euroa kaljarahaa. 

Ehkä loppusyksyn soittolistojeni soitetuimmat:   

Neufvoin - Mouse On Mars

 

 Neufvoin - Polar Song

Neufvoin (23.00)

Helatortsai-klubi, Henry's Pub, Kamppi, Narinkkatori

0e

Take a moment to remember where you are, take a seat and watch the show

Tämä vuosi on ollut musiikilliselta anniltaan kyllä aika hurja. Musiikki on kuulostanut ihanan paljon musiikilta ja sellaiset suuret asiat kuin Mark Morrissin lauluääni jälleen kaiken parantavilta taikavoimilta. 

Itse tulen muistamaan kuluneen vuoden erityisesti omien ikisuosikkieni - Teenage Fanclub, Manic Street Preachers, Kula Shaker, Paul Weller - vuotena. Vuoden odotetuimpiin ja rakastetuimpiin asioihin kuuluu myös The Bluetonesin toukokuussa ilmestynyt New Athens -albumi. Neljä vuotta on pitkä aika kenelle tahansa, odottavalle se on ikuisuus. New Athens osoitti kuitenkin, että britpop survivors -nimelläkin usein varustettu yhtye ei ole vain selvinnyt cool britannian ruuhkavuosista, vaan on  aivan yhtä ihana kuin aina ennenkin. Ja se Mark Morrissin ääni, no, pelastakoon se nyt teidänkin päivänne.

Mitäs tähän nyt voi enää lisätä? New Athens -albumilta vastikään julkaistu toinen single Golden Soul on ehdottomasti levyn kaunein kappale. Ja aivan kuin Mark Morriss ei jo yksin riittäisi huumaamaan kuulijaa, on laulua säestämään lisätty vielä banjoa, tuota soittimista jalointa. Awww. Kun elämänviisauksia suoltava kauneus vielä kruunataan hassuttelevalla animaatiolla, on ainakin tälläinen tunteikkuuteen taipuvainen kuulija suhteellisen herkistynyt.

Do you stop to wonder at the world, take a seat and take it in. What is this all leading to and where did it begin. Take your place among the players in the wings. Let the drama draw you in then thrust into the spotlight with the chapter and the verse. Consider the alternatives could only be much worse.

Ihana. 

Tästäkin tuli nyt tällainen Vuoden parhaat levyt -listan sneak peek. 

Otsikko: The Bluetones - Golden Soul 

Not now, not now, not now

En varmastikaan ole ainoa, joka kiilauttaa Vuoden parhaat levyt -listallensa Delay Treesin syksyllä ilmestyneen debyytin. Levyn ensimmäiseksi videobiisiksi lohkaistu Cassette 2012 puolestaan voisi löytyä Vuoden kivoimmat kappaleet -listalta. Tämän visualisoinnin näkemisen jälkeen kappale vaatii kyllä sen verran kovasti tulla kuulluksi suurkaupungin humussa, että löytyy myös viikonlopun Matkalla-listalta. Videon Tokio-tunnelmia ei nyt tähän hätään ole tarjolla, joten Berliini saa luvan kelvata.

Lepardi

Minulle Clarksin Desert Bootsit edustavat enemmän musiikillista elämäntapaa ja populaarikulttuuria kuin pukeutumista ja muotia, joten rohkenen läväyttää tänne kuvan, joka saa tällaisen Desert Boot -kiihkoilijan sekoamaan. Räyh.

Clarks Originals

Hmmm. En tiedä, huokuvatko nämä enää  sitä mod twistiä, joka minut aavikkokenkien äärelle aikoinaan johdatti. Eikä tuo leopardikuvio ehkä varsinaisesti huuda Graham Coxonin, tuon suurimman Desert Boot -idolini,  nimeä, mutta ihanat nuo ovat silti. Muotiblogeja lainaillen: toisivat särmää, sitä jotain muuten tylsään ja yksinkertaiseen asukokonaisuuteen - tai tässä tapauksessa asun kantajaan.

Kuinkakohan monien Desert Bootsien omistaminen menee vielä täysijärkisyyden piikkiin? Yksivärisiä, arkikäyttöön passaavia löytyy riittämiin, juhlakäyttöön tarkoitetuille tuntuu olevan varsin vähän tilausta ja koriste-esineenäkin on jo yksi pari moisia - ko emmie vain raaski käyttää niitä. Tarvetta ei siis ole, mutta halua sitäkin enemmän. Nyt vain toivotaan, että se Korvatunturin ihmemies ottaisi aattoillan vierailulle mukaansa parin lepardia.

Levylautasella: Mando Diao: MTV Unplugged - Above and Beyond (and ihana)

Ruotsalaisen Mando Diao -yhtyeen reilu viikko sitten ilmestynyt MTV Unplugged - Above and Beyond -livelevy on osoittautunut ihmeitä tekeväksi. Se on nimittäin onnistunut elvyttämään minun ja yhtyeen välisen, jo hiipuneeksi luullun rakkauden taas hehkuvaksi.

Borlängeläisten skandinaavista itsevarmuutta huokuva rokki onnistui vuosituhannen alussa sekoittamaan pääni. 2002 ilmestynyt Bring' Em In ihastutti, pari vuotta myöhemmin ilmestyneen Hurricane Barin jälkeen olin rakastunut. Vuonna 2006 ilmestyneen Ode To Ochrasyn sitten julkasikin jo yksi suosikeistani ikinä. Tiedän, mitä tulee mallipojilta näyttäviin rokkareihin, tytöistä kertovaan yeahyeahyeahiin, tamburiineihin ja pikkutakkeihin, olen aika helppo. Uskallan kuitenkin julistaa Hurricane Barin ihan pelkkien musiikillistenkin ansioiden perusteella yhdeksi menneen vuosikymmenen parhaaksi levyksi. 

No, vuoden 2007 Never Seen The Light Of Day -albumin ilmestymisen aikaan mulla taisi olla jo muut pojat mielessä: kovasta yrityksestä huolimatta yhtyeen neljäs studioalbumi jäi etäiseksi - kannen Morrissey-viboista huolimatta. Viimeisin albumi, Give Me Fire sitten kasvattikin välimatkan minun ja kiiltokuvapoikien välille sen verran suureksi, että uskoin yhtyeen jääneen nuoruusaikojeni  reliktiksi, imperfektein muisteltavaksi ihastukseksi.

Yhtye siis vähän niin kuin karkasi hetkiseksi. MTV Unplugged - Above and Beyond onnistuu kuitenkin tuomaan sen jälleen sinne, minne se kuuluukin, lähelle. Uudenlaiset, hauskan leikittelevästi svengaavat sovitukset saavat yhtyeen kuulostamaan ihanan musikaaliselta ja vanhat suosikkikappaleet etäisesti uusilta. Jopa viimeisimmän albumin ohilyöntiä johtanut Dance With Somebody -hitti kuulostaa vähemmän sähköisesti toteutettuna varsin suloiselta. Lisäpisteet kivoista välispiikeistä ja vierailevista tähdistä. 

Kyllähän tämä tähtilevy on, vaikka You Can't Steal My Love -hienous onkin törkeästi jätetty pois. Levyn helmet - Sheepdog, All My Senses ja God Knows - onnistuvat kuitenkin siirtämään ajatukset pois tämän hienouden tahtiin "Honey I love you, like the summer falls and the winter crawls you're above and beyond me" -tunnustusta (ruusun terälehtien leijaillessa) rääkyvästä Gustaf Norénista sen verran tehokkaasti, että suosikkibiisin puuttumista ei aluksi edes huomaa.

Ja tämä Down In The Past, tämä on kuulkaas melkein yhtä ihastuttava kuin se rääkyvä Herr Norén. Sydän hehkuu taas, ainakin sinne seuraavaan levyyn asti. 

Hello-hurrah what a nice day for the Eton Rifles

Vaikka viikonloppuvapaus onkin suhteellisen vieras käsite ihmiselle, joka on jo muutamia vuosia yrittänyt sovittaa yhteen opiskelua ja työntekoa, onnistuu perjantai yleensä aina olemaan tunnelmaltaan jotenkin muita päivä kepeämpi. Tänä perjantaina ilmassa leijuu erityisen sankka pilvi potentiaalia olla villi, vapaa, iloinen ja onnellinen, kiitos eilisen Teenage Fanclub -keikan, mikä pisti tällaisen syntymäpessimistin pasmat ihan sekaisin: eilen illalla viritelty hymy taitaa olla kasvoilla vieläkin. Ja voih, missä te kaikki tänään kaupungilla näkemäni ihanat pojat olette itseänne piilotelleet! 

Tällaiset päivät, jolloin limpparilasi tuntuu ennemminkin puoliksi täydeltä kuin puoliksi tyhjältä, saavat viimeisen silauksensa tietystikin tunnelmaan sopivasta musiikista. The Jamin The Eton Rifles on kappale, jonka tahtiin saa harmillisen vähän tanssia muualla kuin ikiomalla tanssilattialla. Kappale on ehdottomasti perjantai-biisien eliittiä ja ihan parasta just nyt, kun tekisi mieli vain hyppiä nyrkki pystyssä ja huutaa hello-hurrah what a nice day.

Hei, dj, jos haluat nähdä tanssivia tyttöjä, niin soita, soita tämä!

This boy is too young to be singing the blues

Coverit, remixaukset sun muut kikkailut eivät ole minulle ihan se ongelmattomin taiteenlaji purtavaksi. Ihminen, jolla on enemmän tunnesiteitä popkappaleisiin kuin eläviin olentoihin, voi olla aika herkkä näyttämään punaista valoa tietyn tärkeystason saavuttaneen biisimateriaalin sormeilulle. 

Onneksi maailmassa, jossa on pyhiä, jopa varsin seremonialliseen käyttöön kohotettuja popveisuja, on myös liki pyhiä yhtyeitä, joihin muodostunut rakkaus on sen verran sokea, että tekee kaikenlaisesta toiminnasta vähintäänkin ihan ookoon. Tästä syystä Idlewildin versiointi Teenage Fanclubin Everything Flows -hienoudesta ei tunnu kovinkaan suurelta vääryydeltä, vaikka lähtökohtaisesti tuollaisella teoksella leikittely onkin aika no no. 

Koska Elton Johnin tuotantoon minulla ei ole sen suurempaa tunnesidettä, en pidä miehen kappaleiden versiointia lähtökohtaisesti mitenkään ongelmallisena. Etenkään, kun sillä leikittelijänä on itselleni niinkin merkityksellinen taho kuin Keane. Yhtyeen muutama vuosi sitten päivitetty näkemys vuonna 1973 ilmestyneestä, popkappaletäydellisyyttä hipovasta Yellow Brick Road -biisistä on yksi cover-suosikkini. Keane on onnistunut versiossaan muokkaamaan Elton Johnin alkuperäiskappaleen kauneudesta ja hienoudesta uudenlaista kauneutta ja hienoutta, joka kuulostaa Keanelta, mutta tuo silti klassikon parhaat puolet hienosti esiin. Ehkä hyvä cover on sellainen, jonka  kuulemisen jälkeen pystyy rakastamaan molempia versioita ja alkuperäistä ehkä jopa vähän enemmän kuin ennen.

Mikä coveri on säväyttänyt juuri sinua?

Ja ai niin. Minulla olisi yhdelle halukkaalle tarjottavana lippu Teenage Fanclubin huomiselle Nosturi-keikalle. Keikkaseuralaiseni on estynyt suorittamaan velvollisuuttaan, joten minulla on yksi ylimääräinen lippu. Mainostin lippusta jo parin päivän ajan Facebookissa, mutta koska ottajia ei löytynyt, siirrän nyt tarjouksen tänne. Tuntuisi hullulta jos lippu jäisi tyystin käyttämättä.

Koska aika on rajallinen, en ehdi järjestää sen suurempia arvontoja. Lipun saa se (siis ilmaiseksi), joka ensimmäisenä ehtii hihkaista tämän postauksen kommenttiboksiin oman suosikkicoverinsa ja sähköpostiosoitteensa sille tarkoitettuun kenttään tai kommentin yhteyteen muuten. Lippu ei tietystikään sisällä velvoitetta pitää allekirjoittaneelle seuraa. Riittää, että olet valmis noutamaan lipun Helsingin keskustan alueelta huomenna n. klo 9 - 17 tai Nosturin edestä klo 19.45. 

Ja ne, jotka eivät ehdi ensin, keikalle saa tietääkseni vielä lippuja.

Be Be Beady Eye

Ainakin oman pienen elämäiseni yksi viime aikojen odotetuimmista hetkistä taitaa olla käsillä huomenna keskiviikkona, kun Liam Gallagherin luotsaama Beady Eye tuo pikkaisen elämän tarkoitusta meidän sitä kaipaavien ulottuville. Bring the Light on ladattavissa yhtyeen kotisivuilla huomenna Suomen aikaa klo 12  lähtien. Niin kovasti toivon, että tästä hommasta nyt olis johonkin erityiseen, vaikka olenkin sitä mieltä, että ilman Noelia Liam on aika sieluton. Mutta mitäs me sieluista, jos kampaus ja takakeno ovat kohdillaan.

Pulp return, this is hardcore

Hiljaisuus on kultaa, mutta niin on brittipop-klassikko Pulpin lyhyt visiitti keikkalavoillekin. Annetaanpa uutisen siitä nyt siis toimia tämän kultaisen blogihiljaisuuden rikkojana.

Pulp siis ensi toukokuussa Primavera-festivaaleilla ja myöhemmin kesällä, 3. heinäkuuta,  Lontoon Hyde Parkin Wireless-festivaaleilla. Aww, aika hardcorea! Voi voi, taas tuli onnellisuuden ja tyytyväisyyden tavoittamisesta hieman vaikeampaa. En voi mitenkään, mitenkään, antaa Jarviksen laulella heinäkuisessa Hyde Parkissa ilman minua. Miksi onnellisten asioiden täytyykin olla niin vaikeasti saavutettavissa?
 

Lähde: XFM

Iik!

On ne vain niin ihania. Sort of part of the beautiful flower of inspiration. Luv!

Q Awards 2010 - Inspiration Award: Suede

Ma ma maanantai, ma ma masentelu

Mieli pakottaa taas vaihteeksi vetäytymään hetkiseksi syrjään sellaisesta perusihmisen peruselämänmenosta. Suurta helpotusta elämääni on tuonut sen hyväksyminen, että jotkut ihmiset käyvät toisinaan vähän hitaammin kuin toiset. Että jotkut ihmiset tarvitsevat yhden päivän elämiseen kaksi. Toisinaan. Sittemmin nämä elämän välipäivät ovat tuntuneet huomattavasti armollisemmilta.

Peiton alle vetäytymisenkin voi onneksi hoitaa tyylikkäästi. Helsinkiläisen Montevideon Come Clean on rakkauskappaleeni muutaman vuoden takaa. Ja näköjään silkkaa tunnelmaa yhä edelleen. Hienous on kokoonpanon samannimiseltä albumilta vuodelta 2006. Hienous sekin.

Levylautasella: Neufvoin ja British Sea Power

Viime päivät levylautasellani ovat viihtyneet kaksi ep:n mittaista uutuusjulkaisua: kuopiolaisen Neufvoin-yhtyeen Fake Musket EP sekä ikisuosikin, brightonilaisen British Sea Powerin Zeus. Sen verran suurella sydämellä olen molempia kuunnellut, että sananen tänne tuntuu olevan paikallaan.
 

Neufvoinin järjestyksessä toinen julkaisu, Fake Musket EP ilmestyi kuun alussa. Jonkinlaisen kotimaisen indie-lupauksen kunniakkaan viitan vuoden takaisella Robokop-ep:llään harteilleen saanut poppoo onnistuu viimeisimmällään tuomaan ainakin minun elämääni palasen parempaa syksyä.

Vaikka Fake Musket on biisimateriaaliltaan yllättävän monipuolinen parikymmenminuuttinen, muodostaa se varsin koherentin kokonaisuuden. Laulaja Anssi Neuvosen herkkä, mutta samalla lämmin ääni toimii yhtä valloittavasti niin kokonaisuuden aloittavan The Wooden Barrel Band -kappaleen marssirytmien, Kero Lantern -kappaleen irrottelevan kertosäkeen kuin Drunken Captain -biisin diskotwistinkin tahtiin. Siinäpä muuten laulu, jonka ainakin minä pistäisin jokaisen emännöimäni tanssi-iltaman soittolistalle. 

Kerrassaan ihastuttavaksi kokonaisuudeksi osoittautuvan ep:n aarre on kuitenkin Polar Song, jonka äärimmäisen valloittava ja paikoin jopa juhlava tunnelma luo kohta koittavalle talvihorrokseen vetäytymiselle aikamoisen kauniit puitteet. We can't control the time  from inside this sand clock, oh, we all want to escape. Oih, ehkä olen helppo tapaus, tai ehkä tämän äärellä vain on mahdotonta olla muuta kuin myyty. 

Fake Musketin tuottajana on häärinyt Rubikista tuttu Artturi Taira. Vaikutteikseen yhtye nimeää sellaiset tunnelmilla leikittelijät kuin Broken Social Scene, Efterklang ja Sigur Rós. Itse uskallan veikata yhtyeen tuovan iloa ja onnea myös nille, jotka haikailevat Sister Flon perään. Neufvoin onnistuu kuulostamaan äärettömän herkältä ja aistikkaalta,  mutta silti todella skarpilta ja ryhdikkäältä. Vau! Kyllä näiden muskettien lyömien rytmien tahtiin kelpaa marssia kohti kaamosmasennusta! 

Marssirytmejä tarjolla Tampereella nyt perjantaina 22.10 Doriksessa Lost in music -tapahtuman yhteydessä, Helsingissä 9.12 Helatorstai-klubilla. Sinne sinne!

Viikon toinen levyhankinta on siis British Sea Powerin parisen viikkoa sitten ilmestynyt Zeus-ep. Tuo ei ehkä ole se levy, jolla Bristish Sea Poweriin rakastutaan, mutta tällaiselle yhtyeeseen jo hurmaantuneelle ep käy vuosia sitten vannotun vihkivalan uusijasta. Levyltä löytyvät kaikki ne syyt, mitkä tekevät yhtyeestä totaalisen rakastettavan: Yanin ja Hamiltonin kotoisasti hyvän ja huonon laulun rajoilla lipuvat vokaalit, eeppiset kitarat, mietityttävät lyriikat ja miellyttävät melodiat.

Zeus vaikuttaa päällisin puolin aika haastavalta kuunneltavalta: seitsemästä kappaleesta koostuvan ep:n aloittava nimikappale ja sitä seuraava kaihoisan kaunis Cleaning Out The Room on molemmat venytetty seitsemän minuutin teosmittaan. Vähemmän haastavista pop-hetkistä vastaavat Can We Do It? -rykäisy ja kilisevän koliseva Mongk, jotka inspiroivat sellaiseen rauhattomaan sekoiluun, johon heittäytymistä jopa tällainen tyynen rauhallinen tunnelmoija silloin tällöin kaipaa.

Ep:n virallisesta hämmennyksestä vastaa setin päättävä kW-h, joka toivottavasti ei enteile alkuvuodesta ilmestyvän täyspitkän linjaa: hämmentävän epä-BSP-mäinen (huh) kappale, vaikka kyseessä onkin yhtye, joka on sen verran monesti hämmästyttänyt, ettei enää oikeastaan pysty hämmästyttämään lain. Yhtye on uransa aikana kuitenkin tehnyt kutakuinkin kaikkea sitä, mitä indie rock -määritelmän sisällä ylipäänsä voi tehdä.

Joka tapauksessa Zeus on varsin näpsä kokonaisuus, joka pitää ainakin tällaisen fanin tyytyväisenä taas hetken, ainakin siihen tulevaan pitkäsoittoon asti. Omasta mielestäni British Sea Power on edelleen parhaimmillaan sellaisissa häpeilemättömän mahtipontisiksi kasvavissa teoksissa, joita oma BSP-suosikkini, vuoden 2008 Do You Like Rock Music? -levy on pullollaan. Siksi nimikappale Zeus saa liikuttaa minua tulevien loskakelien läpi. 

Elämäni levyt

Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levyn juhlavuosi ja Tomin haaste inspiroivat minua viettämään muutaman hetkisen olennaisen äärellä. Yritin pukea sanalliseen muotoon niitä merkityksiä, joita itselleni erityisen tärkeisiin levyihin liittyy. Elämäni levyt -listalta löytyvät nyt sitten ne levyt, joita ilman elämäntarinani olisi varsin erilainen. Joita ilman en olisi se, kuka olen.

Koska maailmassa on äärimmäisen paljon hyviä levyjä, ovat listalle asti yltäneet albumit himpun verran enemmän: ne ovat tärkeitä. Mutta. Vaikka kärkisijat valoittettiinkin loppujen lopuksi tunnetekijöillä, uskallan väittää, että kaikki listaamani levyt ovat myös absoluttisesti hienoja pop-teoksia. Eli, kuusi levyä, jotka ovat johdattaneet minut sinne, missä on hyvä: 

1) Oasis - What's The Story Morning Glory (1995): Olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut kasvaa nimenomaan tämän levyn vaikutuspiirissä. Lisää tässä postauksessa. Spotifyssa täällä.

2) Come Inside - Mosaic (1998): A.k.a levy, joka kaikkien pitäisi kuulla. Kuka muistaa helsinkiläisen Come Insiden? Eikö kukaan? Ehkä joku, jonka heikkoutena on unohdetut brittipop-bändit? Come Insiden tie kulki Ääni ja vimma -kisan kautta Stupidon leipiin, jonka riveissä se ehti julkaista kaksi kokopitkää levyä ennen kuin vetäytyi kuvioista 2000-luvun alussa. Kiitettävästi kansallista mainetta ja himpun verran kansainvälistäkin huomiota saanut yhtye oli kutakuinkin elämäni sisältö 1990-luvun lopussa. Olenkin yhtyeen debyyttilevylle paljon velkaa kivuttomasta murrosiästä. Sen sijaan, että olisin ollut kiukkuinen ja itseäni etsivä 15-vuotias, koin levyn myötä löytäneeni sen verran merkittävän osan itseäni, että identiteettikriisiin ei yksinkertaisesti ollut vielä tuossa vaiheessa suurtakaan tarvetta. Mosaic teki minut yksinkertaisesti onnelliseksi.

Levy on mielestäni tyylikkäintä brittipoppia mitä Suomessa on koskaan tehty. Mikko Sippola antaa mennä levyn aloittavasta Cliff Street -kappaleesta lähtien paikoin jopa charmantimmin kuin itse Brett Andersson, ja Junnu Alajuumasta voi varsin sujuvasti puhua samassa lauseessa Bernard Butlerin kanssa. Levy hämmästyttää mahtavuudellaan yhä vieläkin: kappaleita She Wants, Floor ja Rooster Of Glory kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä sitä, kuinka hienoa voi musiikki olla. Ilman tätä levyä voisin olla elämässäni aika hukassa.

Elämäni suurimmaksi tragediaksi oli koitua se, että en päässyt näkemään yhtyettä livenä sen aktiiviaikoina. Sattuma kohtalo kuitenkin järjesti elämäni palaset sen verran taitavasti kohdilleen, että viime pääsiäisen kohokohdaksi muodostui suklaamunien sijaan Semifinaalissa koetut suuret tunteet. Yhtyeen Mojo Clubin juhlavuoden kunniaksi heittämä random-keikka sinetöi nuoruuteni ja oli enemmän kuin mikään koskaan ment tu pii.

Pikkuhitiksi noussut mahtava Hold Me Now sai sen verran kyseenalaisen videon, että lopulta sensuuri söi siitä osansa. Joo, onhan se aika porno. Video pyöri kuitenkin jonkinlaisena versiona aina MTV:llä asti. Rohkeimmat voivat fiilistellä sitä täällä. Kappale löytyy myös Stupido Jukeboxista. 
 

3) Morrissey - Vauxhall and I (1994): Jostain syystä Morrisseyn neljäs soololevy on noussut omassa elämässäni merkittävämmäksi kuin yksikään The Smiths -levy. Levyn tunnelma on kerrassaan taianomainen: häkellyttävät melodiat yhdistettynä Morrisseyn erityisen heleästi soivaan ääneen muodostavat suorastaan epätodellisen kuuntelukokemuksen, joka päättyy ehkä maailmanhistorian kauneimpaan lopetusraitaan, ja säkeisiin, jotka vetävät hiljaiseksi joka kerta, ihan joka: In my own strange way I've always been true to you,  in my own sick way I'll always stay true to you. Epätodellisuuden tunne maksimoituu jos levyn kuuntelee läpi kuulokkeilla: 39 minuutin ja 53 sekunnin ajan tuntuu kuin maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä ja Morrissey. Tämän levyn kohdalla on mielestäni varsin tarkoituksenmukaista puhua taideteoksesta. Spotifyssa täällä.

4) Blur - Modern Life Is Rubbish (1993): Jos on Morrisseyn Vauxhall and I -albumissa historian kaunein lopetusraita, on Blurin kakkoslevyssä sitten se historian kaunein aloitusraita. Maagista.

Modern Life Is Rubbish on virallinen Blur-levyni ja sen aloitusraita For Tomorrow virallinen kaikkea lauluni. Jo tuohon yhteen lauluun kiteytyy äärimmäisen taidokkaasti se, mistä pop-musiikissa omasta mielestäni on kyse: rakkaudesta, rakkaudettomuudesta, melodiasta ja la la laasta. Kokonaisuudessaan levy on malliesimerkki täydellisestä pop-albumista ja yksi syy siihen, miksi Britannia oli 1990-luvulla niin cool.

Brittipop-klassikon ja elämäni hymnin, For Tomorrow -kappaleen lisäksi levyltä löytyy muun muassa sellaiset aarteet kuin Advert, Chemical World ja Villa Rosie, joita ilman mistään ei tulisi mitään. En tajuu sitä joka ei tajuu tätä. 

5) Idlewild - 100 Broken Windows (2000): Skotlannin R.E.M:iksikin tituleerattu yhtye on kaikessa komeudessaan yksi elämäni tuki, turva ja valo ja ansaitsee siksi kaikki mahdolliset ylisanat ja suitsutukset. Skottiyhtyeen toinen levy lunasti kaikki ne odotukset, joita sen varsin punk debyytti Hope Is Important herätti. Debyyttiä asteen verran popimpi 100 Broken Windows tekee kolmesta soinnusta taidetta ja osoittaa sympaattisella tavalla sen, kuinka yhtye voi olla yhtä aikaa sekä punk, pop että rock.  

100 Broken Windows on levy, jolla on monta monituista hetkeään: välillä rähinää (Roseability), välillä veikeää popitusta (Mistake Pageant) ja toisaalta kauniin haikeaa tunnelmointia (Quiet Crown ja Bronze Medal). Roddy Woomblen turvallisuutta ja lämpöä huokuva ääni saa kuitenkin jokaisen laulun kuulostamaan omalla tavallaan kauniilta. Spotifyssa täällä. 

6) The Electric Soft Parade - Holes In The Wall (2002): Seurasin tuohon maailman aikaan todella ahkerasti brittiläisen musiikkimaailman edesottamuksia. Tämä rakkaus löytyi Q:n sivuilta. Kahden brightonilaisnuorukaisen haastattelu teki sen verran suuren vaikutuksen, että veljesten debyytti oli hankittava käsiin. Sen verran hurmoksellinen ensikosketus levyyn oli, että kesti tovin ennen kuin mikään muu kuulosti taas yhtään miltään.

Myös tähän levyyn liittyy Come Insiden Mosaic-albumin lailla erityisen paljon tunnetekijöitä ja herkkä kasvuikä. Holes in The Wall teki elämästä helpompaa hetkinä, jolloin tunsin olevani ruma, läski ja yksinäinen. Ja tekee yhä. Samanlaisella intensiteetillä en ole tainnut sittemmin yhteenkään levyyn rakastua. Spotifyssa täällä. 

Ja tosiaan, jotta 15 Albums in 15 minutes -haasteen levymäärä täyttyisi, niin tässä vielä ne puuttuvat yhdeksän levyä.Tekstin kirjoittamiseen meni pikkuisen enemmän kuin vartti, mutta itse levyt tuli kyllä valikoitua todella kivuttomasti. Aika selvä peli.

URL: http://able2know.org/topic/160325-1yhdeksän. Jonkinlaisessa alitajunnasta kumpuavassa tärkeysjärjestyksessä: 

The Crash - Comfort Deluxe (1999)
Idlewild - Hope Is Important (1998)
Glasvegas - Glasvegas (2008)
Blur - Parklife (1994)
Suede - Suede (1993)
Travis - The Invisible Band (2001)
Teenage Fanclub -  Sings From Northern Britain (1997)
Graham Coxon - Happiness In Magazines (2004)
Keane - Hopes And fears (2004)

Are you gonna be alright?

Perjantain Korjaamon reissusta tuli kuin tulikin keikkaseuran puuttuessa jonkinasteinen orpoilu. Ihan kiva sellainen onneksi. Seuralle olisi ollut kuitenkin taas käyttöä: hillityn ensivaikutelman MySpacessaan antanut The Ran osoittautui livenä aikamoiseksi pumpuksi, jonka itselleni ominaisimmasta musiikkimausta vähän off-topic menevää menoa olisi kivassa seurassa kuunnellut varsin kivuttomasti. Ei se yksinkään kivualiasta ollut, mutta kun muut pogoo tai muuten menevät ja eläytyvät, on tylsää nojailla yksin seinään ja miettiä, olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Onneksi kuitenkin saan pian todistaa yhtä elämäni merkittävintä keikkakokemusta yhdessä maailman parahimman kanssa. Pikkuveli plus Lontoo plus British Sea Power on aika lähellä täydellisyyttä. Elämäni onnet ja ilot samassa paketissa, joka aukeaa 28.10. Paikan, ajan ja seuran oikeellisuuden suhteen ei siis epäilystäkään. Veltsu, olet yhtä suuri aarre kuin tämä laulu. Kohta mennään!

Onnea on pikkuveli, joka kestää sen, kun kyynelehdin jostain syvältä sielusta kumpuavaa, määrittelemätöntä itkua Open the Door -kappaleen tahtiin. Rakkaan ihmisen seurassa on turvallista seota onnesta. Are you gonna live or die? Are you gonna be alright? It takes a thing to be a man these days, nobody cares but everyones caring. Eipä voisi laulu paljoa enempää minua olla. Siksi se onkin yksi hienoimmista.