Pieni tyttö, iso sielu

Joskus - äh, usein - ajattelen, että ihan pakkohan minun on olla jokin hassun hölmö sketsihahmo, josta pääsen eroon riisumalla yleisön hämäämiseen tarkoitetun rooliasun. Mutta ei, kyllä sitä joka aamu herättyään joutuu toteamaan, että olen mie ihan oikeasti tämmönen. Hölmö. Mutta kun niin kovasti vain toivoisin olevani vähemmän Miia ja enemmän ihana tyttö. Vaikka niin kuin Emmy the Great.

Mitä tekevät ihanat tytöt? No, Britta Persson teki yhden vuoden 2010 ihanimmista levyistä, indie-folk -lintunen Emmy the Great todennäköisesti yhden tämän vuoden ihanimmista, ainakin jos tuleva kakkoslevy on yhtään niin viehättävä tapaus kuin vuoden 2009 First Love -debyytti. Mites Miia sitten? Miia sen sijaan terrorisoi Bloggeria marisemalla sitä, että on tämmönen. Voi, kun minussa olisi sielua niin paljon suurempaankin kuin vain suremaan. Mutta kun en uskalla.  

Hmmm. Miia the Great? Sketsihahmo, ehdottomasti. Puuh.

One to wait: Emmy the Great (TBA) 2011 

Viikon loppukevennys: Indie boys don't deserve it

Jos tänne ikinä koskaan ilmestyy mitään ilkeämielistä tekstiä pojista, on se katkeroituneen vanhanpiian ääni, joka minussa silloin puhuu. Liian monet pakit liian ihanilta indie-pojilta, uskoisin.

Brittiläiset Dj-kuninkaalliset, Queenz Of Noize -duon Mairead ja Tabitha eivät ole varsinaisia musiikki-idoleitani (kröhöm, onneksi näitä neitosten tehtailemia "biisejä" taitaa olla vain yksi), mutta naisten karkeaa suorapuheisuutta kyllä ihailen, heh. Kunpa minäkään en aina antaisi niiden poikien sekoittaa päätäni, vaan uskaltaisin joskus vähän haistatella kyseenalaistaa kaikenmaailman jannujen ylivertaisuutta. Vaikka edes kieli poskella. Bongasithan videolta muuten ykkösindieboy Pete Dohertyn?

Siinä missä indiepojat ovat päässeet pehmentämään minun pääni, ovat nämä Camdenin kauhakakarat puolestaan sekoittaneet niiden ihanien indiepoikien päät. Tai ainakin tehneet lähtemättömän vaikutuksen. 2000-luvun alussa, Camdenin indieskenen kuumimpina vuosina dj-uransa aloittaneella kaksikolla on näppinsä pelissä ainakin Dohertyn Babyshambles-yhtyeen nimessä: nimi on tyttöjen tehtailema lempinimi ongelmarokkarille.  Lisäksi Maireadin sanotaan olevan kolmen varsin kivan kipaleen inspiraationlähde: Von Bondiesin Maireadin, Graham Coxonin No Good Time -kappaleen sekä Razorlightin Golden Touch -söpöyden. Oih! Tyttöidoleitani? Kyllä!

Päivän paras: Pikku-Gallagher

Päivän paras löytyy Peten blogista. Repesin. Mulle näitä vekkuleita kaksi, kiitos. Nuutti-Noel ja Lassi-Liam.

Perjantai-biisi: Oh! Forever - yksi maailman kivoimmista biiseistä. Ikinä

Tämän laulun ylivertaisuutta ei taideta musiikkiterminologian avulla perustella. Enkä oikein osaa hyödyntää biisin kehumisessa urheiluterminologiaakaan.  Kappale siis vaikuttaa päällisin puolin ihan vain rutiininomaiselta neliminuuttiselta, mutta osoittautuu lopulta Lauluksi, jota on ihan pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, perjantai toisen perään. Enkä vieläkään tiedä, miksi. Jotain salaperäistä, hämärän tunnelmallista ja kiehtovaa laulussa on, vähän niin kuin perjantaissakin. Ehkä siksi yksi ehdoton etkosuosikkini: viimeistään lopun kitaravallien aikana on ihan pakko avata huurteinen maltainen.

Biisi on Ikisuosikkiani, brightonilaista Brakesia (myös Brakesbrakesbrakes) ja laulaja Eamonia parhaimmilaaan. Ihana mikä ihana ja vakiovieras minun perjantai-listallani. Nyt ja oh! forever.

Oh! Forever löytyy yhtyeen kolmannelta albumilta, vuonna 2009 ilmestyneeltä Touchdownilta. Jos et ole vielä tutustunut, niin korjaa tilanne pikimmiten: levyllinen pieniä, veikeitä ja hauskalla tavalla pikkuisen kieroutuneitakin kipaleita. Tässä osoitteessa hurjan paljon tykätty!

Ja koska perjantai ja kiva keikka ne yhteen soppii - ihan yhtä varmasti kuin perjantai ja Brakeskin - kutsuu tänään Tavastia. Hip! Jos Tavastia ei sytytä, voi vaikka painella Nosturin alakertaan, mistä löytyy täälläkin riemunkiljahduksia aiheuttanut Waves of The Echo. Tuplabuukkaus, yhyy.

Desert Boot hotness - koska olen tyttö

Oih bebes, come to me! T: Desert Boot Lover -83

  

Little bit 90s, so indie kid that it hurts. Kaipaavat kaverikseen vain sen vaarin vanhan kauluspaidan, thrift shop -uskottavan, mieluiten ylisuuren villatakin, nörttilasit ja korviin The Queen Is Deadin raikaamaan.  

"Vistot", sanoisi veljeni. "Supersöpöt", sanon minä. Mutta hei, miksi kuuntelisinkaan poikaa, joka ei suostu pukemaan ylleen raitaa, tuota lempiväreistäni kauneinta?! Kun talvi taittuu ja voin luopua maihareista ja villasukista, sujauttaisin mieluusti jalkani näihin.  Edelleenkään ei tarvetta, mutta ei se estä sydäntä taas huokailemasta. No hei, kukalliset Desert Bootit!

Want them? Get them here.

Clarks Originals

Unohtuneet levysuosikit: Tom Vek - We Have Sound

Tämä teksti on vanhaa Tom Vek -postaustani suuresti lainaileva. En vain keksinyt monta eri tapaa sanoa, että Tom Vek on ihana.

Facebook-historiani aikana olen kuulunut muun muassa ryhmään, joka on nimetty tyyliin Where the hell is Tom Vek? Nimensä mukaisesti ryhmän jäsenet ovat huolissaan lontoolaisen artistin, Tom Vekin kohtalosta.

Tom Vek julkaisi vuonna 2004 ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen levynsä, We Have Soundin. Samana vuonna nuorukainen kiinnitettiin Graham Coxonin lämmittelijäksi miehen Happiness In Magazines -kiertueelle, jonka Lontoon keikalla minulla oli mahdollisuus tutustua herra Vekin siihen lahjakkuuteen ja karismaan, jota brittiläinen musiikkilehdistö jaksoi julistaa. Keikan jälkeen luonnollisesti hankin kopioni We Have Soundista. Ja kyllä, levy veti tuolloin ihan yhtä hiljaiseksi kuin artistin livekuntokin.

Levyn kaunistelematon, kova, jopa vähän agressiivinen äänimailmaa ja Vekin puolihuolimaton, hitusen tummasävyinen, välillä hoilottamisen ja kiekumisen puolelle menevä laulu sytyttävät edelleen. Yksinkertaisesti kertakaikkisen kiehtova albumi. Vähän garage, vähän new wave, vähän indie, vähän dance, kovin rock. 

Debyyttilevynsä jälkeen Tom Vek hävisi maailman kartalta. Villien veikkausten mukaan englantilaiselle maatilalle, villimpien mukaan Brasiliaan. Sääli, sillä olisin mieluusti kuullut miehestä vielä lisääkin. Muutakin kuin Facebookissa myllertäviä arvailuja ja huhuja miehen kohtalosta. Onneksi We Have Sound ja sen autotallihenkiset äänitykset tuntuvat kestävän kuuntelua, näköjään vuodesta toiseen.

Levy ei siis ole minulle itselleni varsinaisesti mikään totaalisen unohtunut suosikki, vaan  on saanut satunnaisesti kuunteluaikaa. Muille sen sijaan tuntuu olevan. Kun minä kyselen "Where the hell is Tom Vek?", ihmettelevät kaverini "Who the hell is Tom Vek?" Oih, oih, you should know, vastaan minä. Siksi tämä muistutus.

TOM VEK | Myspace Music Videos

Jos tuolloin vuonna 2004, Tom Vekin keikan nähdessäni, olisin elänyt hipsterismin keskellä, olisin varmasti kuvitellut bongaavani noiden tyylilyylien päännyökytyksiä keikkayleisön joukosta. Mahdotonta tietysti sanoa, miten Tom Vek uppoasi nyt, uudella vuosikymmenellä, ja voikin olla, että levy hukkuisi miljoonien ihan kivojen indie-kokeilujen joukkoon. Mutta silti: minun silmissäni mies on yhä vain hip ja cool, missä ikinä sitten meneekin.

Maybe you are sadder than me, Johannes Laitila?

Tiistai-illan Helsinki-menovinkki: helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Johannes Laitila Kallion Cafe Mascotin Miksei aina voi olla tiistai? -klubilla antamassa tukensa NO BONUS -bile/coverbändille. Soitto ysin pintaan, sisälle ilmaiseksi.

Johannes Laitila tekee sellaista pikkuisen folkahtavaa poppia, vanhan koulukunnan indie-ihanteita lainaillen. Viime elokuussa ilmestynyt esikoislevy Feathers on tulvillaan tykättävää: Laitilan turvallinen ja helposti lähestyttävä, independent-sävyinen ja vähän naivistinenkin laulu; kitaraa ja pianoa toisinaan salakavalan hellästi rytmittämään hiipivät rummut; rehelliset lyriikat... Pienieleistä, mutta silti riittävän suurta tekemään vaikutuksen. Ihastuttavaa.

Omat suosikkikappaleeni albumilta ovat tähänkin liittämäni The Conventional ja Sadder Than Me, josta tietysti pidin jo nimen perusteella, sointuakaan kuulematta, heh. Muita kivouksia - kuten Elisabeth, Like Feathers, Scared About Tonight, oih! - voi käydä ihastelemassa vaikka täällä. Niin ja tietysti tänään Mascotissa.

Jaa-a, enpä tiedä kumpi meistä on surullisempi, minä vai Johannes Laitila. Uskallan kuitenkin veikata, että tässä on nyt toinen niin sanotulla herkällä sielulla varustettu henkilö. Sen verran vilpittömän kuuloista on. 

Johannes Laitila keikkailee:

22.2. Mascot, Helsinki

2.3. Vastavirta, Tampere

21.4. Club Liberté, Helsinki

23.4. O'Haras, Tampere

26.5. Korjaamo, Helsinki 

www.johanneslaitila.com

www.myspace.com/johanneslaitila

Beady Eye: Two Of A Kind

Tänään julkaistun The Roller -singlen b-puoli Two Of A Kind. Rock 'N Roll, anyone? Koukuttava vire, vaikka kuitenkin kaipaisin rokkailujen lomasta vähän enemmän tilaa Liamille. No, ei Beady Eye ränkytys edelläkään totaalisesti huti ammu, edes b-puolen kanssa. Ei The Rollerin kaltainen napakymppi, mutta melkoisen makia kuiten. Jossain yleisössä arvuuteltiin jo, että tekeeköhän yhtye oasiskset: b-puolet yhtä hyviä kuin a-puolet?

Via.

The Captive Hearts, The La's, The Young Veins ja moni muu

And again, and again, and again. Kirjoitin brittiläisestä The Captive Hearts -yhtyeestä viime kesän lopussa, The Hummingbird -ensivideon ilmestymisen aikoihin. Ja kirjoitan jälleen. Koska viikonlopun HAL- ja The Thrills -maratoonien jäljiltä suorastaan janoan aurinkoa, rannikkoa ja täydellisiä pop-melodioita. 

Siinä missä HAL ja etenkin The Thrills soivat super paljon Kaliforniaa, voi The Captive Heartsissa kuulla myös aimo annoksen Liverpoolia, tai oikeastaan The La's-yhtyettä. Tuosta assosiaatiosta lienee syyttäminen laulaja Mark Frithin ääntä, jossa on minusta sellainen pieni Lee Mavers -soundi. Wiganista tuleva yhtye julkaisi syksyllä Hummingbird-ep:n, joka on juuri nyt taas ajankohtainen, koska on vihdoin kuultavissa myös Spotifyssa. Ep:ltä löytyy kaksi totaalisen ihanaa biisiä - Hummingbird ja The Byrds-vaikutteinen Set My Soul On Fire - sekä yksi ihan kiva kipale, Daniella. Tällä hetkellä yhtye keikkailee enemmän kuin satunnaisesti ja suunnittelee karkaavansa studioon uuden singlen äänittelyyn. Auringon ja rannikon lisäksi janoan tietysti yhtyeen debyyttilevyä. Bitte!

Joku saattaisi tuon Hummingbird-videon perusteella tehdä hätäisen johtopäätöksen, että tämän pop-esteetikon fanitus perustuisi ulkomusiikillisiin seikkoihin, yhtyeen äärimmilleen jalostettuun brittiläiseen pop-kauneuteen. Wrong. Tähdennän siis, että en valinnut yhtyettä ihastumisen kohteekseni noiden kampausten perusteella. Öööö, vaan koska laulu on ihana!

Lisää silmää korvaa miellyttävää Captive Heartsia yhtyeen YouTube -kanavalla. 

Koska popmusiikissa on paljon kyse vaikutteista ja kuulostaa vähän niinku -jutuista, en minäkään välttynyt viikonloppuna assosioaatioilta. Paljastan oman ajatusketjuni, jonka tuo muutaman päivän takainen HAL-fiilistely ja sen kommentit käynnistivät. Ja hei, tätä mindmapiä saa täydentää kommenttiboksiin.

HAL - The Thrills - The Byrds - Beach Boys - The Captive Hearts - The La's - The Bees - The Morning Benders - The Young Veins - HAL   

Retroilussa on aina vähän vaarana se, että yhtyeen yhteydessä nostetaan esiin sana pastissi - kuten vaikka eräs lukija The Beesin Free The Bees -albumista puhuessaan teki. Yhtyeen Chicken Payback -kappaleen pelastaa totaaliselta pastissilta varmaankin siitä tehty video. Mutta mites tuo The Young Veins -yhtyeen viime vuotinen pikkuhitti Take A Vacation? Nii-in. No, on se silti kiva! Taitavasti ja ilmeisen tarkoituksellisesti toteutettu.

Unohtuneet levysuosikit: Mull Historical Society: Us

Tämän päivän meno on ollut melko reppanaa. Todisteena siitä iltapäivällä veljen kanssa käyty keskustelu:

Miia: Kohta alkaa onneksi Kotikatu.

VM: Miekhään en ole vielä kattonu, hyvä ko muistutit.

Miia: Siis olen mie kattonu, mutta katon uuestaan. 

VM: :-)

Vähän pelkään, että uusintojen päälle vedän vielä kolmannen kierroksen Ylen Areenassa.

Olen sentään saanut edistettyä Unohdetut levyt kuunteluun -projektia. Tänään soin huomioni skotlantilaiselle laulaja-lauluntekijä Colin McIntyrelle. Pseudonyymiä Mull Historical Society käyttäneen multi-instrumentalistin kakkoslevy Us oli 2000-luvun alussa kovin kuunneltu ja pidetty indie-ilo, sittemmin harmillisesti lähinnä unohtunut sellainen. En kuitenkaan vielä vuosienkaan jälkeen varsinaisesti ihmettele, että albumiin aikoinaan hurahdin. Onhan kysessä sentään levyllinen mukavan harmitonta, sellaista vanhan koulukunnan indie-tunnelmaa: vähän kotikutoistakin kitaranointia, hitusen naivistista laulantaa ja demomaisia kotiäänityksiä. Toisaalta myös kaiken maailman instrumenttileikittelyjä, vähän kilinää ja kolinaa, suurieleisiä nostatuksia ja melodiakaaria... Näköjään jotain ainakin sen verran ajatonta, että toimii edelleen. Kyllä minä tämänkin levyn omakseni tunnustan. 

McIntyre teki Mull Historical Society -nimen alla kolme levyä. Sittemmin skotti on julkaissut kaksi levyä omalla nimellään. Minun rakkauteni McIntyreen on kahden levyn kokoinen - kakkoslevy Usin jälkeen tipahdin miehen kelkasta. Missä McIntyre juuri nyt menee? Keine Ahnung.

Mull Historical Society: Us

2003

Warner Music

Huiput: avausraita Final Arreasilla kuuluvat säätiedotukset, Minister Of Genetics And Insurance M.P. -kappaleen BBC-sämplet, pirinät ja pörinät, Gravity-rykäisyn hölmöt sähkökitarat.

Perjantai-biisi: The Libertines - Up The Bracket

Perjantain kunniaksi taas laulu, joka saa sukat pyörimään jaloissa. Tämän tahtiin vain on ihan aina pakko vähän täpinöidä ja leikkiä nuorta ja huoletonta. Laulu, joka teki elämästäni joskus monin verroin rokimpaa.

Pete Dohertysta voi tietysti olla monta mieltä - esimerkiksi Damon Albarnin mielestä ongelmarokkari taitaa olla lähinnä turhake. No, itse olen pitänyt nuorukaista aina ikäpolvensa yhtenä mielenkiintoisimpana ja lahjakkaimpana rokkihahmona. Kyllä, jonkinlaisena idolina. Huh, toivottavasti lastensuojeluviranomaiset tai mikään muukaan virallinen taho ei keksi käyttää tätä lausuntoa joskus minua vastaan.

The Libertinesin vuoden 2002 Up The Bracket -albumi on yksi villin Lontoo-vuoteni symboli ja ehkä siksi jotenkin erityisen tärkeä. Kantaa mukanaan enemmän muistoja ja tunteita kuin moni päiväkirja.

Woods 27.3 @ Kuudes Linja

So attending.

Woods (US)

Su 27.3.2011 Helsinki, Kuudes Linja

+ Black Twig + DJ't Forrester & Bobo Dylan (Paskasohva, Bassoradio)

LIPUT: 10 EUR + mahd. toimituskulut, ennakko: Tiketti

http://www.myspace.com/woodsfamilyband
http://www.woodsist.com/
http://www.myspace.com/blacktwigmusic
http://www.kuudeslinja.com/
http://www.fullsteamagency.com/

HAL - kuolleista herännyt

Irlantilainen HAL julkaisi vuonna 2005 täydellisyyttä hipovan debyyttinsä (s/t). Kunnian, maineen, ihastelun, kiitoksen, ylistyksen ja liki kaiken muun positiivisen huomion, sen mitä henkeä salpaavan kauniilla irlantilaisella vintage-popilla voi ansaita, siivittämänä yhtye ei kuitenkaan ainoastaan vetäytynyt uuden levyn tekoon, vaan katosi kokonaan. Totaalisesti, tuosta vain. Muutaman vuoden jaksoin seurailla yhtyeen hiljenevää Myspacea ja etsiä tiedonmurusia trion tekemisistä. Epätoivoisimpina hetkinä suunnittelin matkaavani Dubliniin: ehkä nuorukaiset löytyisivät jostain Temple Barin pubista esittämästä Don't Come Running -kappaleen täydellisiä pop-koukkuja tai Play The Hitsin sekopäisen harmonista stemmalaulantaa. Eihän liki täydellisen pop-albumin tehtaillut Rough Trade -helmi voi kadota kokonaan? No, yhtyettä ei näkynyt, ei kuulunut ja huomasin lopulta tulkinneeni rapean viiden vuoden hiljaiselon lopulliseksi kuolemaksi: aloin puhua yhtyeestä imperfektissä ja debyytistä yhtyeen ainokaiseksi jääneenä.

Jokin aika sitten Thirteen Senses -postaukseni kommenttibokseissa kuitenkin intouduttiin muistelemaan Halin ylivertaisuutta ja ihmettelemään yhtyeen vuosiksi venynyttä levytystaukoa. Tuosta muistelosta innostuneena piipahdin yhtyeen Myspaceen ja mitäs siellä odottikaan: yhtye kuolleista heränneenä ja oikein kolmen uuden kappaleen voimin! 

No, mikä tekee Halista sitten niin erityisen hyvän? Brian Wilson meets The Beatles, Allenin veljesten laulujen täydellinen harmonia, jonka maagisuus ei selity millään muulla kuin veriveljeydellä. Vintage-estetiikka, folk-juuret, pop-juuret, leikkisät ja paikoin sydäntä särkevän herttaiset lyriikat. Viimeistellyt ja tarkkaan harkitut sovitukset. Yhtä aikaa pop-romanttisen melankolinen ja sofistikoituneella motown-tyylillä ilotteleva. Miellyttävää, musikaalista, ajatonta, klassikoista ammentavaa, mutta silti niin kovin uniikkia.  Vähän west coast -pop, vähän British Isles -pop. Ei kuitenkaan ihan niin alleviivaavan surffipophaikea kuin toisen irkkuyhtyeen, The Thrillsin 2000-luvun alun retroileva So Much For The City -debyytti. Mutta ei myöskään mitään silkkaa brittirealismia. Jotain noiden väliltä? Ehkä. Ääh. Emmietiiä, kuuntele itte.

Yhtyeen debyytti oli sen verran paljon erityisen hyvä, että odotuksia uuden levyn suhteen en uskalla edes muodostaa. Tuollaisen mestariteoksen toistaminen tuskin kuitenkaan on mahdollista. Nyt minulle tuntuu riittävän ihan vain tieto siitä, että yhtye on yhä edelleen olemassa muuallakin kuin nostalgisen haikeissa muistoissa. Vähän toki jännittää, mitä yhtye paluulevyllään minulle haluaa kertoa. Toivottavasti se jaksaa yhä edelleen muistuttaa siitä, kuinka nuorten tyttöjen on silloin tällöin suotavaa heittäytyä villiksi ja antaa lanteiden heilua hittien tahtiin.

Onneksi uusista kappaleista ainakin ladattavaksikin tarjoiltu, varsin kivalta vaikuttava Down In The Valley onnistuu pitämään mielen rauhallisena. Ehkä  - voi, toivottavasti - yhtye onnistuu tekemään vaikutuksen toistamiseen. Lataa biisi täältä. The Time, The Hour -albumi ilmestyy siis jolloinkin 2011.

 

HAL - Down In The Valley

Jos et ikinä koskaan saa mitään muuta irti tämän sekopäisen bloggarin tunnessössönpössöstä, niin yritä ainakin sisäistää tämän tekstin rivien väliin piilotettu kehotus kuunnella HALin debyyytti, jos et sitä vielä ole tehnyt. Se kannattaa, ihan oikeasti. Jotain yhtyeen supervoimista ja tunnemaailmaa järisyttävästä vaikutuksesta kertoo ehkä se, että tämän blogin lukijat ovat alkaneet nimetä itseään kommenttiboksissa yhtyeen mukaan! Hal-Jo, odotan, että avaat nyt sen mainitsemasi superlatiivivaraston :D

Baggy sound(ish) -lista

Olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa baggy sound -vaikutteisen musiikin äärellä. Kokosin myös noita viime aikoina soineita suosikkeja omalle Spotify-listalleen. Jos vedän tuon brittipop-termin kanssa suppeaa ja tiukkaa linjaa niin baggyn kohdalla olenkin sitten venyttänyt termiä oikein kunnolla. Lista ei siis ole mitenkään originaalille baggy-genrelle tai madchesterille uskollinen, vaan sisältää kappaleita, joiden kohdalla ehkä pelkkä baggy-vaikutteista puhuminen on kohdillaan. Saatan saada old school -madchesteriläiset ja muut vanhan koulukunnan baggyilijät kimppuuni, kun pistin listalle esimerkiksi Ruling Classia ja Working For a Nuclear Free Cityä, Kasabianin suhteellisen löysistä viittauksista nyt puhumattakaan. Mutta, minusta listassa on mielenkiintoista juuri se vanhan ja uuden, ytimeen ja harmaalle alueelle asettuvan muodostama sekasotku. Se, kuinka niinkin kovasti aikaan sidottuja juttuja on hyödynnetty vaikuttein ja viittauksin uudessa kontekstissa.

Lista on tehty Spotify-rajoituksin, joten useimmat biisivalinnat ovat aika kliseisiä klassikoita. Mutta kliseissä piilee usein totuus: aivan mahtavia biisejä ja hienoja ajankuvia. Ja taas voidaan yhdessä miettiä, että mitä se baggy nyt sitten oikeastaan on...

Eli jos haluat myötäelää minun tämänhetkisiä musiikillisia ambioitani, niin käy brittipop-listan lisäksi myös täällä: Spotify

Northside - Shall We Take A Trip? (1991)

The Farm - Don't Let Me Down (1991)

The Stone Roses - Fools Gold (single version) (1991)

The Charlatans - Only One I Know (1990)

The Ruling Class - If You Wonder (2008)

The Mock Turtles - Can You Dig It? (1991)

Inspiral Carpets - Dragging Me Down (1992)

Kasabian - L.S.F (2004)

Ian Brown - Can't See Me (1998)

Black Grape - Reverend Black Grape (1995)

The Stone Roses - Waterfall (1989)

Blur - There's No Other Way (1991)

The Ruling Class - Flowers (2008)

Working For a Nuclear Free City - Silent Times (2010)

The Charlatans - You're Not Very Well (1990)

Happy Mondays - Judge Fudge (1991)

Kasabian - Underdog (2009)

The Stone Roses - Elephant Stone (1989)

The Farm - Groovy Train (1990)

The Charlatans - White Shirt (1990)

Flowered Up - Weekender (1992)

Brittipop - kun takilla on väliä

Liam Gallagher - tuo parkojen, tuulitakkien, pilottien, track jacketien, Harrington jacketien ja kaiken muunkin takkeilun kuningas - on varmastikin se ylivoimaisin takki-idolini, mutta on noita takeista taidetta tehneitä poppareita tietysti muitakin. Brittipop - kun takilla on väliä. Etenkin sisätiloissa.

The Charlatans, Tim Burgess ja legendaarinen tuulitakkitaide.

The Bluetones -yhtyeen Mark Morrisin tuulitakkiversio. Iik!

Damon Albarn, Graham Coxon ja 90-luvun taidekouluindiekid-toppikset. Awww!

Travisin Andy Dunlop on vedellyt varmastikin suurimman osan tähtihetkistään jonkinmoisessa takissa. Jools Hollandin studion valojen viileydessä mies laski tarkenevansa vaatimattomassa kelsiturkissa. 

Uusi Thirteen Senses - The Loneliest Star

Tovi sitten huomasin, että yksi takavuosien tunnelmayhtyesuosikkini, brittiläinen Thirteen Senses, tekee uutta tulemista. Ensi maanantaina julkastavalta Crystal Sounds -albumilta paljastettiin tuolloin levyn nimikkobiisi, eilen julkaistiin sitten ensimmäinen virallinen single, Loneliest Star. Video on yhtyeen fanin, viime vuonna bändin nettisvuilla järjestetyn videoideointikilpailun voittaneen Steven Jefferiesin käsialaa. No, Thirteen Senses, anyone?

Saattaapi olla, että jos yhtye ei olisi kerran, vaikkakin jo vuosia sitten, tehnyt minuun vaikutusta, en tällä hetkellä osaisi tälle syttyä. Syy voi löytyä myös stereoissa raikuvasta baggysta ja 90-luvun brittipopista. Ehkä minulla ei juuri nyt ole elämässäni tällaiselle tilausta. Pisteet kuitenkin siitä, että yhtye on mennyt eteenpäin: coldplaymäiset, yksiselitteisesti kauniit ja herkät pianoballadit ovat vaihtuneet säpäkällä rummutuksella varustettuun, kovin mewimäiseen (kiitos, Johannes!) tempoleikittelyyn. Varmasti hyvä veto yhtyeeltä, jonka kakkoslevy sai nihkeät arvostelut ja vaisun vastaanoton  - jopa faneilta. Top 20:iin yltänyttä debyyttiä seurannut hehkutus hiipui ennen kuin katosi kokonaan.

Onneksi Loneliest Star on kuitenkin ihan kiva biisi. Vaikka rakkaus yhtyeeseen ei roihuakaan nyt, kuten vuosituhannen alussa nuorena humanistihöpsönä, herättää biisin kuuleminen tietynlaista mielihyvää: mitäänsanomattoman Contact-albumin jälkeen yhtye kuulostaa taas joltain. Ja kyllähän tuossa melodiassa on kuultavissa sellaista universaalia pophienoutta. Parasta kappalessa on kuitenkin se, että vaikka yhtyeellä onkin uudet raudat ja rumpukompit tulessa, onnistuu Will South kuulostamaan edelleen omalta täydelliseltä itseltään, ehkäpä saarivaltion herkimmältä dreampopparilta. 

Loneliest Star soi vähän suoraviivaisemmin ja tylsemmin, vähemmän teatraalisesti, kuin muutama viikko sitten julkaistu Crystal Sounds, josta onnistuin vakuuttumaan. Tällaisena suurien tunteiden nimeen vannovana draamattarena vain lämpenen kappaleen ylivedoille popkaarille ja nostatuksille jotenkin enemmän. 

Elokuvarakkautta: The Graduate

Mike Nicholsin Miehuuskoe (1967) on jo vuosia ollut se äärimmäisin suosikkielokuvani. Jostain syystä sen voittanutta ei tunnu löytyvän. Joku ystäväni ihmetteli taannoin tätä ikuiseksi vannottua rakkautta: Mutta miksi juuri The Graduate? No, esimerkiksi tämän takia.

Olen äärimmäisen mieltynyt elokuvan sitä läpileikkaavaan neuroottiseen ja hermostuneeseen tunnelmaan, joka purkautuu kunnolla vasta lopun autokohtauksessa Dustin Hoffmanin esittämän hikisen Benjaminin huokaukseen ja niin, siihen  rakkauteen. Tässä vaiheessa Simon & Garfunkelin levollisuus ei enää ole kiehtovassa ristiriidassa elokuvan paikoittaisen psykedelian ja Benjaminista huokuvan levottomuuden kanssa, vaan kertoo, että näin taitaapi olla hyvä. Yhtäkkiä ne vain istuvat siinä kuin mitään ei olis tapahtunutkaan. Maagista. 

Brittipop-suosikkeja listalla

Kokosin Spotifyhin pienen, 20 kappaleen listan omista ultimaattisista brittipopin suosikkiyhtyeistäni. Listan biisit ovat nimenomaan 90-luvun Cool Britannia -ajan ja kutakuinkin sen ihanteisiin nojaavaa brittipoppia, ilmestyneet siis niin sanotun ensimmäisen brittipopaallon - noin vuodet 1993 - 1997 - aikana. Kuten tämänkin blogin kommenttibokseissa on todettu, on musiikkigenreillä pelailu kyllä kivaa, mutta voi, myös niin vaikeaa. Brittipopin näkeminen nimenomaan osana 90-luvun Cool Britannia -movementia kaiken brittiläisen popin kattavan  tyylilajin sijaan on minun totuuteni eikä tietystikään tarkoita, että tuo olisi ainoa oikea tapa määritellä termi. Itse olen onnistunut mielessäni romantisoimaan juuri tuohon aikaan liittyvän musiikillisen elämän - ja jopa kokonaisen kulttuurinationalistisen heräämisen - brittipopiksi ja hahmottamaan juuri ne muutamat tietyt levyt tai yhtyeet eran ja sen pop-ihanteiden klassisiksi edustajiksi, että siksi varmasti juuri tällainen epämääräisen spesifi termeily.

Halusin listasta sellaisen suhteellisen kattavan kokoelman aallon suosikkibändejä joten pyrin valitsemaan sinne vain yhden kappaleen kultakin yhtyeeltä. Siltikin muutama mahdollinen bändi jäi vaille edustusta (Mansun, Powder, Ocean Colour Scene, Space, Catatonia, Placebo, Echobelly, Bends-eran Radiohead, ehkä jopa Manics..). Harmillisesti. Vaikka lista saattaakin vaikuttaa musiikillisesti heterogeeniselta, yhdistää kappaleita kuitenkin se kulttuurinen konteksti, jota ne ovat olleet rakentamassa tai josta ovat löytäneet motiivinsa: brittiläisyyttä arvostava Britannia.

I'mhappytobeheretonight - Miia <3 brittipop - Spotify

Suede - Beautiful Ones

Menswear - I'll Manage Somehow

Ash - Girl From Mars

Black Grape - Shake Your Money

Cast - Fine Time

The Auteurs - Show Girl

Gene - Olympian

The Bluetones - Slight Return

The Boo Radleys - Find The Answer Within

Shed Seven - Speakeasy

Oasis - Supersonic

Blur - End Of A Century

Elastica - Connection

Pulp - Do You Remember The Firts Time?

Supergrass - Alright 

Kula Shaker - Tattva

Dodgy - Good Enough

The Charlatans - When You're Thinking Things Over

Sleeper - Inbetweener

Oasis - Acquiesce

Oi! Kertokaahan kommentteja listasta, omia käsityksiänne brittipop-termeilystä ja myös niitä omia suosikkejanne. Mitä bändiolennaisuuksia olen mielestänne jättänyt listalta pois? 

Ai juu, Juhanin brittipoppailuja voi löytää täältä <3 

Edit. Jouduin muuttamaan vähän listaa - Sueden ja Menswearin biisien osalta - vanhat biisivalinnat (So Young, Daydreamer) eivät ilmeisesti löydy kaikkien Spotifysta. Mutta tuo Elastica, nooh, sitä ei välttämättä pysty edelleenkään kaikki spotifoimaan. Harmi! Mutta en vain pysty jättämään sitä ilman mainintaa, joten jätän sen kummittelemaan tuonne YouTube-linkkeineen.

"Thank Fuck It's Friday"

Hauskaa, miten viikkoon voi saada yhden lisäpäivän ihan vain juhlimalla jo torstaina. Kätevää. Perjantaina oli lauantai-olo, nyt lauantaina tuntuu sunnuntailta. Onnea on se, kun joutuu muistuttamaan itselle, että lauantaissa vasta mennään. Syy viikkorytmin sekoittumiseen löytyy tietystikin Satellite Storiesin Helsingin vierailusta. Huippu keikka, kiitos pojat! Eilen oli siis sen verran hidas päivä, että radikaaleimmat liikeet tuli tehtyä tietokoneen ja television ääressä. Ensimmäistä kertaa uuden elämänvaiheen aloittaneen viikon aikana iloitsin siitä, että olen nyt arvonimeltäni työtön. 

Mutta tietokoneen äärelläkin voi viihtyä. Itse tunnelmoin eilen vanhoilla TFI Friday -pätkillä. Kyseessähän on suhteellisen legendaarinen viihdeshow, jota esitettiin Britannian Channel 4 -kanavalla perjantain alkuiltoina vuosina 1996 - 2000. Ohjelmaa juonsi ja tuotti myös liki legendaarinen juontaja Chris Evans, joka on isännöinyt lukuisia radion ja TV:n musiikkiohjelmia 1980-luvun lopulta lähtien, kuten vaikka vuosina 1992 - 1994 The Big Breakfast -aamushow'ta. Ohjelma teki perinteistä aamuohjelmaa vähän kepeämmällä otteella:  populaarikultturellisti, vähän quirkystikin. Paula Yatesin sänkyhaastattelut taitavat olla vähintäänkin surullisenkuuluisia.

The Big Breakfast teki Evansista julkkiksen, TFI Friday brittipoppareiden kaltaisen popidolin. Ohjelman livebänditarjonta olikin vahvasti brittipoppainotteista, kun vierailulla kävivät muunmuassa Ocean Colour Scene, Seahorses, Oasis, Shed Seven, The Bluetones, Supergrass, Kula Shaker, Blur... kaikki, jotka olivat tuolloin brittiläisessä musiikkimaailmassa jotain. Tämä Youtubesta löytynyt Damon Albarn -haastattelu ja Blur-live vuodelta 1996 - Stereotypes-singlen julkaisun ajoilta - on kaikessa kummallisuudessaankin aivan loistava ja mahtava muistutus siitä, miksi vannon ikuista rakkautta Damon Albarnille. Ihana! "You look like Graham now....you do look like Graham actually...you do look like Graham...beautiful"

Hauska detalji ohjelman historiassa on Happy Mondays -legendan Shaun Ryderin ensimmäinen vierailu. Miehen spontaanit ja vähän turhan tiheästi puheessa solisevat fuck-sanat johtivat lopulta siihen, että Ryderin live-haastattelut kiellettiin. Tuon jälkeen miehen haastattelut lähetettiinkin sitten nauhoitettuna. No, Ryder päästettiin kuitenkin livenä lavalle laulamaan Stars In Their Eyes -osioon, jossa Johnny Rottenia jäljittelevä Ryder esittää Sex Pistolsin Pretty  Vacant -kappaleen - ahkerasti fuckitellen. Tämän jälkeen Ryder päätyikin sitten Channel 4:n mustalle listalle: mies on ainoa lafkan ohjekirjassa nimeltä mainittu henkilö, jonka minkäänlainen live-esiintyminen  kanavan lähettämissä ohjelmissa on kielletty. Hah! Ohjelman virallinen nimi "Thank Four It's Friday" notkistui katukielessä pian alkamisensa jälkeen muotoon "Thank Fuck It's Friday".

TFI Friday, monen muun populaarikulttuuria rummuttaneen show'n ohella, on yksi esimerkki siitä, kuinka britanniassa populaarikulttuuri on aika eri arvossa kuin vaikka täällä Suomessa. Tällainen popkulttuurin tuominen koko kansan ulottuville on varmasti yksi olennainen syy siihen, miksi brittiläinen poppi oli 90-luvulla niin kovassa nosteessa, suorastaan sitä kaikista cooleinta. Tuota pop-huumaa olisin niin mieluusti elänyt ihan autenttisestikin. Mutta onneksi Internet on aikamoinen aarreaitta niille, jotka haluavat nostalgioida. 

Helatorstai-klubilla: Satellite Stories

Pari viikkoa sitten juhlittu Club Dolphing Opening jätti krapulan lisäksi sen verran kivan Satellite Stories -lämmön, että lisää tätä sympaattisuutta on nähtävä. Onneksi oululaisia satelliittitarinoita voi kuulla huomenna torstaina myöskin niin kovin lämmintunnelmaisella Helatorstai-klubilla Helsingin Kampissa. Jee! Ja Henry's Pubiinhan pääsee edelleen sisään pelkällä  kädenheilautuksella ja vapaaehtoisella narikkamaksulla. Bargain, sanon minä.

Viimeistään nyt, parin viikon takaisen Korjaamo-reissun jälkeen olen valmis vaihtamaan olankohautukset olalle taputteluihin. Ei suinkaan ole sattumaa, että pojat ovat päätyneet musiikiblogien lemmikiksi, tällaista mukavuutta kun on niin vaikea olla julistamatta. Julistetaan siis! Oman suosikkini, tämän näpsäkän Tesco-biisin lisäksi tarjolla monta muuta mukavaa kolmiminuuttista: iiihanan tarttuvia indiekitaroita ja tanssittavia rumpukomppeja. Sinne siis! 

Facebook-event

Ja jos haluat tietää, millaisia musiikillisia ambitioita näiden satelliittien taakse piiloutuu, käy täällä.

Unohtuneet levysuosikit - Turin Brakes: Ether Song

Muutin vuoden vaihteessa ja siinä samalla tulin käyneeksi vähän läpi levyhyllyä: pinokaupalla levyjä, joita en ollut kuunnellut aikoihin, jotka olin tyystin unohtanut! Yksi noista unohtuneista albumeista on brittiläisen folkduo Turin Brakesin Ether Song, joka oli yksi vuoden 2003 suursuosikeistani. Täytyy kyllä myöntää, että unohtunutta ei ole vain yhtyeen levy, vaan yhtye ihan kokonaisuudessaankin. Luoja ties, miten monta hienoa albumia Olly Knights ja Gale Paridjanian näiden meitä erottaneiden vuosien aikana on tehnyt. Minä  nimittäin ties en.

Jotenkin lontoolaissymppikset siis vain jäivät, unohtuivat levyhyllyn perälle. Koska tarkoituksena on taas aikojen ja matkojen jälkeen tehdä tuttavuutta noiden unohtuneiden levy-ystävien kanssa, päätyi Ether Song tänään kuunteluun. Levy on duon popahtavan folkrockkaava kakkosalbumi, vuodelta 2003 siis. Ilmestyttyään levy ylsi hienosti brittien albumilistalla sijalle 4 ja oli muutenkin varsin kiitelty ja ylistetty. Ja kyllä, on se hieno edelleen! Yhdessä toisen tuon vuoden easygoing-suosikkini, Athleten Vehicles & Animals -debyytin kanssa Ether Song piti minut omana itsenäni, kun paine mennä sekaisin The Darknessista oli kova.

Painkiller on yksi levyn helmistä, yhtyeen läpimurtohitti ja ehdoton hyvänmielen laulu. Vaikka biisin lyriikoita ei ehkä tässä talvisäässä ilman symboliikkaa voikaan fiilistellä, sopii laulu mielestäni päivän kuin päivän aloittajaksi. Sehän suorastaan huutaa: Tästä päivästä on tuleva hyvä!

Tämä teksti on taas merkki siitä, että olen maailman laiskin uusien juttujen etsijä ja esittelijä. En vain ole ihminen, jonka ensisijainen tarve on surffailla niiden viimeisimpien aaltojen harjoilla. Mutta mihin minä uusia suosikkeja tarvisinkaan, kun en vanhoistakaan pysty pitämään huolta! Puuh! Kuka unohtaa kokonaisen yhtyeen olemassaolon?

Se yksi pieni rivi

Tässä elävä esimerkki siitä, kuinka sinänsä mitäänsanomattomasta pop-kappaleesta voi tulla merkityksellinen. Tarvitaan vain brittiläinen pop-yhtye, yksi yksinäinen sielu ja rivin verran juuri oikein muotoiltua pop-lyriikkaa. 

Jopa minä tunnistan brittiyhtye Keanen Nothing In My Way -kappaleen keskinkertaisuuden ja vaisuuden, vaikka omaankin enemmän pop-herkkyyttä kuin järkeä ja vaikka pidänkin yhtyeen kahta ensimmäistä albumia suorastaan loistavina. Mutta. Ihan sama, mitä kuraa ensimmäiset 2 minuuttia ja 52 sekuntia ovat, jos kappaleen loppu menee: For a lonely soul, you're having such a nice time. Joskus laulusta voi tehdä merkityksellisen ihan vain se yksi pieni rivi - jos se tuntuu kuin juuri minulle lauletulta.

I put a bomb in your fire you say oh oh oh oh - viikon loppukevennys

Olisi hienoa väittää, että vuokrasin tämän elokuvan jälleen uskottavasti Ellen Pagen tai Drew Barrymoren vuoksi, kuten ensimmäisellä kerralla. Totuus on kuitenkin se, että olen nähnyt Roller Girl (Whip It!) -elokuvan nyt jo kaiken kaikkiaan neljä kertaa, joista kolmella  viimeisellä kerralla - tänään viimeksi - olen keskittynyt yksinomaan tuon päärentun, Landon Piggin esittämän Oliverin katseluun. Ja kyllä, olen myös kelaillut tiettyjä kohtia. 

En tiedä, kuinka uskottava olen kun sanon, että kyseinen elokuva, Barrymoren esikoisohjaus, on suosikkini kaikista elokuvista, jotka viime vuonna näin. Kyllä Landon Piggin lisäksi tästä tykkäämisestä voi tietysti syyttää myös Ellen Pagea, jonka roolihahmo on Junoon verrattuna independent potenssiin kymmenen. Jos olisin nähnyt elokuvan kymmenen vuotta sitten, olisin alkanut siltä istumalta fanittaa Pagen esittämää yli-ihanaa Bliss Cavendaria, pikkukaupungin misfitiä, joka uhmaa vanhempiensa teksasilaisia tytärihanteita ja löytää oman juttunsa roller derbystä ja muusikonrentusta. Voi voi, en vain voi saada tarpeekseni näistä nuorella rakkaudella höystetyistä kasvukertomuksista.

No, loppukevennyksen tästä tekee se, että tykkään tuosta leffan tunnaribiisistä. Hmmm. Mutta minulla on puolustus: Niin kauan, kuin en löydä sitä oikeaa rakkautta, on minulla suorastaan oikeus mennä sekaisin pojasta, joka näyttää nuorelta Richard Ashcroftilta ja kuulostaa siltä että oh oh oh oh oh.

Ja lisäksi, onhan se varsin hupaisaa, että tuo viime kesänä kirjoitettu teksti voisi olla tältä päivältä. Ääh, enkö koskaan muutu? 

Heräämisiä Elastican tahtiin

Isona minusta tulee Justine Frischmann. Sillä erotuksella, että en eroa Damon Albarnista.

Vaikka tuo minun tunne-elämä onkin välillä turhan voimakasta, huojentavaa siinä on se, että sen voimakkuus ja vaihtelut noudattavat yleensä samanlaista kuviota. Nyt kun olen viime kuukaudet vain toivonut olevani juuri sellainen, että se tietty poika tykkäisi, huomaan vihdoin väsähtäneeni yhtikäs minkäänlaisena olemiseen. Jossain vaiheessa tulee siis aina se hetki, kun laitan Elastican soimaan ja tunnen, että tämän tahtiin minun kuuluu elää, olla ihan oma itseni vain. 

Seuraava akel on muiden oman elämän perusasioiden äärelle hakeutuminen: aamupalaksi viiliä, välipalaksi lakritsia, viikonloppuisin kirpputoreja, hyviä romaaneja, torstaisin ja perjantaisin Kotikatua, ystäviä, juoksemista, kahviloita, levyjä, lehtiä, villatakkeja, ruutua, raitaa, maihareita ja tennareita, rusetteja, hattuja, huiveja. Yksinkertaisesti enemmän minua ja vähemmän tyttöä, joka kaipaa rakkautta. 

Tällainen unettoman yön aikana käynnistetty minuutta vahvistava vaihe huutaa tietystikin seurakseen juuri ne levyt, jotka mitä suurimmissa määrin tekevät minusta minun,  ne  kappaleet, joiden tahtiin ydinminäni hykertelee onnesta. Elastican vuoden 1995 deyytin lisäksi. Aamuyön havahtumisen hetkillä soimaan päätyi Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? - tietysti. Tänään on soinut Blurin Modern Life Is Rubbish sekä Idlewildin 100 Broken Windows ja The Remote Part. Iltapäivään mennään varmastikin The Bluetonesin, Sueden, Manicsien, The Smithsin, Come Insiden ja vanhan Teenage Fanclubin tahtiin. Iltaan tultaessa soi ehdottomasti Morrisseyn Vauxhall and I, ehkä maailman kaunein levy, lähellä täydellisyytä.

Juuri nyt hienoa on huomata, miten äärimmäinen tyytymättömyys elämään ja omaan itseen voi  varsin nopeasti muuttua tyytyväisyydeksi, jopa onnellisuudeksi. Kun vain malttaa keskittyä niihin oikeisiin asioihin. En enää ikinä halua herätä siihen, että en ehdi iloita graduni valmistumista ja opintojeni päättymistä sen takia, että täytyy olla surullinen  - ja vielä pojan takia. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin Morrisseyn Speedwayn kaltaisen päätösraidan rinnalla ei yksikään poika tunnu enää oikein miltään. Ja niinhän se menee, että itselle jos jollekin on oltava rehellinen: In my own strange way I've always been true to you, in my own sick way I'll always stay true to you. 

Näin on siis oltava hyvä, kun muuta ei ole tarjolla. Elämäni levyjä lisää täällä.

Oh, we all want to escape

Viime viikonloppu osoitti taas sen, että on kaksi asiaa, joihon tämän tytön ei pidä sotkeutua: pojat ja alkoholi. Julistettuani tuota viime sunnuntaina Facebook-statuksessani, koki veljeni tarpeelliseksi kommentoida tilaani tyyliin: "Molempien vaikutuksen alaisena, etenkin sekakäytettynä, Micce voi vahingoittaa ympäristöä." Itse en enää jaksa olla huolissani ympäristöstä, se tuntuu olevan varsin immuuni sydänsuruilleni ja tunteenpurkauksilleni, varsinkin humalaisille. Surullisinta on se, että tämän herkkyyteni ja tunteikkuuteni kanssa vahingoitan eniten itseäni. Mutta minkä voin sille, että asiat ja ihmiset tekevät vaikutuksen, tuntuvat? Ja juuri ne väärät!

Nyt on sellainen kädet pystyyn ja luovutus -olo. Kun tuntuu, että ei osaa toimia oikein, lienee paras olla toimimatta lain. Seuraavaa surua en aio hankkia toivomalla, unelmoimalla ja rakastumalla, eiköhän se sieltä tule ilmankin. Oli siinä viikon takaisessa humalaisessa tunteista avautumisessa ja sitä seuranneessa unelmien sortumisessa toki hetkensäkin. Melankolia, tunnevyöry ja lopulta noista vyöryistä eheytyminen saivat hakea muotoaan tämän hienouden säestämänä. Kiitos ihanalle Neufvoinille viime viikosta ja Korjaamon keikasta.

Pettymysten hyväksyminen on helpompaa, kun sen voi tehdä tällaisen musiikin seurassa. Mutta voi, saisinpa minäkin pian elämääni suuren valopallon seurakseni. Vähän turhan pimeää on nyt. 

Perjantai-biisi: Kasabian - L.S.F

Siis mitämitä?! Miten on mahdollista, että en ole tyrkyttänyt täällä aiemmin kihelmöivän jännittävän perjantain tunnariksi tuota perjantaibiisien modernia klassikkoa, Kasabianin L.S.F:ä? Korjausliike siis. Laulu, joka saa tuntemaan, että nyt on perjantai ja mitä tahansa voi tapahtua. Ja ei, minua ei todellakaan haittaisi jos se mitä tahansa tapahtuisi Tom Meighanin seurassa.

Kasabianin vuoden 2004 debyytti on yksi niistä muutamista 2000-luvulla ilmestyneistä levyistä, jotka ovat onnistuneet pistämään tämän tytön pasmat sekaisin. Yhtye kuulosti tuolloin korvaani suorastaan maagiselta: klassisia baggy-lainailuja modernilla otteella, vähän Man/dchesteriä, paljon rytmiä, syvää bassoa, vähän psykedeliaa, itsevarmaa, jopa hitusen aggressiivista laulantaa... Äh, en tiedä, jollain tavalla sekopäisen puoleensavetävää. Club Foot räjäyttikin tajunnan, L.S.F vei sen mennessään, eikä maailma ollut enää entisensä.

Levy on itselleni selvästi yksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suurista hetkistä, puhdas moderni klassikko. Ilman sitä ja Kaiser Chiefsin vuoden 2005 Employmentia olisin saattanut menettää uskoni uuteen brittipoppiin.

Kasabian huokuu jotain samanlaista itsevarmuutta ja uhoa kuin Oasis. Jotain sellaista, joka saa minut oikaisemaan ryhtini ja tuntemaan oloni cooliksi, sillä tavalla manchesterlaisittain: pieni haara-asento, kädet parkan taskuihin, nenä pystyyn ja letkeää askellusta biisin rytmiin. Juuri niin kuin perjantaina kuuluukin.

"There was a definite chemistry between Liam and Paula Yates"

Nyt  kun gradun ja kaiken muunkin humanistisössönpössön parissa puuhastelu on vihdoin totaalisen ohi, on otollinen aika töydentää poppikoulun opetussuunnitelmaa. Lukulistalle päätyikin vielä entisen Oasis-rumpalin Tony McCarrollin raapustama Oasis - The Truth -teos, jonka nappasin mukaani tammikuisen Lontoo-reissun joltain HMV-vierailulta hupaisaan 7 punnan hintaan.

Kirjahan on erityinen tietysti siitä syystä, että se on ensimmäinen yhtyeen jäsenen kirjoittama Oasis-kirja. Tällaiselle ysäribrittipopistille se on erityinen tietysti myös siksi, että se pureutuu aikaan, jolloin maailmassa tapahtui niin sanotusti suuria - McCarrollin Oasis-pestihän kesti yhtyeen alkumetreiltä vuoteen 1995 ja Alan Whiteen asti. McCarroll kuuluu siis kiistatta siihen manchesterilaisjoukkoon, joka muutti maailmaa: Definitely Mayben - ja monen muun taideteoksen - säestämänä Britannia onnistui olemaan taas cool ja Lontoo swinging, vaikka paine olla grunge olikin kova. 

Ehdin lukea kirjaa eilen iltasaduksi muutaman sivun verran ennen kuin nukahdin. Ainakaan kirjan alku ei millään suurilla kielellisillä kikkailuilla irrottele, mutta onneksi tarina kulkee harmittoman sujuvasti. Tiedonjano on kuitenkin sen verran kova, että faktat edellä meneminen tuntuu ihan suotavalta. McCarroll lupailee alkusanoissaan, että kirjan tarkoitus ei ole olla mikään katkera tilitys, vaan ainoastaan yhden yhtyeen perustajajäsenen totuus. Katekeraa tai ei, entisten bänkikavereiden pieni piikittely on ehkä kuitenkin paikallaan, etenkin jos se on molemminpuolista. 

He (Noel) was rattling on about my unsuitable haircut and pisspoor drumming once more, but by now I was accustomed to those insults. Over the previous six albums, my hair had been a major marketing tool for him. I'd had 15 years of such treatment. I looked at the photo of Noel in the paper and realised he was shaping his own hair upwards in an attempt to gain little extra height. Some things never change. I was not sure why he was so fixated with hair. I wasn't even in posession of my mop anymore. But it was time for Noel to flob an album. And that's where I get involved. (McCarroll Dig Out Your Soul -levyn ilmestymisen aikoihin kirjoitetusta lehtijutusta.)

En tiedä, kertooko kirjan tai tarinan laadusta mitään se, että viime lokakuussa ilmestynyttä teosta löytää jo nyt alekorista. Voi tietysti olla, että aika ja yleisö eivät ole vielä kypsiä totuudelle. Niin ja olkoon McCarrollin rummutus Noelin mielestä 15 vuoden jälkeen miten pisspoor tahansa, tulee McCarroll minulle kuitenkin aina olemaan sen kuolemattoman rumpuintron mies. 

Ja lukukokemuksia ja -vinkkejä voi edelleen jakaa!