Aamukahvia Jarvis Cockerin kanssa

Tämän lauanatain aamukahvimusiikiksi valitsin Pulp-yhtyeestäkin tutun Jarvis Cockerin debyyttisoolon. Jarvis ilmestyi vuonna 2006 ja vakuutti minut täysin. Levy sopii täydellisesti tunnelmaani juuri nyt. Tai  on oikeastaan sopinut koko kuluneen viikon. Kappaleen Don't Let Him Waste Your Time video on sympaattisen veikeä: tarkistapa vaikka miehen tanssimuuvit videon loppupuolella. Ai että, Mr. Cocker on kyllä yksi tyylikkäimmistä miehistä maailmassa ikinä. Yes, he knows how to turn on the charm.

Perjantai-biisi: Laakso - Demon

Klassisin perjantai-biisi taitaa olle itseoikeutetusti The Curen Friday I'm In Love. Kappale toimii viikonloppuun johdattelijana, vaikka et olisikaan niin kovin in löööööv. Siinä perjantai nostetaan kaikkien päivien joukosta viikon pelastajaksi sinisen maanantain ja harmaan tiistain joukosta. Klassikko.

Sama toimivuus pätee ruotsalaisen Laakso-yhtyeen Demon kappaleen kohdalla. Vaikka kappaleessa julistetaankin, kuinka "I deserve getting wasted after all, it's friday night tonight", toimii kappale perjantaitunnelman nostattajana, vaikka et niin kovin wasted aikoisi ollakaan. Näiden kappaleiden kohdalla vapauden ja huolettomuuden ihanuus ei jää tavoittamatta, ainakaan minulta. 

Perjantain tunnelmiin siis täältä. Kappale löytyy siis yhtyeen ensimmäiseltä levyltä I miss you I'm pregnant vuodelta 2003. Levy on tietysti kokonaisuudessaankin superb!

Parasta viikonlopuksi: Bit Of A Blur

Syysviikonloput ja kirjallisuus kuuluvat erottamattomasti yhteen. Mukaan ei tarvitse sekoittaa edes teetä, viiniä tai kynttilöitä, pari on täydellinen yhdistelmä sellaisenaan. Tänä viikonloppuna aioin käännellä kaikkien aikojen yhtyeen, Blurin, basistin Alex Jamesin autobiografian sivuja. Ihanan vähän kuvia, paljon tekstiä. 

Kansikuva on muuten sama kuva basistista kuin Blurin legendaarisen Blur:  The Best Of -kokoelman kannessa. Tuo kokoelman kansikuvahan on taiteilija Julian Opien maalaus, ja on nähtävissä livenä Lontoon National Portrait Galleryssa. Kannattaa käydä katsomassa jos vain on mahdollisuus. Itse näppäsin maalauksesta joskus muutamia vuosia sitten laittomasti kuvan kameraani. Minun viikonloppuni tulee olemaan siis Bit Of A Blur ja hyvä niin. 

Kuva Amazon.co.uk

Alex James. 2007. Bit Of A Blur. Little, Brown. London. 

All good is worth waiting for

Kaikkea hyvää kannattaa odottaa, sehän on selvä. Viime torstaista lähtien mantra on soinut päässäni ja kuulokkeissani. Tuosta päivästä lähtien olen myös odottanut jotain hyvää, nimittäin The Casbah -yhtyeen seuraavaa keikkaa.

Olin viime torstaina siis Helsingin Kampissa Henry's Pubin ihanaisella Helatorstaiklubilla. Homman nimi on se, että joka torstaiksi pubiin pakkautuu soittamaan yksi tai kaksi kotimaista, pienemmänluokan yhtyettä. Viime viikolla lava oli annettu The Casbahin käyttöön ja voih, hyvin kyllä käyttivätkin!

Nyt kun MGMT:n kaksi hittibiisiä tuntuvat kuluneilta, Mando Diaon uusin levy pettymykseltä ja Noelin lähtö Oasiksesta maailman suurimmalta katastrofilta, parantaa The Casbah auki jääneet haavat. Kaikki kolme. Jollain sympaattisella tavalla yhtyeen musiikki on harmoninen sekoitus kaikkia edellä mainittuja yhtyeitä. Kyllä, minulla on laastarisuhde, joka toivottavasti hoivaa minut terveeksi tästä pettymyksestä.

Yhtyeen musiikissa ja keikassa ei sinänsä ollut mitään uutta ja jännittävää, mutta niin se vain on, että kaikkea ei tarvitse keksiä uudelleen. Ei ainakaan polkupyörää, rockia ja poppia. Nyt kun keskustelut Oasiksesta käydään imperfektissä nostalgiaa tuhlaillen, tuntuu huojentavalta ajatella, että jotain yhtyeestä jä perintönä preesensiinkin. The Casbah rokkasi ehdottomasti yhtä itsevarmasti, tyylikäästi ja karismaattisesti kuin Oasis aikoinaan.

Mutta niin, odotettava on, aina lokakuun 3. päivään asti, jolloin yhtyettä pääsee kuulemaan Club Libertén. All good is worth waiting for. Sitä ennen käyhän tutustumassa yhtyeen MySpace-sivustoon ja lataamassa muutaman kappaleen verran puhdasoppista poppia.

Det är storm i sverige, orkaner i skåne, det har stormat i mig det senaste året.

Uuh, viime vuosi oli osaltani kyllä suurien pettymysten kasautuma, alisuoriutumisten viidakko ja surujen ja murheiden pakasteallas. Sisällä minussa pyöri hirmumyrsky ja kaaos, ulkona maailma tarjosi viileän jäyhää vastaanottoa. Tunne-elämän hirmumyrskyjen lisäksi muistan viime vuoden Markus Krunegårdin esikoissoolosta Markusevangeliet, joka on mielestäni ehdottomasti yksi vuoden 2008 parhaista levyistä. 

Markusevangeliet ilmestyi heti alkuvuodesta, myöhemmin menestysalbumista julkaistiin toinen, kahden levyn painos, jolta löytyy minun vuoden 2008 anthemini, hymnini tai päätösraitani, joka saa kunnian olla minulle muistijälki kyseisestä vuodesta. Jollain kummallisella tavalla E4, E18, Väg 13 on parasta, mitä år nollåtta pystyi minulle tarjoamaan.

Nyt kuukausien kuuntelun jälkeen ihmettelen, kuinka ikinä olisin selvinnyt tai selviäisin mistään ilman kyseistä laulua. E4, E18, Väg 13 on nykyään minun turvalauluni, elinehtoni samalla tavalla kuin hengittäminen ja syöminen. Aika ajoin joistain lauluista vain tulee mysteerisellä tavalla muita suurempia, turvallisempia ja merkityksellisempiä.

Mutta mutta, Herr Krunegård är aktuell igen: kakkoslevyä odotetaan Pohjolan virallisessa poppivaltakunnassa yhtä kärsimättömästi kuin kronprinsessan häitä. Uutta materiaalia löytyy tällä hetkellä ainakin videomuodossa.

Niin ja jos et vielä ole päässyt kuulemaan ruåtsalaisten vuoden 2008 virallista national anthemia, niin tässäpäs sitä. Tätä jos mitä kelpaa laulaa kuorossa.

I've seen your frown and it's like looking down the barrel of a gun and it goes off

Olen pesunkestävä pop-romantikko. Jo vuosien ajan suurin haaveeni on ollut, että joku kirjoittaisi minusta laulun, että olisin täydellisen pop-kappaleen arvoinen. No, minusta tai elämästäni ei ole ollut inspiraatioksi suurille lyyrikoille. En ole ajanut yhtään poppariparkaa hulluuden partaalle, en inspiroinut suuriin rakkaudentunnustuksiin tai säveltämään katkeraa erolevyä. Sydäntäni särkee, kun ajattelen, että minusta ei koskaan kirjoiteta yhden yhtäkään laulua. Nämä täydelliset pop-kappaleet kirjoitetaan muista ja muunlaisista tytöistä. Minulle sen sijaan, minulle ei tapahdu mitään hyvää, kuten kunnon arkipäivän kyynikkona toisinaan ajattelen.

Kun muutama vuosi sitten kuulin Arctic Monkeys –yhtyeen biisin Mardy Bum, koki kyynisyyteni kolahduksen. Urban Dictionaryssa termi mardy bum määritellään mm. seuraavasti: someone who complains alot, moans about their life, someone who moans when they don't get their own way and yet don't do anything for themselves. 

Yleisen käsityksen mukaan tämän laulun mardy bum on yhtyeen laulajan entinen tyttöystävä. Mutta, mutta. Laulu voisi kertoa minusta. Miten monta kertaa olenkaan ollut tämän laulun you. Minä jos kuka tiedän, mitä Alex Turner tarkoittaa laulaessaan “you turned over there pulling that silent disappointment face the one that I can't bear."

Vaikka ei ole mitään syytä tai mahdollisuutta siihen, että laulu kertoisi minusta, tietenkään ei, on siitä jollain tapaa tullut minun lauluni: kuvitelmissani Alex laulaa juuri minulle ja juuri minusta. Tänään olen siis haaveeni suhteen rauhallinen ja luottavainen: minunlaisistanikin tehdään järisyttävän kauniita, täydellisiä lauluja. Olemassaoloni laulukelpoisena sinänä ja hänenä on tunnustettu. En ole kenenkään wonderwall tai songbird,  mutta sen sijaan olen ollut valittava, tyytymätön ja riidanhaluinen tyttöystävä, todellinen mardy bum.

Tuskin koskaan tulen olemaan yhtään tämän enempää se, josta kirjoitetaan lauluja. Joka tapauksessa, Mardy Bum on niin hieno kappale, että välillä olen jopa ylpeä menneiden vuosieni pestistä paskamaisena ja tympeänä tyttöystävänä, joka näyttää pettynyttä ja nyrpeää naamaa, kun asiat eivät mene niin kuin hän vaatimuksissaan ja toiveissaan haluaisi. Ehkä minäkin vielä joskus saan oikeasti oman lauluni.