Married, Single, Other

Married, single, other (halvasti suomennettu muotoon Avot, sinkut, avikset) on viime keväänä briteissä esitetty kuusiosainen,  Rimakauhua ja rakkautta -hengessä toteutettu komediallinen ihmissuhdedraama kuudesta leedsiläisestä nuoresta aikuisesta.

Ensimmäisen jakson perusteella voin sanoa, että Rimiksen tunnelmissa kyllä mennään. Ihanaisen James Nesbitt esittämän Adamin kaltaista suosikkihahmoa en kuitenkaan ole vielä sarjasta löytänyt, vaikka The Officen Dawnina tutuksi tullut Lucy Davis tekeekin sarjasta astetta uskottavamman, ainakin minun silmissäni. Muusta näyttelijäkaartista löytyy ainakin mahtavassa Two Pints of Lager and a Packet of Crisps (Kaksi tuoppia, kiitos!) -sarjassa näytellyt Ralf Little sekä Amanda Abbington, siviilisäädyltään kadehdittavasti brittien suosikkipojan, mm. The Officesta ja Love Actuallysta tutun, Martin Freemanin vaimo.

Kuten kuolemattomalle brittipopille, myös tällaiselle brittiläisittäin elämänmakuiselle ja pienieleisen hauskasti toteutetulle ihmissuhdevenkoilulle löytyy aina elämässäni kysyntää. Tarjonnasta vastaa tällä kertaa Yle, joka esittää sarjaa parasta aikaa ykkösellä. Ja onnekseni myös Areenassa.

Uutta kivaa: The Captive Hearts

Tämän syksyn miellyttävin poppoo tulee Wiganista, samaisesta kaupungista, jonka juniorijoukkueen riveissä Richard Ashcroft jalkapalloili ennen kuin lahjoitti egonsa popmusiikin käyttöön. The Captive Hearts on sellaista musiikkia, jolle minun elämässäni on aina tilaus: kuolematonta brittipoppia.

Yhtye jatkaa siitä, mihin The La's 1990-luvun alussa jäi. Itse asiassa Hummingbird, syyskuussa julkaistava ensisingle, voisi varsin hyvin olla lähtöisin Lee Maversin kynästä. Hmmm, entäs Set my soul on fire sitten? No, se on vähintäänkin kunnianosoitus The Byrdsin Turn! Turn! Turn! -klassikolle. 

Toivottavasti tätä tulee pian lisää. Esimakua tulevasta löytyy yhtyeen MySpacesta. Tykkään niin, että en kestä!

Scottish fiction, Scottish fiction

Fiktiotahan ei tietystikään ole se, että Skotlannista löytyy linnojen, kirkkojen ja nummien lisäksi monen monta elämäni tarkoitusta lisännyttä yhtyettä. Jos siis joskus päätän, että en haluakaan tuhkiani ripoteltavan Lontoon Primrose Hillille, voisi ne minun puolestani lennättää jonnekin Ben Nevis-vuoren reunamille. Vai mitä sanotte: Ben Nevis - 355 pilvistä päivää vuodessa. (Lähde: Wikipedia). Yhtä monta kuin minun elämässäni.

Viime vuoden kesänä itseopiskelin gaelia ja suunnittelin lähteväni valmistuttuani kenttätyöhön Hebrideille. Keikkaseuraksi tutkimusavustajaksi mukaan olisi päässyt kaiken oikutteluni nähnyt pikkuveljeni. Lingvististen tutkimusretkien ohessa olisin voinut tehdä musiikkitieteellisiä havaintoja: olisin voinut käydä vaikka Mullin saarella asumassa hetken Colin McIntyren pianossa. 

Mull Historical Society, Franz Ferdinand, Belle and Sebastian, Travis, Teenage Fanclub, Simple Minds, Primal Scream, The Jesus And Mary Chain, Glasvegas, Idlewild. Minulle kaikki nuo soivat jotain mystistä skotlantia, jonka luulen tunnistavani niin kuin japanilainen ja suomalainen muotokieli tunnistavat toisensa.

Tällä hetkellä tuota skotlantia minulle soittaa erityisesti Frightened Rabbit. Yhtyeen kolmas levy The Winter of Mixed Drinks ilmestyi maaliskuussa, Swim Until You Can't See Land oli ensimmäinen levyltä julkaistu single, joka mielestäni kuvaa loistavasti koko levyn tunnelmaa. M-a-h-t-a-v-a. Jos The Nationalin, Idlewildin tai Glasvegasin haikeudensekainen mahtipontisuus miellyttää, kannustan kyllä tutustumaan. Ainakin ihana kakkoslevy The Midnight Organ Fight löytyy Spotifysta.

Todellisuudessahan Jesus And Mary Chainilla ja Travisilla on aika vähän yhteistä. Ehkä  pintatason alla on joku syvä skotlantilaisuuden muotokieli, joka vetoaa minuun kuin Muumit japanilaisiin. Mutta  ihan pelkällä haikeudensekaisuudella en kuitenkaan lähtisi minun ja skottimuusikkojen sielunkumppanuutta perustelemaan. Kun on kuitenkin ne 10 päivää vuodessa, jolloin Ben Nevis ja minä emme ole pilvien peitossa. Silloin annan Franz Ferdinandin kepeyden viedä. 

OK Go Tavastialla

Kuten taannoin vihjailin, pyöräilin tosiaan chicagolaisyhtyeen Tavastian keikalle aika lailla pystymetsästä. Olen viettänyt viimeiset - kaikki debyytin jälkeiset - seitsemän vuotta sen verran mittavassa OK Go -pimennossa, että en vielä ennen eilistä ollut millään tavalla osallisena Here It Goes Again -kappaleen videon YouTube-menestykseen. Nyt olen. Niitä katselukertoja pitäisi nyt olla siis 50 miljoonaa ja yksi. Odotukset keikan suhteen eivät siis olleet kummoisetkaan.  Uskoin poistuvani tyytyväisenä jos vain kuulen debyytin helmet, Get Over It -hitin ja iki-ihanan What to Do:n. 

Ennätin keikkapaikalle juuri sopivasti muutamia minuutteja ennen starttia. Tarkoituksenani oli kuunnella pari biisiä ja hakea sopivan kohdan, taantuman, tullen juoma itseäni viihdyttämään. No, sitä taantumaa ei sitten koskaan tullut. Heti ensimmäisen kappalleesta lähtien lavalta alkoi suihkuta sellaisia määriä paperisilppua ja  nokkelia välispiikkejä, että en malttanut poistua näköetäöisyydeltä minnekään. Ja hyvä etten poistunut, olisin voinut missata eturivistä lavalle poimitun neitokaisen kitarakomppaukset, laulaja Damianin yleisön keskellä tunnelmoiman balladin, valoefektejä syöksevät kitarat ja huomattavia määriä paperisilppua. 

Vaikka turhan harvalukuisen yleisön innostus ja paperisilppunostatukset eivät aina noudattaneetkaan samaa käyrää, tuntuivat yleisö ja bändi pitävän toisistaan. Lämminhenkinen tunnelma,  biisilistallinen kivoja kipaleita ja suomalaisuudella leikittelevät välispiikit saivat minut viihtymään sen verran hyvin, että loppuynnäys jää reilusti plussan puolelle. Oluettomuudesta huolimatta. Get Over It kuulosti juuri niin hyvältä kuin muistin ja myös yhtyeen viimeisin single, erittäin epälivemäinen End Love, saatiin toimimaan rokkiklubin hyväksynnän arvoisesti. Soma keikka siis kaikin puolin.

Niin ja kyllähän se What To Do sieltä tuli. Eikä ihan normisovituksena suinkaan. Rokkaahan se näinkin.

Ei minun, kiitos kuvaajalle.

En edelleenkään välttämättä tunne suurta tarvetta levyostoksiin, mutta keikkakokemuksena yhtyeen Suomi-debyytti oli äärimmäisen viihdyttävä ja onnistuu erikoisnumeroidensa ansiosta  erottumaan edukseen poppikeikkojen peruskauran joukosta. Nyt on ainakin selvää, se että OK Go ei ole ainoastaan musiikkivideoyhtye. Se on myös kelloyhtye ja paperisilppuyhtye. Niin ja yhtye, jonka mielestä Skandinaviassa naiset ovat 40 kertaa kauniimpia kuin muualla, ja miehet hassuja, kun eivät tajua sitä. Niin.

Edit.  Voi, muutkin tykkäsivät keikasta. <-- Tuolta löytyy muutama kuva ja söppänämpi video soittokelloilusta. Voi niitä poikia.

So, without my love, I would not be me

Ei ne suuret surut, vaan ne pienet ilot? Taitaa olla aika puhdistaa viime aikojen alakuloista ilmaa. Täyttyköön tämä blogi nyt taas rakkaudesta ja onnesta.

Rakkautta on kun Roddy laulaa juuri minulle vaikka kukaan muu ei koskaan laulaisikaan.

Onnea on no, muiden epäonni, tavallaan. Perspektiivien paikoilleen asettamisessa auttoi nimittäin myös Riku Korhosen Hyvästi tytöt -teos. Jonkun toisen epäonnisesta ja surkuhupaisastakin rakkauselämästä lukeminen pystyy näkökulmittamaan omaa elämää paremmin kuin sen oman epäonnisen ja surkuhupaisan rakkauselämän ihmettely.

Niin, mitäpä niiden poikien perään suremaan, ainahan voin kirjoittaa 25 tarinan kokoelman, joka käsittelee sitä mikä rakkaudessa on mahdollista ja mikä mahdotonta. Ainekset löytyy omasta eletystä elämästä ja nimeksi voisi tulla vaikka Hyvästi pojat. Paitsi Riku Korhonen ja Roddy Woomble, älkää menkö minnekään.

Otsikko: The Crash - Sugared

Syysrakkautta

Odottelin I Am Arrowsin debyytistä itselleni kesälevyä. No, heinäkuussa julkaistavaksi suunniteltu levyn ilmestyi lopulta fyysismusiikillisena kokonaisuutena (latausetäisyydeltä sitä pääsi fiilistelemään parisen viikkoa sitten) vasta nyt syksyn kynnyksellä, nimittäin viime maanantaina. Varsinaiseksi kesälevyksi siitä ei nyt sitten enää taida olla. 

Epähuomioi alun sponsoripätkä

Paitsi että on. Minun maailmassani kesä, tuo vihreän ruohon, keveän askelluksen ja kuumien katujen aika, on yhtä kuin syyskuu: uusi kalenteri, uusi lukujärjestys, uudet (nyt jo pelottavan nuoret) fuksit yliopiston käytävillä, kirjastojen talviaukioloajat, maihinnousutakit, maihinnousukengät, sormikkaat ja syksyn kirjauutuudet. Kesä on syksyn mukana tuleva onnellisuuden, mahdollisuuksien ja suunnitelmien kaunistama henkinen tila, joka iskee lämpimänä kuin kuumin kesähelle ja taianomaisena kuin yöttömin kesäyö.

Entisen Razorlight-rumpalin, Andy Burrowsin ensimmäinen soololevy sisältää juuri sellaista kepeää, askelta keventävää tunnelmaa, jonka on helppo vain antaa soida. Ei mitään suurta, mutta paljon pieniä, herttaisia kappaleita. Kesäkuukausiani säestäneen Nunin rinnalle suosikeiksi nousevat ainakin The Us ja söppänä The Battle For The Hearts And Minds -slovari.

Minun aurinkoni tekee juuri nyt nousuaan, joten uskallan väittää, että Sun Comes Up Again on oikein sopivaa seuraa tälle syysrakkaudelle.

Sämplejä tästä

I Am Arrows

Bänditykkäämistä: The Young Veins

Joskus uusi juttu tuntuu hyvältä vain siksi, että se ei tunnu uudelta lainkaan. Kulunut vuosi on ollut ihastuttavasti minut ja musiikkimakuni huomioiva: useamman kuin muutaman uuden yhtyeen kohdalla olen törmännyt johonkin minunlaiseeni, tuttuun, turvalliseen ja hyväksi koettuun. Tällaisista jutuista tykkää heti, ensi kuulemalta, eivätkä ne tarvi useita maistelukertoja vaikutuksen tehdäkseen.

Joo, myös jotkut Panic! at the Discon riveistä karanneet emo(?)tyypit päättivät vähän huomioida minua tänä kesänä. Minua ei mitenkään kosketa yhtyeen jakaantuminen, etenkään kun siitä sikiää jotain aika moneen potenssiin miellyttävämpää: The Young Veins on nimittäin kesäkuussa julkaistun Take A Vacation! -debyyttinsä (saivat Ryan Ross ja Jon Walker sentään huutomerkin mukaansa) perusteella varsin näpsä tapaus. 

Tai ainakin yhtyeellä on vaikutteet kohdillaan. Sellaiset vaikutteet, jotka tekevät minuun vaikutuksen. Yhtyeestä muodostuikin yksi menneen kesäni miellyttäjistä, vaikka tuo Change-video onkin ehkä vähän liikaa.