Joskus - äh, usein - ajattelen, että ihan pakkohan minun on olla jokin hassun hölmö sketsihahmo, josta pääsen eroon riisumalla yleisön hämäämiseen tarkoitetun rooliasun. Mutta ei, kyllä sitä joka aamu herättyään joutuu toteamaan, että olen mie ihan oikeasti tämmönen. Hölmö. Mutta kun niin kovasti vain toivoisin olevani vähemmän Miia ja enemmän ihana tyttö. Vaikka niin kuin Emmy the Great.
Mitä tekevät ihanat tytöt? No, Britta Persson teki yhden vuoden 2010 ihanimmista levyistä, indie-folk -lintunen Emmy the Great todennäköisesti yhden tämän vuoden ihanimmista, ainakin jos tuleva kakkoslevy on yhtään niin viehättävä tapaus kuin vuoden 2009 First Love -debyytti. Mites Miia sitten? Miia sen sijaan terrorisoi Bloggeria marisemalla sitä, että on tämmönen. Voi, kun minussa olisi sielua niin paljon suurempaankin kuin vain suremaan. Mutta kun en uskalla.
Hmmm. Miia the Great? Sketsihahmo, ehdottomasti. Puuh.
Jos tänne ikinä koskaan ilmestyy mitään ilkeämielistä tekstiä pojista, on se katkeroituneen vanhanpiian ääni, joka minussa silloin puhuu. Liian monet pakit liian ihanilta indie-pojilta, uskoisin.
Brittiläiset Dj-kuninkaalliset, Queenz Of Noize -duon Mairead ja Tabitha eivät ole varsinaisia musiikki-idoleitani (kröhöm, onneksi näitä neitosten tehtailemia "biisejä" taitaa olla vain yksi), mutta naisten karkeaa suorapuheisuutta kyllä ihailen, heh. Kunpa minäkään en aina antaisi niiden poikien sekoittaa päätäni, vaan uskaltaisin joskus vähän haistatellakyseenalaistaa kaikenmaailman jannujen ylivertaisuutta. Vaikka edes kieli poskella. Bongasithan videolta muuten ykkösindieboy Pete Dohertyn?
Siinä missä indiepojat ovat päässeet pehmentämään minun pääni, ovat nämä Camdenin kauhakakarat puolestaan sekoittaneet niiden ihanien indiepoikien päät. Tai ainakin tehneet lähtemättömän vaikutuksen. 2000-luvun alussa, Camdenin indieskenen kuumimpina vuosina dj-uransa aloittaneella kaksikolla on näppinsä pelissä ainakin Dohertyn Babyshambles-yhtyeen nimessä: nimi on tyttöjen tehtailema lempinimi ongelmarokkarille. Lisäksi Maireadin sanotaan olevan kolmen varsin kivan kipaleen inspiraationlähde: Von Bondiesin Maireadin, Graham Coxonin No Good Time -kappaleen sekä Razorlightin Golden Touch -söpöyden. Oih! Tyttöidoleitani? Kyllä!
Tämän laulun ylivertaisuutta ei taideta musiikkiterminologian avulla perustella. Enkä oikein osaa hyödyntää biisin kehumisessa urheiluterminologiaakaan. Kappale siis vaikuttaa päällisin puolin ihan vain rutiininomaiselta neliminuuttiselta, mutta osoittautuu lopulta Lauluksi, jota on ihan pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, perjantai toisen perään. Enkä vieläkään tiedä, miksi. Jotain salaperäistä, hämärän tunnelmallista ja kiehtovaa laulussa on, vähän niin kuin perjantaissakin. Ehkä siksi yksi ehdoton etkosuosikkini: viimeistään lopun kitaravallien aikana on ihan pakko avata huurteinen maltainen.
Biisi on Ikisuosikkiani, brightonilaista Brakesia (myös Brakesbrakesbrakes) ja laulaja Eamonia parhaimmilaaan. Ihana mikä ihana ja vakiovieras minun perjantai-listallani. Nyt ja oh! forever.
Oh! Forever löytyy yhtyeen kolmannelta albumilta, vuonna 2009 ilmestyneeltä Touchdownilta. Jos et ole vielä tutustunut, niin korjaa tilanne pikimmiten: levyllinen pieniä, veikeitä ja hauskalla tavalla pikkuisen kieroutuneitakin kipaleita. Tässä osoitteessa hurjan paljon tykätty!
Ja koska perjantai ja kiva keikka ne yhteen soppii - ihan yhtä varmasti kuin perjantai ja Brakeskin - kutsuu tänään Tavastia. Hip! Jos Tavastia ei sytytä, voi vaikka painella Nosturin alakertaan, mistä löytyy täälläkin riemunkiljahduksia aiheuttanut Waves of The Echo. Tuplabuukkaus, yhyy.
Little bit 90s, so indie kid that it hurts. Kaipaavat kaverikseen vain sen vaarin vanhan kauluspaidan, thrift shop -uskottavan, mieluiten ylisuuren villatakin, nörttilasit ja korviinThe Queen Is Deadin raikaamaan.
"Vistot", sanoisi veljeni. "Supersöpöt", sanon minä. Mutta hei, miksi kuuntelisinkaan poikaa, joka ei suostu pukemaan ylleen raitaa, tuota lempiväreistäni kauneinta?! Kun talvi taittuu ja voin luopua maihareista ja villasukista, sujauttaisin mieluusti jalkani näihin. Edelleenkään ei tarvetta, mutta ei se estä sydäntä taas huokailemasta. No hei, kukalliset Desert Bootit!
Tämä teksti on vanhaa Tom Vek -postaustani suuresti lainaileva. En vain keksinyt monta eri tapaa sanoa, että Tom Vek on ihana.
Facebook-historiani aikana olen kuulunut muun muassa ryhmään, joka on nimetty tyyliin Where the hell is Tom Vek? Nimensä mukaisesti ryhmän jäsenet ovat huolissaan lontoolaisen artistin, Tom Vekin kohtalosta.
Tom Vek julkaisi vuonna 2004 ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen levynsä, We Have Soundin. Samana vuonna nuorukainen kiinnitettiin Graham Coxonin lämmittelijäksi miehen Happiness In Magazines -kiertueelle, jonka Lontoon keikalla minulla oli mahdollisuus tutustua herra Vekin siihen lahjakkuuteen ja karismaan, jota brittiläinen musiikkilehdistö jaksoi julistaa. Keikan jälkeen luonnollisesti hankin kopioni We Have Soundista. Ja kyllä, levy veti tuolloin ihan yhtä hiljaiseksi kuin artistin livekuntokin.
Levyn kaunistelematon, kova, jopa vähän agressiivinen äänimailmaa ja Vekin puolihuolimaton, hitusen tummasävyinen, välillä hoilottamisen ja kiekumisen puolelle menevä laulu sytyttävät edelleen. Yksinkertaisesti kertakaikkisen kiehtova albumi. Vähän garage, vähän new wave, vähän indie, vähän dance, kovin rock.
Debyyttilevynsä jälkeen Tom Vek hävisi maailman kartalta. Villien veikkausten mukaan englantilaiselle maatilalle, villimpien mukaan Brasiliaan. Sääli, sillä olisin mieluusti kuullut miehestä vielä lisääkin. Muutakin kuin Facebookissa myllertäviä arvailuja ja huhuja miehen kohtalosta. Onneksi We Have Sound ja sen autotallihenkiset äänitykset tuntuvat kestävän kuuntelua, näköjään vuodesta toiseen.
Levy ei siis ole minulle itselleni varsinaisesti mikään totaalisen unohtunut suosikki, vaan on saanut satunnaisesti kuunteluaikaa. Muille sen sijaan tuntuu olevan. Kun minä kyselen "Where the hell is Tom Vek?", ihmettelevät kaverini "Who the hell is Tom Vek?" Oih, oih, you should know, vastaan minä. Siksi tämä muistutus.
Jos tuolloin vuonna 2004, Tom Vekin keikan nähdessäni, olisin elänyt hipsterismin keskellä, olisin varmasti kuvitellut bongaavani noiden tyylilyylien päännyökytyksiä keikkayleisön joukosta. Mahdotonta tietysti sanoa, miten Tom Vek uppoasi nyt, uudella vuosikymmenellä, ja voikin olla, että levy hukkuisi miljoonien ihan kivojen indie-kokeilujen joukkoon. Mutta silti: minun silmissäni mies on yhä vain hip ja cool, missä ikinä sitten meneekin.
Tiistai-illan Helsinki-menovinkki: helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Johannes Laitila Kallion Cafe Mascotin Miksei aina voi olla tiistai? -klubilla antamassa tukensa NO BONUS -bile/coverbändille. Soitto ysin pintaan, sisälle ilmaiseksi.
Johannes Laitila tekee sellaista pikkuisen folkahtavaa poppia, vanhan koulukunnan indie-ihanteita lainaillen. Viime elokuussa ilmestynyt esikoislevy Feathers on tulvillaan tykättävää: Laitilan turvallinen ja helposti lähestyttävä, independent-sävyinen ja vähän naivistinenkin laulu; kitaraa ja pianoa toisinaan salakavalan hellästi rytmittämään hiipivät rummut; rehelliset lyriikat... Pienieleistä, mutta silti riittävän suurta tekemään vaikutuksen. Ihastuttavaa.
Omat suosikkikappaleeni albumilta ovat tähänkin liittämäni The Conventional ja Sadder Than Me, josta tietysti pidin jo nimen perusteella, sointuakaan kuulematta, heh. Muita kivouksia - kuten Elisabeth, Like Feathers, Scared About Tonight, oih! - voi käydä ihastelemassa vaikka täällä. Niin ja tietysti tänään Mascotissa.
Jaa-a, enpä tiedä kumpi meistä on surullisempi, minä vai Johannes Laitila. Uskallan kuitenkin veikata, että tässä on nyt toinen niin sanotulla herkällä sielulla varustettu henkilö. Sen verran vilpittömän kuuloista on.
