Pakko nähä: Weekender

It’s 1990 and the rave scene has arrived from Ibiza. Warehouse parties are exploding across the UK, bringing phenomenal wealth to the promoters. In Manchester, best mates Matt and Dylan are in their early 20’s and long to be more than just punters. As the government moves to outlaw the scene, it’s now or never for our would-be promoters and they know exactly how it should be done.

They are taken on a wild journey from the exclusive VIP rooms of London clubs to the outrageous parties in Ibiza super-villas and the hedonism of Amsterdam. It’s everything they dreamed of and more. But as their success continues to grow, they attract a more dark and sinister world. Matt and Dylan start to drift apart as they are forced to question the dreams they set out to achieve and their once solid friendship.

Weekender-elokuva saa ensi-iltansa Britanniassa syyskuussa, ja nuorisokuvausnörtti on tietysti innoissaan. Pakko nähä, Human Trafficistakin on jo tovi.

Kesäbiisi: The Captive Hearts - Believin' Love

Yksi viime syksyn uusista suosikkikappaleistani oli brittiläisen The Captive Heartsin suloinen Humming Bird. Wiganilaisyhtye julkaisi biisin nimeä kantavan kolmen biisin digitaalisen ep:n syyskuussa, minkä jälkeen siirtyi studioon työstämään debyyttiään.

Nyt levynteko on ilmeisesti siinä vaiheessa, että on aika väläytellä, mitä on talvella saatu aikaiseksi. Ensimmäinen single Believin' Love ilmestyy heinäkuun 11. päivä ja kuulostaa tältä:

Taytyy tunnustaa, että vielä parilla ensimmäisillä kuuntelukerralla kappale ei kyllä tehnyt samanlaista vaikutusta kuin hiljaiseksi vetänyt Humming Bird. Eilen oli kuitenkin ehkä ensimmäinen oikeasti kesältä tuntunut päivä, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että vuorokausi ensikuuntelun jälkeen Believin' Love on tänä kesänä ensimmäinen oikeasti kesäbiisiltä tuntuva kappale. Kovasti ihana.

Erityisen hienoa The Captive Heartsissa on minusta se, että vaikka yhtyeen julkaisujen laskemiseen ei paljoa sormia tarvita, on se silti onnistunut mudostumaan tunnistettavaksi ja muista erottuvaksi. Varmaankin pitkälti Mark Frithin persoonallisen lauluäänen ansiota, että yhtye kuulostaa taas, varsin simppelistä kappaleesta huolimatta jännittävältä ja kiinnostavalta itseltään - tai ainakin aina silloin, kun se ei kuulosta The La´silta tai The Coralilta.

Graham Coxon and his Cheryl shirt

Graham Coxonin eilinen statuspäivitys viralliselle Facebook-fanisivulleen on ehkä ollut minun juhannukseni kohokohta:

wellll i am wondering...clothes. glasto....... ARMY OR MOD?

Juuri kun olin ehtinyt itsekseni huudahtaa "eiku Cheryl-paita", löydän noin sadan MOD! -kommentin perästä ‎"Cheryl' t-shirt, pleeeeeease" -kommentin ja 5 tykkäystä.

Niin, Graham Coxonista ei voi puhua mainitsematta Cheryl-paitaa: Graham arrived sporting his old 'Cheryl' t-shirt, kirjoittetiin eräässä Blurin Glastonbury-comebackin arviossa vuonna 2009. Kaikkien rakastama julkkis ja brittipopklassikko Cheryl-paidasta tuli tämän Blurin legendaarisen, vuoden 1994 Alexandra Palacen keikan myötä.

Kulttisuosikki, Blurin kultavuosien symboli ja melkein yhtä paljon rakastettu kuin mies itse, sitä Cheryl-paita on nykyään.

Lisäksi se on ainakin toistaiseksi vielä ainoa t-paita, joka on saanut minut itkemään. Ja tämä tapahtui Lontoon Forumissa 27.11.2004. Graham Coxon, Cheryl-paita ja Pete Doherty yhtä aikaa lavalla. Enempää onnea en olisi kestänytkään.

He was a sweet and tender hooligan, hooligan and he said that he'd never, never do it again

Suunnittelin aloittavani juhannukseni iskulla videovuokraamoon, mutta lähi-Makuunin valloitus tyssäsi suljettuihin oviin. En mitenkään pystynyt tajuamaan, että videovuokraamotkin vetäytyvät juhannuksen viettoon kun itse vasta juon aamukahvia. Leffamaraton on nyt sitten toteutettava niillä mitä kotoa löytyy. Näillä mennään ja katsotaan mihin riittää.

Ensi alkuun katsoin Nick Loven The Football Factoryn, mistä syystä päässä soi nyt tämä biisi. Olenko muuten ainoa, jonka tekee mieli huudella tuonne Mike Skinnerin mockneyn väliin että parklife?

Football Factorystä wannabelädin Addu-tytön onkin sitten luonteva siirtyä huokailemaan Awaydays-pätkän äärelle. 

Jep, minun tyyli-idolit eivät löydy naistenlehtien sivuilta. Hyvää juhannusta!

Otsikko: The Smiths - Sweet and Tender Hooligan

Jotain uutta: Marmalade Sky

Viime aikojen huokailujeni kohde on ollut bristolilainen Marmalade Sky. Yhtye taitaa olla vielä levy-yhtiötä vailla, mutta on ilmeisesti julkaissut jonkinlaisen digitaalisen ep:n. Onneksi MySpacesta ja Facebookista löytyy useampi biisi, joita voi fiilistellä kauluspaitaa napittaessa.

Ep:ltä löytyvä British Boy ei ole oma suosikkini yhtyeen kappaleista, vaikka lyriikat ovatkin veikeät. Kappaleesta on kuitenkin tehty tällainen hyvälaatuinen pubitallenne.

Suosikkini I'm a Fool on saamassa lähiaikoina videokuvituksen, suosittelen kuulemaan myös kappaleen Rebelling Voices - jee.

Tykkään kappaleiden autotallimaisista soundeista, jotka saavat homman kuulostamaan monen uuden mod-uskottavan yhtyeen keskivertokliinisyyttä röyhkeämmältä ja särmikkäämmältä. Kun löytyy ne vakkari vaikutteet The Small Facesista The Whon kautta Oasikseen ja kun tukka on hyvin niin kyllä mie ihan tykkään.

Where all you skins and mods you get together, make pretend it’s 1969 forever

Tämä ikisuosikki ei ole koskaan kuulostanut niin hyvältä kuin eilen Diskossa. Syytän just parasta seuraa.

Find a girl have a drink have a dance and pray. Kivan illan toinen iik oli tämä.

Päivän valittu

 

Mourning Becomes Electric -debyytin juuri julkaisseen NT's White Trashin keikka mahtuu tällä kertaa kalenteriini. En malta! Minulla ja Nick Trianilla on jo vuosia tuntunut olevan sen verran sama aaltopituus, että uskallan odottaa illalta kovaa tykkäilyä. Mahtavaa on tietysti myös se, että samalla saa rakastaa vähän lisää Black Twigiä. Ja kun luvassa on vielä jotain ennen kuulematonta, tulee illasta varmasti just kiva. 

NT's White Trash, Black Twig, Sulaa
17.6 Club Liberte
Showtime 22
Liput 5e