Kuuntelin eilen ensimmäisen kerran läpi brittiläisen Keanen uuden Night Train -levyn. Yhtyeen debyyttilevy Hopes and Fears vuodelta 2004 on minulle kyllä yksi elämäni suurista tapauksista ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Under the Iron Seakin päätyi yhden kesän ajaksi tiuhaan soittoon. Mutta mutta, sen jälkeen tapahtui jotain. En millään halua miettiä korrelaatiota Tom Chaplinin huumeidenkäyttämättömyyden ja levyjen tason laskun välillä, mutta Perfect Symmetry oli lähinnä hämmentävää apinoistalaulelua ja uusi Night Train jotain vielä kummallisempaa.
Uudella levyllä Keane on kuin farkkulegginsit: tuntuu, että yhtye ei ole osannut päättä, ollako farkut vai kalsarit. Levy kilisee ja kolisee ja kuulostaa välillä jonkin uskonnollisen yhteisön yhteislaululta ja sitten taas ööö, James Bondilta. Jotain todella ärsyttävää tuossa sekametelisopassa on.
No, tämä K'naan kanssa yhteistyönä luikautettu kappale on ihan hyvä ja ehkä muuttuu vielä paremmaksi, kun pääsen kuuntelemaan sitä päivän metromatkan taustamusiikkina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti