Olin näin lähellä otsikoida merkinnän "Unohtuneet levysuosikit: The Electric Soft Parade - No Need to Be Downhearted", kunnes viime klikkauksilla myönsin itselleni, että eihän brightonilaisveljesten kolmoslevy mikään susosikki ole - ainoastaan unohtunut. Ja syystä.
Viikonlopun teemana on ollut yrittää tykätä niistä levyhyllyn levyistä, joista niin kovasti haluaisi tykätä, mutta jotka kuulostavat pettymyksiltä. ESP:n tekeleen lisäksi olen kurtistanut kulmia muunmuassa Maximo Parkin Our Earthly Pleasures -albumille, Travisin Ode to J. Smith -alisuoritukselle sekä Graham Coxonin The Golden D:lle - en vaan tajuu. Ai ai, oman suosikin epäsuosikkius on raskasta kuuneltavaa.
The Electric Soft Paraden vuoden 2007 albumi on varmasti yksi suurimmista musiikillisista pettymyksistä ikinä. Nuorukaisten vuoden 2002 debyytti, ja jossain määrin kakkosalbumi The American Adventurekin lupailivat yhtyeen tulevasta tuotannosta uljasta. Mutta mitä vielä. 2007 ilmestyy No Need to Be Downhearted, joka on niin huono että unohtuu. Harmi, että levylle on eksynyt yksi hyvä kappale, Misunderstanding. Arvoisessaan seurassa tästä olisi voinut tulla ikimuistettava.
Mitäs muita alisuoriutumisia tai muuten yli ymmärryksen meneviä levyjä on?
Näitä on useita. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että kaikki mahdollinen tulee sanottua ja tehtyä kahdella ensimmäisellä albumilla ja loput ovat enimmäkseen vanhojen ideoiden toistamista tai epäonnistuneita uusiutumisyrityksiä.
VastaaPoistaSo true. Yleensä. Vähän toki riippuuhan, mistä linjasta minkäkin yhtyeen/artistin kohdalla tykkää. Esim. Graham Coxon on (soolotuotannossaan) minusta löytänyt itsensä vasta joskus vuoden 2004 jälkeen, olenhan poppari. Alternative-Grahamia arvostavat varmaan pitävät miehen viimeaikaisia tekeleitä "epäonnistuneina uusiutumisyrityksinä".
VastaaPoistaMutta turhan monesti se hyvä meininki katoaa matkalla kohti kolmatta levyä..