Mike Nicholsin Miehuuskoe (1967) on jo vuosia ollut se äärimmäisin suosikkielokuvani. Jostain syystä sen voittanutta ei tunnu löytyvän. Joku ystäväni ihmetteli taannoin tätä ikuiseksi vannottua rakkautta: Mutta miksi juuri The Graduate? No, esimerkiksi tämän takia.
Olen äärimmäisen mieltynyt elokuvan sitä läpileikkaavaan neuroottiseen ja hermostuneeseen tunnelmaan, joka purkautuu kunnolla vasta lopun autokohtauksessa Dustin Hoffmanin esittämän hikisen Benjaminin huokaukseen ja niin, siihen rakkauteen. Tässä vaiheessa Simon & Garfunkelin levollisuus ei enää ole kiehtovassa ristiriidassa elokuvan paikoittaisen psykedelian ja Benjaminista huokuvan levottomuuden kanssa, vaan kertoo, että näin taitaapi olla hyvä. Yhtäkkiä ne vain istuvat siinä kuin mitään ei olis tapahtunutkaan. Maagista.
Vai miettivätkö he lopussa kuitenkin, että mitä tuli tehtyä? Epävarmuus huokuu.
VastaaPoistaNo siis jotain kummallista tuossa lopussa on. Itse olen aina ajatellut, että sitten ne vain istuvat siinä asiasta sen kummempaa numeroa tekemättä, aivan kuin ne olisivat aina tienneet, että näin tulee käymään.
VastaaPoistaMutta hmmm.. totta, Elainella on kyllä aika epävarmannäköisiä katseita, nyt kun sanot. Mutta minusta tuo Benjamin on jotenkin ilmeetön ja rauhallisempi kuin missään muussa elokuvan kohtauksessa, niin ja sitten se sen tyytyväinen hymy... siksi jotenkin siitä tulee levollinen vaikutelma. Jaa-a.
Ehkä niiden voitonriemu autoon selvittyä ja ne muutamat pienet hymyt ovatkin vain jotain lapsenmielistä iloa siitä, että onnistuivta "pakenemaan" sieltä kirkosta. Hmmm.
Täytyypä katsoa elokuva taas ja antaa omankin tulkinnan elää :) Ehkä vain olen halunnut tulkita tuon jotenkin tosi suoraviivaisen romanttisesti...
Jos kaksi vaatekaappia voisi valita, niin haluaisin Dustin Hoffmanin gearit tästä elokuvasta ja sitten Robert De Niron ultracoolit vaatteet Taksikuski-leffasta. On kyllä tyylikästä menoa!
VastaaPoistaOih :D No tyylit on miehillä kyllä!
VastaaPoista