Manic Street Preachers näyttää olevan yhtye, josta puhuessa tuntuu usein joutuvan jonkinlaisten koulukuntakysymysten äärelle. Levyjen julkaisujen alla arvaillaan, että mitäköhän Manicsiä sieltä on tulossa ja ensimmäisen singlen perusteella mietitään, että minkä koulukunnan mielestä tuleva levy on sitä oikeaa Manicsiä. Itse olen törmännyt ainakin sellaisiin yhtyettä fiilisteleviin, joiden mielestä Manics oli oma itsensä nimenomaan kolmella ensimmäisellä levyllä, niihin, joidenkin mielestä juttu alkoi toimia vasta post-Richey-levyillä ja sitten on niitä, jotka ovat erityisen mieltyneet menestyslevy This Is My Truth Tell Me Yoursin jälkeiseen ja kaltaiseen tuotantoon.
Itse löysin yhtyeen nimenomaan This Is My Truthin kautta. Levy on ensimmäinen Manics-albumi, johon olen rakastunut autenttisesti: elin tuolloin vahvaa musiikillisen heräämisen aikaa ja levy sopi täydellisesti silloiseen agendaani. Vaikuttanut siis vahvasti oman musiikkimakuni muodostumiseen. Tuota joidenkin mielestä Manicsin kaupallistumisen aloittanutta levyä edeltäneiden albumien hienouden ole huomannut vasta postuumisti ja ainoa, joka niistä on levynä noussut henkilökohtaiseksi supersuosikiksi asti on Everything Must Go On. Omaa Manics-koulukuntaani ei siis taida olla kovin vaikea määrittää eikä varmaan ole yllättävää se, että minun korviini uusin levy Postcards From A Young Man kuulostaa välilevynä pitämäni Journal For Plague Lovers -albumin jälkeen taas siltä minun Manicsiltäni. Ihana. Suuren suuria levytason suosikkeja ovat myös vähän vähemmän mahtipontista Manicsia edustava vuoden 2001 Know Your Enemy sekä vuoden 2007 rokkaava Send Away The Tigers.
Niin tai näin, yhtye on minulle yksi sellainen elämän tukipilari, takuutykättävä kestosuosikki, jonka keikalle on aina kiva päästä. Syksyksi suunniteltu Lontoon keikkareissu ei mennyt aivan niin kuin piti: James Dean Bradfieldin sairastumisen vuoksi yhtye joutui siirtämään useamman kiertueen keikoista tammikuuhun. Nyt perjantaina on sitten sen uuden yrityksen aika. Jee! Lisäfiilistä tähän kohtaamiseen uskon löytäväni siitä ilosta ja riemusta, että näen samalla ensimmäistä kertaa livenä supersuosikkini British Sea Powerin, joka on pestattu lämmittelijäski. Awww.
Mutta tämän postauksen varsinaisena ideana ei ollut rakentaa minun Manics-identitteettiäni, vaan saada kuulla teidän Manics-mieltymyksistänne. Luovutan nyt loppuviikon ajaksi kirjoitusvastuun teille: kertokaahan te kommenttiboksiin omat Manic Street Preachers -mieltymyksenne: suosikkibiisi (ehkä YouTube-linkkeineen), suosikkilevy, mitä vain.
Kiitokseksi siitä, että olette i h a n i a ja viime aikoina erityisen rohkeasti kommentoimaan uskaltautuneita, lupaan tuoda tuliaiseksi jotain teemaan sopivaa Manics-sälää parille onnekkaalle arvottavaksi. Uskon puhuvani kaikkien blogia kirjoittavien puolesta, kun sanon, että on mahtavaa saada välillä omien päänsisäisten ajatusten lisäksi vihiä siitä, mitä muiden päässä liikkuu. Kaikilla, jotka rohkenevat paljastamaan tämän tekstin kommennenttikenttään oman Manic Street Preachersinsä viimeistään sunnuntain 23.1 päiväyksillä, on siis onnettaren avustamana mahdollisuus saada itselleen jotain Manics-muksaa! Palaan asiaan maanantaina kotiuduttuani.
Avaan pelin yhdellä omalla suosikilla. Kivaa loppuviikkoa.
Taidan kommentoida ekaa kertaa (ehkä??), mutta sillä ei kyllä ole mitään tekemistä arvonnan kanssa - vaan ihan vaan aiheen. Ihana, ihana aihe!!
VastaaPoistaMahtavaa, että oot tarttunut tähän koulukunta-asiaan. Itsekin olen muutamista yksittäisistä biiseistä huolimatta tutustunut Manicsiin kunnolla vasta TIMTTMY-levyn myötä, enkä voi käsittää, miksi se ei olisi 'oikeaa' Manicsia, vaikka mielestäni bändin tietyllä tapaa heikointa tuotantoa onkin. Tai ei heikointa, mutta vähiten minua miellyttävää (levyltä löytyy toki helmiäkin). Aika moni rokkibändi on joka tapauksessa aloittanut punkahtavalla, kantaaottavalla räminällä ja sittemmin tasoittunut. Mitä muuta voi odottaa, kun maailma muuttuu ja rokkaritkin vanhenevat? Mun mielestä viiskymppiset punkkarit on kaikkea muuta kuin katu-uskottavia. Varsinkin, kun ei se Manicsien uskottavuus ole mihinkään kadonnut, meininki ei ole löystynyt, ainoastaan vähän muuttanut suuntaansa.
Itse en kyllä osaa sanoa lempilevyä. Ehkä Everything Must Go, mutta myös Know Your Enemy on tärkeä, sillä sen levyn tiimoilta tehdyn kiertueen Provinssirockin keikka oli ensimmäinen, jolla bändin livenä näin. Tai sitten Lipstick Traces, koska siellä vaan on niin paljon kaikkea ihkua ;) Kokoelman jälkeen hankin levyt oikeastaan vähän myöhässä niiden ilmestymisen jälkeen (tapa joka on vähän outo minulle), mutta oon silti pitänyt niistä. En ehkä sataprosenttisesti, mutta noin 90%. En kyllä oo uusimmista saanut samanlaista tarttumaa kuin aiemmista lätyistä. Oh, paitsi Send Away The Tigers oli kova. Sekin toisaalta liittyi siihen, että samana kesänä oli bändin keikka Qstockissa. Aina kun kuulee biisejä livenä, niistä saa ihan erilaisen otteen. Oonkin siis superkade tosta sun Lontoon keikasta!!
Muutenkin haaveilin koko syksyn näkeväni Manicsin taas uudelleen. Mahdollisuutta ulkomaille lähtemiseen ei vaan tällä kertaa ollut. Kuten sanoit, se on semmonen yhtye, joka kulkee kokoajan mukana, joskus vähän enemmän taustalla ja joskus täysin pinnalla. Saan ajoittain suuria Manics-kohtauksia, tuijotan Love's Sweet Exile -videota kuola valuen, koen surua Richeyn vuoksi, selailen vanhoja keikkakuvia ja rokkailen kotona tukka viuhuen. Tukipilari nimenomaan. ♥
(Niin, Manicsit oon nähnyt livenä 4 kertaa - Provinssirock 01, Vanha 02, Ruisrock 03, Qstock 08)
uskaltaudun nyt minakin kommentoimaan viimeisen kappaleen innostamana! en ole jotenkaan koskaan kuunnellut manicsia hirveasti juuri this is my truth... levyn lisaksi, mutta taman postin jalkeen aion ehdottomasti investoida noihin suosittelemisiisi levyihin silla this is my truth tell me yours on mielestani yksi ihanimmista levyista joita olen koskaan kuullut! josta syysta onkin hieman outoa etten ole koskaan tutustunut sitten muuhun tuotantoon.
VastaaPoistaolen juuri muuttanut lontooseen enka edes tiennyt tuosta keikasta! pitaa alkaa olla vahan enemman hereilla naiden tapahtumien suhteen... pida hauskaa!
Prologue To History Sanon aina, että todella hyvän bändin merkki on se, että myös niiden B-puolet on ihan A-tasoa. Manics pärjää tällä kriteerillä hyvin.
VastaaPoistaLauralle pieni veroitus-disclaimer: mikään muu Manicsin levy ei kuulosta oikeastaan kovin samanlaiselta kuin This Is My Truth. Itsekin odottelen, jos bändi tekisi sille vielä joskus jatko-osan, sillä melkein kaikille muille levyille ne on tavallaan (soundien kannalta) tehneet kakkososat.
"Varoitus" siis eikä "veroitus". ;-)
VastaaPoista+ Tossa kommentin alussa on linkki, se vaan näkyy saman värisenä kuin kaikki muukin.
Lyhyestä virsi kaunis, suosikkini on Everything Must Go.
VastaaPoistaPidän jollain perverssillä tavalla Know Your Enemyn sälämäisyydessä. Aliarvostettu, sekava, mutta biisillisesti erityisen vahva levy. Mielestäni Manics löysi ilmaisunsa vasta Everything Must Go:lla, eli olen Post-Richie miehiä!
VastaaPoistaLevyistä erityisen tärkeä itselleni on EMG, vaikka arvostan myös Manicsien synkempää puolta paljon. Nuorena tärkeitä olivat myös GT:n tekstit, joiden parissa pystyi vuodattamaan ahdistustaan yhteiskuntaan ja idiootteihin.
VastaaPoistaMenetin sydämeni bändille (ja pienenä fanityttönä ennen kaikkea Jamesille) MTV:n live-esiintymisiä katsoessani keväällä -96. Käänteentekevä oli bändin esiintyminen Hanging Out -ohjelmassa, josta on YouTubessakin matskua.
Toinen huippukohta oli seisoa jäähallikeikalla suoraan Jamesin edessä eturivissä, huutaa mukana joka ikinen sana ja saada kiinni Jamesin katseesta.
Erinomaista keikkaa sulle!
http://www.youtube.com/watch?v=u-HcvvCrgSs
Manics on minulle ystävä, jonka luokse hakeutuu mielellään kun siitä kuulee jotain uutta tai haluaa muistella vanhoja, mutta ei kovin usein. Olimme vuosituhannen vaihteen tienoilla paljonkin tekemisissä. Sittemmin löysin uusia kavereita, joiden kanssa tulee nykyään vietettyä enemmän aikaa.
VastaaPoistaAlbumeista Everything Must Go on suosikkini, Holy Bible heti peesissä. Lifeblood on suotta jäänyt unohdetuksi. Journal For Plague Lovers ei juuri hävinnyt 90-luvun puolenvälin levyille. Maininnan arvoisia yksittäisiä biisejä on liian monta, niinkö A Design For Life ja Die In The Summertime.
Erityinen peukku sille, että 20 vuoden olemassaolon jälkeen bändi alkoi vielä julkaista rivakkaan tahtiin uutta hyvää musiikkia. Ei tietoakaan seniiliydestä. Toivottavasti ei ole keikallakaan!
En ole muistaakseni koskaan fanittanut Manicseja täysillä, se on lähinnä ollut sellainen luottobändi, jota on pystynyt lähes aina kuuntelemaan. Jossakin määrin olen aina pitänyt enemmän Manicsien sanoituksista kuin musiikista. Kuitenkin olen ostanut suurimman osan bändin levyistä, uusimpiin levyihin ei ole innostus enää riittänyt. Holy Bibleä olen levyistä varmaan kuunnellut eniten. Yksi kaveri väitti nähneensä Richeyn pari vuotta sitten jollakin Lahden ABC:llä.
VastaaPoistaParas Manics-biisi: Slash'n'Burn, lähinnä sen yliöverin kertsin takia. Sille nauraa ja kauhistuu samaan aikaan.
Huonoin: Underdogs... huh huh. Jotenkin niistä sanoituksista tulee semmonen Nicolas Cage -fiilis.
-Marko
Toivottavasti oli hyvä keikka!
VastaaPoistaEn oikein tiedä, mitä koulukuntaa edustan. Kiinnostuin Manicsista, kun The Holy Biblen videot alkoivat pyöriä MTV:n 120 Minutesissa. Richeyn katoaminen lisäsi kiinnostusta, ostin THB:n ja vähän myöhemmin kaksi ekaakin levyä käytettyinä. En kuitenkaan jaksanut kuunnella niitä kovin paljon - kahdella ekalla levyllä oli useita hyviä biisejä, mutta kokonaisuutena ne eivät oikein toimineet. THB puolestaan vaikutti albumina vahvemmalta, mutta tunnelmat tuntuivat huolettoman parikymppisen näkökulmasta liiankin synkiltä.
Everything Must Go iski sitten täysillä. Kirjoitin siitä yliopistossa jonkinlaisen esseenkin (joka ei harmi kyllä taida enää olla tallella). This Is My Truth miellytti myös, vaikka If You Tolerate Thisin voimasoitto alkoi jo kyllästyttää. Sain joululahjaksi lipun Manicsin ekalle Suomen-keikalle (Helsingin jäähallissa 5.3.1999). Keikka oli loistava, mutta sen jälkeen mielenkiinto alkoi vähitellen hiipua. Seuraaviin levyihin en enää jaksanut tutustua, ja jossain vaiheessa myin pois kaksi ekaa levyä.
The Holy Biblea ja Everything Must Go'ta tuli kuitenkin kuunneltua melko säännöllisesti, ja pari vuotta sitten aloin uudestaan innostua, kun luin että bändi on tekemässä uutta levyä Richeyn biiseistä. Journal for Plague Loversia odotellessani löysin levymessuilta halvalla Forever Delayedin ja Lipsticks Tracesin ja totesin, että vanhoissa biiseissä on edelleen taikaa.
Journal ylitti kaikki odotukseni ja kiilasi melkeinpä suosikkilevykseni bändiltä. Innostuksissani ajattelin, että nyt pitää perehtyä myös muihin 2000-luvun levyihin, mutta enpä saanut kunnolla aikaiseksi, ja uusimman levyn radiorock kuulosti sitten aika laimealta. Mutta kaipa sillekin pitäisi antaa kunnon mahdollisuus jossain vaiheessa.
Tulipa pitkä jaaritus. Suosikkibiisiä en taida osata valita, mutta levyistä top kolmosessa ovat siis Journal for Plague Lovers, The Holy Bible ja Everything Must Go, ei välttämättä tässä järjestyksessä.