Perjantai: Astronauttimista

Kunnioitan tämän perjantain ihanuutta ihastuttavalla musiikilla. En aio tänään tehdä yhtään mitään ilman Pariisin kevään suloista säestystä. En en en! Uutuus Astronautti on vain niin superb. 

Tämä perjantai olkoon siis pelkkää astronauttimista.

Yöjunassa

Kuuntelin eilen ensimmäisen kerran läpi brittiläisen Keanen uuden Night Train -levyn. Yhtyeen debyyttilevy Hopes and Fears vuodelta 2004 on minulle kyllä yksi elämäni suurista tapauksista ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Under the Iron Seakin päätyi yhden kesän ajaksi tiuhaan soittoon. Mutta mutta, sen jälkeen tapahtui jotain. En millään halua miettiä korrelaatiota Tom Chaplinin huumeidenkäyttämättömyyden ja levyjen tason laskun välillä, mutta Perfect Symmetry oli lähinnä hämmentävää apinoistalaulelua ja uusi Night Train jotain vielä kummallisempaa.

Uudella levyllä Keane on kuin farkkulegginsit: tuntuu, että yhtye ei ole osannut päättä, ollako farkut vai kalsarit. Levy kilisee ja kolisee ja kuulostaa välillä jonkin uskonnollisen yhteisön yhteislaululta ja sitten taas ööö, James Bondilta. Jotain todella ärsyttävää tuossa sekametelisopassa on.

No, tämä K'naan kanssa yhteistyönä luikautettu kappale on ihan hyvä ja ehkä muuttuu vielä paremmaksi, kun pääsen kuuntelemaan sitä päivän metromatkan taustamusiikkina.

Kop kop, täällä Kap Kap

Jännittävä Kap Kap koputtelee huomenna keskiviikkona Loosen oveen. Yhtye julkaisee Holy Are You -pitkäsoittonsa ja kas kas, kekkerithän sellainen tapahtuma tarvitsee. Viiden euron hintaan tarjolla Yön sykettä ja Kap Kap -kopinaa. Minä taidan mennä ihmettelemään.

Esimakua levystä yhtyeen MySpacessa. 

Funeral

Tulin jo surulliseksi periaatteessa aivan iloisesta uutisesta. Se, että Arcade Fire tulee Helsinkiin on sinänsä hienoa, mutta se, että en kuitenkaan saa sinne lippua, on surkeaa. Olen juuri toipunut siitä pettymyksestä, jonka koin jäädessäni Editors-liputta, että en uskalla lähteä yrittämään onneani vain muutaman tuhannen lipun ja muutaman kymmenen tuhannen yrittäjän apajille. Kuinka ihmeessä te ihmiset onnistutte näissä maailman nopein indietiedostava -mittelöissä? Perhana.

Lohduttavaa on se, että oikeasti pidän ainoastaan yhtyeen debyytistä ja sieltäkin elämäni soittolistalle on päätynyt ainoastaan kaksi kappaletta. Toista levyä olen juuri ja juuri kuunnellut.

No, ehkä vaivun hautajaistunnelmiin sitten 28. kesäkuuta jossain päin Engelinaikaista Helsinkiä pussikaljat seuranani.

HS 17.5.2010: Indie rock -bändi Arcade Fire konsertoi Senaatintorilla kesäkuussa

Voi kauneutta!

Lisäsin juuri mielikuvitushäideni mielikuvituslahjalistaan Bertel Gardbergin Hackmanille suunnitteleman Lion-aterinsarjan. Vuonna 1958 lanseerattu sarja on otettu uudelleen tuotantoon juhlistamaan Hackmanin 220-juhlavuotta. Onneksi myös mielikuvitusmieheni mieltyi aterimien designiin.

Aterimet tuovat mieleeni mummolan, missä pieni haarukka toimitti mummokurkku-ottimen virkaa. Harmillisesti oli päätynyt suomalainen taideteos etikkaliemeen nihkeiden kurkkusiivujen ja tillihapsujen sekaan. 

 Kuva on lainattu tuotetta myyvän FinnishDesignShopin sivuilta

Klassikko

Jos saisin kunnian hoitaa dj:n virkaa, soittaisin ehdottomasti Kula Shakerin Tattvan. Ehkä jossain muiden 90-luvun klassikoiden välissä. No joo, laulu ei varsinaisesti ole mikään bilebiisi, mutta erittäin tunnelmallinen reissubiisi vaikkapa matkalle tanssilattialta baaritiskille: kappaleen sitarsoinnuin ja psykekitaroin ryhditetty sanskritinkielinen hokema kuulostaa erittäin hyvältä juuri lager-nosteessa. Kokeiltu on.

Yhtyeen keulahahmo Crispian Mills on niitä brittiäläisiä muusikoita, jotka ymmärtävät pukutakin ja kauluspaidan voiman. Olikin erittäin miellyttävää päästä nauttimaan herran tyylikkyydestä vielä Kula Shakerin lyhyeksi jääneen uran jälkeenkin. Tosin, Millsin toinenkin pumppu The Jeevas viipyi musiikkimaailman kartalla ainoastaan kahden levyn verran.

Sen suuremmin en ole kumpaakaan yhtyettä jäänyt kaipailemaan, vaikkakin yhä katselen mieluusti kaikkien tyylin sääntöjen mukaan pukeutunutta Millsiä. Kaksirivinen tekee miehen.

No, jotta 90-luku ei unohtuisi: Kula Shaker ja Tattva vuodelta 1996:

h i l a r i o u s

Gimme gimme gimme brittikomedian helmi muutaman vuoden takaa. Suvaitkoon se saapua postissa pian, jotta en vain joutuisi suoraan kesälomailultani kielitieteellisen tutkimukseni pariin palaamaan.

BBC:n Gimme Gimme Gimme on kaikessa järkyttävyydessään ja rivoudessaan mieletön komediaherkku. Hilarious kerrassan. Sarja esitettiin jollain kotimaisellakin televisiokanavalla muutamia vuosia sitten. Nyt ah, niin räävitön Linda Lolita Lulu La Hughes (uskomaton Kathy Burke) saa pitää minulle jälleen seuraa. Ehdottomasti brittisitcomien parhaimmistoa. 

Kuva: BBC