I'll just read a book instead

Kiitos kiitos aamun sateesta. Me aurinkoa karttavat olemme tyytyväisiä, kun voimme turvallisin mielin lähteä ulos inhimillisin suojakertoimin.

Kotipaikkakuntani katukuvassa näkyy liki legendaarinen, solariumissa ja auringossa kypsynyt naishenkilö, joka lapsuudenystäväni isän mielestä näyttää nyt kuusikymppisenä vanhalta nahkarepulta. Tuosta ryppyisen löysästä, ruskeasta nahkakasasta olen nähnyt painajaisia koko viikonlopun, kun olen yrittänyt pysyä järjissäni tuolla yli 6 menevän UV-indeksin ulkoilmassa. Heh, raskasta.

Mutta nyt on parempi. Vähän aurinkoa, vähän sadetta. Ja koko päiväksi ohjelmaa turvallisesti sisätiloissa, yliopiston tietokoneluokassa. Mahtavaa! Tähän päivään en lähtisi mistään hinnasta ilman Kate Nashia.

Otsikko: Kate Nash - Do-Wah-Do

Sunnuntairakkaus: Thirteen Senses

Brittiyhtye Thirteen Sensesin The Invitation -levy oli aikoinaan minulle sen verran kova juttu, että matkustin yhtyeen keikalle Plymouthiin. Elin tuolloin vielä sen verran kovaa fanitusikää, että otatutin yhtyeen roudarilla keikan päätteeksi noin rullallisen noloja  fani tapaa idolin -kuvia minusta ja yhtyeestä. Muistona reissusta on luonnollisesti myös  bändin nimikirjoitukset levyn kansilehdissä (kyllä, kuljetin levyn mukanani keikalle), lavalta napattu biisilista sekä keikkapaikan seinältä mukaan revitty keikkajuliste. Noo, olihan tuo onnellista aikaa.

Suosikeikseni nousseet kappaleet, The Questions ja Lights out,  eivät kuitenkaan löydy tuolta yhtyeen ensimmäiseltä levyltä, vaan ovat siltä julkaistujen singlejen b-puolia. Yhtä varmasti kuin olen sunnuntai-iltaisin ahdistunut, kuuntelen olotilaan kyseisiä kappaleita. Viikkorutiiniani helpottaamaan olen tehnyt koneelle kyseisistä kappaleista oman Ahdistus-soittolistan, jota pyöritän viikon päätteeksi non-stoppina. Heh. Jos iPodissani olisi jonkinlainen pikanäppäintoiminto, olisin tallentanut laulut napinpainalluksen ulottuville. Hätätapauksia varten.

The Questions ei ole varsinaisesti mikään piristävä kappale, päinvastoin. Minussa se herättää valtavaa, mutta jollain tapaa nauttinnollista alakuloa. Itsesäälissä rypemistä, sanoisi joku. Tunnelmointia, sanon minä. 

Onneksi olin sen verran hardcore-fani, että tulin hankkineeksi aikoinani myös nämä yhtyeen ekan levyn singlet. Auts, en uskalla edes kuvitella, mitä elämäni olisi ollut jos en olisi näitä lauluja silloin löytänyt. 

Minä menen: Teenage Fanclub

Onnistuin aamulla kadottamaan osan virallisesta katu-uskottavuusuniformustani. Miten voi olla mahdollista, että Wayfarereiden toinen sanka irtoaa kesken pyörämatkan Munkkivuoresta Helsingin keskustaan? Siis olenko oikeasti polkenut osan matkasta yhdellä sangalla, lasit vinossa vai mitä ihmettä? Voiko toisen sangan puuttumista ylipäänsä olla huomaamatta? Mysteeri. Oma vikahan tuo, en ole ihan hirvittävästi muistanut kiristellä noiden vintage-aarteideni ruuveja. Täytyy ehkä kehitellä jokin todella pop viritelmä kadonnen sangan tilalle. En tajua.

Mutta mutta, harmituksesta on lyhyt matka onnellisuuteen. Teenage Fanclub saapuu marraskuussa piristämään meitä kaamosmasennuksessa rypeviä. Mahtavaa! Minun syksyni alkaa kohta olla niin täynnä elämäntarkoituksia, että on ihan epätodellinen olo. Mitenhän sen kaiken onnen kestää?

No, kohta alan nähdä painajaisia siitä, kuinka marraskuisena iltana, matkalla Nosturiin, liukastun jäisellä katukivityksellä ja kuolen. Tai että Nosturin ovella jonottaesssani yläkerran asunnosta lentää perheriidan päätteeksi sohva lytistäen minut keikkakelvottomaan kuntoon. No, ehkä joskus voisi yrittää luottaa siihen, että liian hyvätkin asiat voivat olla totta ja jopa toteutua.

Liput tulevat myyntiin perjantaina, jee. Onnesta soikeana soitan nyt sitten yhden yhtyeen parhaista.

Minä menen: The Casbah

Kirjoittelin viime syyskuussa siitä, kuinka vakuutuin kotimaisen The Casbahin erinomaisuudesta. Taisin kuvailla tuolloin yhtyeen tuotoksia puhdasoppiseksi popiksi ja rokkailua itsevarmaksi ja tyylikkääksi. No, enköhän pysty yhä edelleen seisomaan sanojeni takana. 

The Casbahia pääsee kuulemaan livenä huomenna tiistaina 29.6, paikkana uudehko YK. Parin viikon takaisen testauksen perusteella paikka vaikutti kohtuullisen yleisöystävälliseltä eikä 3 euron hintainen lippukaan juuri esteeksi nouse. Taidan siis mennä kuulemaan, joudunko pyörtämään syksyiset ylisanani vai pääsenkö vielä hehkuttamaan yhtyettä tänne.

Hemma bra men Glastonbury bäst

Juhannus ja junassa vietetty puolivuorokautinen ovat nyt onnellisesti ohi. Vaikka lomailu vanhempien helmoissa olikin oikein mieluisaa ja onnellista, olisin saattanut olla melko tyytyväinen elämääni myös toisaalla, esimerkiksi telttaretkeilemässä englantilaisella maaseudulla. Ihan vaatimaton festivaali ei nimittäin ollut tämänkään vuoden Glastonbury. Festivaalin juhlavuotta juhlisti esimerkiksi Gorillaz show'llaan, jonka varsin mieluusti olisin  kokenut ihan sieltä kuralätäköstä käsin: Snoop Dogg, Lou Reed ja tietysti Shaun Ryder ryhdittivät Damon Albarnin ja kumppaneiden esitystä.

Aika monen esiintyjän keikalla olisin saattanut tirauttaa onnenkyyneleen tai pari. Turin Brakes, Ash, Keane, Two Door Cinema Club, Vampire Weekend, The Flaming Lips, The Magic Numbers, Editors, The National, Grizzly Bear, Foals, The Drums, I Am Kloot ja melkein miljoona muuta potentiaalista paikkaa seota. Ehkä siis ihan hyvä, että sen sijaan pelailin perheen mölkkymestaruudesta. 

Mutta mutta, onneksi meillä sentään on brittiläistä korkeakulttuuria arvostava BBC. This performance may contain strobe lightning & strong language. Hih.

I like to disco, I like to rock n' roll ja hyvää juhannusta

Sen lisäksi, että Brightonista tulee hienoa musiikkia, tulee sieltä myös ihanimmat tytöt, heti Lily Allenin jälkeen. Koska maailma, ja Brighton varsinkin, on pieni, löytyy ihastuttavan The Pipettesin taustajoukoista tuttu hahmo, nimittäin The Electric Soft Paraden veljeksistä toinen, Brakes-kokoonpanossakin vaikuttava Alex White.

Viime aikoina yhtye on käynyt läpi radikaaleja muutoksia niin musiikkinsa kuin kokoonpanonsakin suhteen. Tämä yhtyeen neljän vuoden takainen hitti Pull Shapes on kuitenkin sitä vanhaa kunnon Pipettesiä. Keep it old school, hyvää juhannusta!

Vuosikymmenen paras: Silent to the Dark

Yritin alkuvuodesta tehdä vuosikymmenen vaihtumisen kunniaksi listaa 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen parhaista biiseistä. Aluksi homma tuntui kiehtovalta, lopulta totesin tehtävän epäpalkitsevaksi, jopa epämiellyttäväksi. Siinä vaiheessa, kun huomasin, että en sisällyttänyt listalle yhtäkään Radioheadin tai The Strokesin kappaletta, tajusin, että en todellakaan ole kokoamassa katu-uskottavaa ajankuvausta, vaan oman elämäni melodramaattista soundtrackia. En missään vaiheessa päässyt listassa loppuun asti, vaan jumitin monen eri version sekamelskassa, kunnes luovutin. Jokaisen aloittamani listan ykköspaikalta löytyi kuitenkin yksi ja sama kappale.

Se, miksi The Electric Soft Paraden Silent to the Dark on mielestäni noh, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen paras biisi, ei taida olla järjellä selitettävissä. Henkimaailman asioita. Brightonilaisveljesten vuoden 2002 debyyttilevyltä löytyvä yhdeksänminuuttinen vain kosketti minua sillä oikealla tavalla ja juuri niihin oikeisiin tunteisiin tarkemmin ja enemmän kuin yksikään muu kappale.

The Electric Soft Parden Holes in the Wall -debyytti on ehdottomasti minulle yksi nuoruuteni suurimmista levyistä. Kuljetin albumia kotibileseuralaisenani ikätovereideni ärsytykseksi niin ahkerasti, että lopulta bilekutsuihini sisältyi ehto kunhan et tuo omia levyjä. Muiden vaisut ihan kiva -kommentit itselleni pyhästä kappaleesta saivat minut tuomitsemaan muut oikeaa musiikkia ymmärtämättömiksi luusereiksi. Kutakuinkin. 

Itselle tärkeimmät jutut syntyvät monesti siitä tunteesta, kun kokee jäävänsä vouhotuksensa kanssa yksin. Minä vastaan muut -asetelma varmasti siivitti osaltaan Silent to the Dark -kappaleen nousua yhdeksi elämäni tunnussävelmäksi. Mitä vähemmän muut ymmärsivät rakkauttani teosta kohtaan, sitä enemmän siitä tuli juuri minun lauluni. Silent to the Dark on juuri se laulu, jonka haluan kaikille elämäni juhlallisuuksien soittolistoille, häistä hautajaisiin. Sitten joskus.  

Laulu on yksinkertaisesti hieno. Jos et ole samaa mieltä, älä säikähdä, pystyn nykyään ymmärtämään ihmisiä, joissa kappale ei herätä samanlaisia tunteita kuin minussa. Koska koen, että kukaan ei voi ymmärtää minua täysin tuntematta kyseistä kappaletta, ajattelin jakaa ihanuuden täällä. Huh, tekstistä tuli lähes yhtä eeppinen kuin kappale itsessään. Tulipa taas todistettua, että pop-musiikki ja järki eivät välttämättä kuulu yhteen, kyse on lopulta puhtaista tunteista. Minun kohdallani usein tunnevyöryistä.