Yritin alkuvuodesta tehdä vuosikymmenen vaihtumisen kunniaksi listaa 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen parhaista biiseistä. Aluksi homma tuntui kiehtovalta, lopulta totesin tehtävän epäpalkitsevaksi, jopa epämiellyttäväksi. Siinä vaiheessa, kun huomasin, että en sisällyttänyt listalle yhtäkään Radioheadin tai The Strokesin kappaletta, tajusin, että en todellakaan ole kokoamassa katu-uskottavaa ajankuvausta, vaan oman elämäni melodramaattista soundtrackia. En missään vaiheessa päässyt listassa loppuun asti, vaan jumitin monen eri version sekamelskassa, kunnes luovutin. Jokaisen aloittamani listan ykköspaikalta löytyi kuitenkin yksi ja sama kappale.
Se, miksi The Electric Soft Paraden Silent to the Dark on mielestäni noh, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen paras biisi, ei taida olla järjellä selitettävissä. Henkimaailman asioita. Brightonilaisveljesten vuoden 2002 debyyttilevyltä löytyvä yhdeksänminuuttinen vain kosketti minua sillä oikealla tavalla ja juuri niihin oikeisiin tunteisiin tarkemmin ja enemmän kuin yksikään muu kappale.
The Electric Soft Parden Holes in the Wall -debyytti on ehdottomasti minulle yksi nuoruuteni suurimmista levyistä. Kuljetin albumia kotibileseuralaisenani ikätovereideni ärsytykseksi niin ahkerasti, että lopulta bilekutsuihini sisältyi ehto kunhan et tuo omia levyjä. Muiden vaisut ihan kiva -kommentit itselleni pyhästä kappaleesta saivat minut tuomitsemaan muut oikeaa musiikkia ymmärtämättömiksi luusereiksi. Kutakuinkin.
Itselle tärkeimmät jutut syntyvät monesti siitä tunteesta, kun kokee jäävänsä vouhotuksensa kanssa yksin. Minä vastaan muut -asetelma varmasti siivitti osaltaan Silent to the Dark -kappaleen nousua yhdeksi elämäni tunnussävelmäksi. Mitä vähemmän muut ymmärsivät rakkauttani teosta kohtaan, sitä enemmän siitä tuli juuri minun lauluni. Silent to the Dark on juuri se laulu, jonka haluan kaikille elämäni juhlallisuuksien soittolistoille, häistä hautajaisiin. Sitten joskus.
Laulu on yksinkertaisesti hieno. Jos et ole samaa mieltä, älä säikähdä, pystyn nykyään ymmärtämään ihmisiä, joissa kappale ei herätä samanlaisia tunteita kuin minussa. Koska koen, että kukaan ei voi ymmärtää minua täysin tuntematta kyseistä kappaletta, ajattelin jakaa ihanuuden täällä. Huh, tekstistä tuli lähes yhtä eeppinen kuin kappale itsessään. Tulipa taas todistettua, että pop-musiikki ja järki eivät välttämättä kuulu yhteen, kyse on lopulta puhtaista tunteista. Minun kohdallani usein tunnevyöryistä.
Olipas mielenkiintoista luettavaa ja hyvät perustelut, ymmärrän tuon "minä vastaan muut" -fiiliksen hyvin. Biisi kuulostaa minustakin edelleen loistavalta, tai oikeastaan ne ensimmäiset 3,5 minuuttia (oliko siitä joku sen pituinen sinkkuversio vai muistanko ihan väärin?). Tuo yhdeksänminuuttinen tuntuu turhan venytetyltä, en ole ikinä saanut loppuosasta oikein mitään irti. Hmm, kuulostaakohan tuo sinusta yhtä pahalta kuin yhden kaverini kommentti siitä, että Stone Rosesin I Am the Resurrection olisi parempi puolesta välistä katkaistuna...
VastaaPoistaKyllä, oikein muistelet, laulusta on reilu 3 minuuttinen versio. Ja jos ihan rehellinen olen, niin itsellänikin on kyllä päivittäisessä käytössä nimenomaan tuo Silent to the Dark II. Loppuosan fiilistelyt on sitten niitä erityistilanteita varten.
VastaaPoistaMinusta laulu toimii hyvin editoitunakin eikä todellakaan tarvi venyttelyjä ollakseen hieno pop-kappale. Mutta toisaalta tykkään niistä 9 minuuttisen version viimeisistä tahdeista, kun laulu tulee taas mukaan. Ai ai.
Mutta ei se pahalta kuulosta ;) Tuosta lyhyestä versiosta on myös ihan veikeä video. Stone Rosesia en kyllä lähtis pätkiin mistään kohtaa.