OK, Go to Tavastia

Tutustuin OK Go -yhtyeeseen Englannissa vietetyn au pair -vuoden aikana joskus,  kröhöm, 2000-luvun alussa. Juuri debyyttinsä julkaissut yhtye temmelsi tuolloin brittiläisessä musiikkimediassa suhteellisen näkyvästi yhdessä toisen ensilevynsä julkaisseen ei-brittiläisen yhtyeen, Hot Hot Heatin kanssa.

Jostain syystä olen sittemmin unohtanut  OK Go:n suurin piirtein kokonaan. Multa on mennyt ihan ohi bändin saavuttama videotaiteellinen kulttimaine ja YouTube-menestys, eikä mulla juurikaan ole hajua siitä, missä yhtye nyt menee ja kuinka monta levyä julkaisseena. Onnistuin kuitenkin ilostumaan, kun tajusin, että kvartettia pääsee kuulemaan Tavastialle 24.8. Ilostuin itseasiassa niin paljon, että hankin lipun keikalle oikein ennakkoon. Etten vain jää ilman. Ja taisinpa vähän painostaa Oulussa asuvaa pikkuveljeäkin yhtyeen musiikkivideofestivaalien avajaiskeikalle. Missä vaiheessa muuten rock-yhtyeitä on alettu kiinnittä seminaarien puhujavieraiksi?

Jänskää päästä päivittämään oma OK Go -suhde ajantasalle. Koska yhtyeen uudempi tuotanto on minulle vierasta, tunnelmoin tässä nyt sillä OK Go:lla, jonka minä tunnen. Ei varmaan tarvitse mainita erikseen, että taisin joskus olla rakastunut laulaja-Damianiin. Kyllä, olin joskus toivoton tapaus. Onneksi en enää.

Steve Mason: Lost and Found

Skotlantilainen The Beta Band ei koskaan kolautellut minun tajuntaani siinä määrin kuin olisi voinut. Tai ansainnut. Yhtyeen hyvyyden kyllä olen tiedostanut, mutta jotenkin vain en ole saanut luotua siihen mitään syvällistä suhdetta, vaikka High Fidelityn mahtavan Dry The Rain -kohtauksen olen nähnytkin.  Ehkä vain en ole yrittänyt riittävästi.

Nyt jo kuopatun yhtyeen laulajan, Steve Masonin uutukaista soolotuotantoa olen kyllä viime aikoina tykittänyt. Tai no, mistään hirvittävävästä tykkittämisestä ei voi puhua, sen verran tyyntä melodiaa keväällä julkaistu Boys Outside sisältää. 

Lost and Found kuulostaa juuri nyt minun sunnuntai-iltapäivässäni hienoudelta. Napapiirillä tuulee, kohta myrskyää. Olen hukassa ja juuristani vieraantuneena vanhempieni nurkissa. Huomenna onneksi taas turvallisesti kotona Helsingissä. Itseni jälleen kerran löytäneenä. Hah.

Viikonloppupimento

Olen viettänyt viikonloppua oman mukaavuusalueeni ulkopuolella hektisessä urheiluympäristössä Muoniossa. Onneksi minun ei talkoolaisena tarvinut kiertää seikkailukisan liki 300 kilometrin reittiä tunturimaastossa pyöräillen, juosten, meloen ja rullaluistellen. Maratonjuoksu tunturissa korkeuskäyrien vilinässä olisi ollut vähän liikaa. Varsinkin liki 200 kilometrin pyöräilyetappien päälle. Leppoisaan hölkkäilyyn ja fiilispuolimaratonailuun tottuneelle tuollainen multisporttailu on kyllä aika nounou. Itse tyydyinkin nostalgisoimaan tunturin juurella Pallaksen ympäristöä, tuota lapsuuteni talvilomailun ykköskohdetta.

Aamuyö kostean sumun peittämässä tunturissa rastien perässä juosten ei vastaa minun mielikuvaani täydellisestä perjantaista. Onneksi sain pysytellä siistissä sisähommassa  kisablogin ja -päiväkirjan päivittelijänä. Kaikkeen sitä joutuu, kun perhepiiristä löytyy seikkailu-urheiluhullua porukkaa. Mutta niin, hulluhan ei ole se, joka järjestää, vaan se, joka osallistuu. Ja tulee vielä 24 maastotunnin jälkeen yhtenä kappaleena maaliin asti. Huh huh.

Aikamoisissa maisemissa saivat sekopäät tämän vuoden AC24-seikkailukisassa painaa. Yötön yö - kirjaimellisesti sellainen - on pehmentänyt pääni. Siksi tällainen linjasta poikkeava sporttivartti tänne.

AC24

Melkoisen onnellista

Raskainta elämässä on ehdottomasti etäsuhde maailman supereimpaan pikkuveljeen. Aikamoista riemua herättävät siis ne päivät, jotka sekopäiset alter egomme pääsevät viettämään samassa kaupungissa. Kovinkaan monia päivänvaloa kestäviä keskusteluja noista tapaamisista ei irtoa, juttujamme ymmärtää lähinnä kahden hengen sisäpiirimme. Mutta juuri siksi nämä tapaamiset ovatkin niin ainutlaatuisia. 

Viikonloppuuun kuului aamupalailua, Skip-Boa, matkakertomuksia, matkahaaveita, jalkapalloa, vehnäolutta, päiväunet piknikpeitolla ja tietysti poppia. Ihan parasta on, kun saa viettää kolme päivää samalla aaltopituudella jonkun kanssa.

kuva oma

Päivän brittipoppi: Cast

Nämä brittipoppi-tunnelmoinnit ovat yleensä aika nostalgiavoittoista fiilistelyä. Tällä kertaa ei tarvitse kuitenkaan muistella pelkästään menneitä. Liverpoolilainen Cast on nimittäin tekemässä tämän vuoden lopulla muutaman keikan mittaisen reunionin juhlistaakseen legendaarisen All Change -albumin 15:n vuoden ikää. Erityisen mahtavaa on se, että brittiläinen musiikkimedia ja -yleisö vaikuttavat suuresti innostuneen legendojen paluusta. 

Vaikka Cast kuuluukin brittipopin kulta-aikojen kultakimpaleisiin, yltää sen syntyhistoria aikaan ennen brittipopyhtyeiden ylitarjontaa. Ennen vuonna 1992 perustettua Castia yhtyeen keulahahmo John Power vaikutti nimittäin The La's:in basistina.

The La's:in näkyvyys Maailman parhaat pop-kappaleet -listalla on tietysti ilmiselvää. Pop-musiikin sanakirjamääritelmäksi sopisi varmasti aika monen mielestä "vrt. There She Goes". Vakuuttavasti poptaiteili myös Cast. All Change sisältää muun muassa sellaiset popestetiikan riemut kuin Alright, Fine Time ja Walkaway, joka minun mielestäni kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan poppari-DJ:n soittolistalle viimeiseksi hitaaksi. Ai ai. Sen verran ajatonta on yhtyeen soittelu, että itse ainakin innostun aina ja yhä vain. 

I'll just read a book instead

Kiitos kiitos aamun sateesta. Me aurinkoa karttavat olemme tyytyväisiä, kun voimme turvallisin mielin lähteä ulos inhimillisin suojakertoimin.

Kotipaikkakuntani katukuvassa näkyy liki legendaarinen, solariumissa ja auringossa kypsynyt naishenkilö, joka lapsuudenystäväni isän mielestä näyttää nyt kuusikymppisenä vanhalta nahkarepulta. Tuosta ryppyisen löysästä, ruskeasta nahkakasasta olen nähnyt painajaisia koko viikonlopun, kun olen yrittänyt pysyä järjissäni tuolla yli 6 menevän UV-indeksin ulkoilmassa. Heh, raskasta.

Mutta nyt on parempi. Vähän aurinkoa, vähän sadetta. Ja koko päiväksi ohjelmaa turvallisesti sisätiloissa, yliopiston tietokoneluokassa. Mahtavaa! Tähän päivään en lähtisi mistään hinnasta ilman Kate Nashia.

Otsikko: Kate Nash - Do-Wah-Do

Sunnuntairakkaus: Thirteen Senses

Brittiyhtye Thirteen Sensesin The Invitation -levy oli aikoinaan minulle sen verran kova juttu, että matkustin yhtyeen keikalle Plymouthiin. Elin tuolloin vielä sen verran kovaa fanitusikää, että otatutin yhtyeen roudarilla keikan päätteeksi noin rullallisen noloja  fani tapaa idolin -kuvia minusta ja yhtyeestä. Muistona reissusta on luonnollisesti myös  bändin nimikirjoitukset levyn kansilehdissä (kyllä, kuljetin levyn mukanani keikalle), lavalta napattu biisilista sekä keikkapaikan seinältä mukaan revitty keikkajuliste. Noo, olihan tuo onnellista aikaa.

Suosikeikseni nousseet kappaleet, The Questions ja Lights out,  eivät kuitenkaan löydy tuolta yhtyeen ensimmäiseltä levyltä, vaan ovat siltä julkaistujen singlejen b-puolia. Yhtä varmasti kuin olen sunnuntai-iltaisin ahdistunut, kuuntelen olotilaan kyseisiä kappaleita. Viikkorutiiniani helpottaamaan olen tehnyt koneelle kyseisistä kappaleista oman Ahdistus-soittolistan, jota pyöritän viikon päätteeksi non-stoppina. Heh. Jos iPodissani olisi jonkinlainen pikanäppäintoiminto, olisin tallentanut laulut napinpainalluksen ulottuville. Hätätapauksia varten.

The Questions ei ole varsinaisesti mikään piristävä kappale, päinvastoin. Minussa se herättää valtavaa, mutta jollain tapaa nauttinnollista alakuloa. Itsesäälissä rypemistä, sanoisi joku. Tunnelmointia, sanon minä. 

Onneksi olin sen verran hardcore-fani, että tulin hankkineeksi aikoinani myös nämä yhtyeen ekan levyn singlet. Auts, en uskalla edes kuvitella, mitä elämäni olisi ollut jos en olisi näitä lauluja silloin löytänyt.