Totuus löytyi kaurapuurosta, rockradiosta ja...tennareista? Näinkin se voi mennä.
Kannamme koko ajan mukanamme merkkejä ja symboleja, joita toiset lukevat, tulkitsevat ja ynnäävät yhteen tehden johtopäätöksiä - oikeita tai vääriä - ihmisten luonteesta, mieltymyksistä, harrastuksista, ihmissuhteista, suosikkikirjoista, suosikkielokuvista, suosikkiyhtyeistä.
Ja jostain muustakin varmasti vielä. Toki maailmaan mahtuu joukkonsa ihmisiä, jotka viis veisaavat omista tai toisten lähettämistä signaaleista, mutta aina on
niitä meitä, joille
Adidaksen Gazellet eivät ole vain kengät ja kolme raitaa.
Minua lähestyttiin muutama vuosi sitten eräässä anniskeluravintolassa kommentilla Vau, sulla on Gazellet. Pika-analysoin kommentoijan nopeasti päästä varpaisiin ja hymyilin: olin tullut oikeinymmärretyksi merkkeineni. Nuorukaisen Liam-hairdosta nimittäin päättelin, että enemmän kuin kengistä, kyse oli - meille molemmille - gallaghereista.
Jonkun mielestä saatan olla pukeutujana hankala, vaativa ja nirso merkeillä kikkailija. Omasta mielestäni lähinnä vain tiedän mistä pidän ja millä asioilla on minulle merkitystä. Sillä enemmän kuin merkeistä, kyse on juuri merkityksistä. Ja enemmän kuin pukeutumisesta, kyse on minuna olemisesta. Raita ei ole vain raitaa, se on grahamcoxonia, Desert bootsit eivät ole vain kengät, ne ovat cool britanniaa, Barbour jacket ei ole vain metsästystakki, vaan takki, joka päällä Alex James nautti kuohuvansa armon vuonna 1995 eikä olalla roikottamani Idlewild-kangaskassi todellakaan ole pala puuvillakangasta, vaan yhtyeen Edinburgin keikalta hankittu aarre.
Pyrin elämässäni siihen, että minulla on hyvä olla. Ja hyvä minun olla silloin, kun olen oma itseni. Ja sen oman itseni minusta tekevät ne asiat joita rakastan; laulut, levyt, keikat ja ne ihmiset, jotka näillä lauluillaan, levyillään ja keikoillaan ovat saaneet minut elämään onnellisena, onnettomana, vihaisena, surullisena ja hölmönä omana itsenäni. Ja ne merkit, ne sisältävät niitä merkityksiä, jotka ovat minulle tärkeitä, joita minuna olemiseen liittyy. Ne tekevät minusta minut ja yhdistävät minut niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa koen yhteyttä.
Kutakuinkin edellisistä syistä kesäinen haaremihouskokeiluni oli tuomittu epäonnistumaan. Vaikka housut kaikkien pukeutumissääntöjen mukaan varmasti peittivät juuri ne kohdat, joita minunlaiseni lyhyen ja ytimekkään henkilön tulisi peittää ja korosti niitä kohtia, joita naistenlehdet kehottavat minunlaisiani korostamaan, tajusin housujen järjettömyyden parin käyttökerran jälkeen. Tuo yhtä maata laahaavaa haarasaumaa oleva trikoopliru ei merkinnyt minulle mitään muuta kuin kävelyn mahdottomaksi tekevää housuasiaa. Ne eivät tuonneet minulle muistoja mistään muusta kuin menetetystä kymmenestä eurosta ja kaikista niistä yläastetta päättävistä teineistä, joihin en juurikaan tunne mitään yhteyttä. Housut eivät olleet ihan sitä ominta minua. Tunsin ne jalassa oloni vääräksi.
Ja koska en halunnut olla naistenlehtien stailaama kävelevä näköharha, palasin kaikkien pukeutumistaiteensääntöjen vastaisesti vartaloani imartelemattomaan polo shirtiin ja käärittyihin housunlahkeisiin ja tunsin itseni jälleen minuksi. Haaremihousut päätyivät pyjamaksi.
Oikeastihan sillä ei tarvitse olla mitään väliä, millaisen paidan tai millaiset kengät kukainenkin yllensä pukee. Jos ei ole. Ja loppujen lopuksi kukaan ei voi olla vastuussa siitä, kuinka tulee katukuvassa lähettämine merkkeineen tulkituksi. Ja muiden tulkintoja oleellisempaa on tietysti sillä, mitä päällä oleva riepu sinulle merkitsee.
Mutta mutta. Sillä voi olla väliä. Oikean lukijan sattuessa kohdalle ne merkit voivat muuttaa tuopillisen toiseksi ja kolmanneksi ja pienen sananvaihdon kiivaaksi Blur vai Oasis -keskusteluksi. Ja jos juuri ne kengät kertovat sinusta enemmän kuin tuhat sanaa, tai jos siihen päältä löytyvään kauluspaitaan on kiteytynyt sinulle tärkeitä merkityksiä, ei niitä ihastelevat kommenttit koske enää välttämättä ainoastaan Adi Dassleria. Ne ovat tunnustus sinun olemassaolostasi. Voi olla todella merkityksellistä tulla nähdyksi omana itsenä.
