11.8.2010

Joko tai

Elämä on harvoin joko tai, mutta joskus kuitenkin, ehdottomasti ehkä. 

Koska lauantaina tulee kuluneeksi juhlalliset 15 vuotta tuosta kummallisiin mittoihin paisuneesta Country House vs. Roll With It -singletaistelusta, voin minäkin paisuttaa asian juhlimisen kummallisiin mittoihin. Käy siis antamassa ääneesi jokotaille tuolla sivupalkissa. Ihan kaikki singlet, levyt ja elämää suuremmat letkautukset mukaan lukien, Blur vai Oasis?

Valinnanvaikeus? Höpsis. Liamkin teki vaivatta valinnan Beatlesin ja Jumalan välillä “It's got to be being in the Beatles. When was the last time God made a decent record?"

Merkillisistä asioista

Totuus löytyi kaurapuurosta, rockradiosta ja...tennareista? Näinkin se voi mennä.

Kannamme koko ajan mukanamme merkkejä ja symboleja, joita toiset lukevat, tulkitsevat ja ynnäävät yhteen tehden johtopäätöksiä - oikeita tai vääriä - ihmisten luonteesta, mieltymyksistä, harrastuksista, ihmissuhteista, suosikkikirjoista, suosikkielokuvista, suosikkiyhtyeistä.  Ja jostain muustakin varmasti vielä. Toki maailmaan mahtuu joukkonsa ihmisiä, jotka viis veisaavat omista tai toisten lähettämistä signaaleista, mutta aina on niitä meitä, joille Adidaksen Gazellet eivät ole vain kengät ja kolme raitaa. 

Minua lähestyttiin muutama vuosi sitten eräässä anniskeluravintolassa kommentilla Vau, sulla on Gazellet. Pika-analysoin kommentoijan nopeasti päästä varpaisiin ja hymyilin: olin tullut oikeinymmärretyksi merkkeineni. Nuorukaisen Liam-hairdosta nimittäin päättelin, että enemmän kuin kengistä, kyse oli - meille molemmille - gallaghereista.

Jonkun mielestä saatan olla pukeutujana hankala, vaativa ja nirso merkeillä kikkailija. Omasta mielestäni lähinnä vain tiedän mistä pidän ja millä asioilla on minulle merkitystä. Sillä enemmän kuin merkeistä, kyse on juuri merkityksistä. Ja enemmän kuin pukeutumisesta, kyse on minuna olemisesta. Raita ei ole vain raitaa, se on grahamcoxonia, Desert bootsit eivät ole vain kengät, ne ovat cool britanniaa, Barbour jacket ei ole vain metsästystakki, vaan takki, joka päällä Alex James nautti kuohuvansa armon vuonna 1995 eikä olalla roikottamani Idlewild-kangaskassi todellakaan ole pala puuvillakangasta, vaan yhtyeen Edinburgin keikalta hankittu aarre.

Pyrin elämässäni siihen, että minulla on hyvä olla. Ja hyvä minun olla silloin, kun olen oma itseni. Ja sen oman itseni minusta tekevät ne asiat joita rakastan; laulut, levyt, keikat ja ne ihmiset, jotka näillä lauluillaan, levyillään ja keikoillaan ovat saaneet minut elämään onnellisena, onnettomana, vihaisena, surullisena ja hölmönä omana itsenäni. Ja ne merkit, ne sisältävät niitä merkityksiä, jotka ovat minulle tärkeitä, joita minuna olemiseen liittyy. Ne tekevät minusta minut ja yhdistävät minut niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa koen yhteyttä.

Kutakuinkin edellisistä syistä kesäinen haaremihouskokeiluni oli tuomittu epäonnistumaan. Vaikka housut kaikkien pukeutumissääntöjen mukaan varmasti peittivät juuri ne kohdat, joita minunlaiseni lyhyen ja ytimekkään henkilön tulisi peittää ja korosti niitä kohtia, joita naistenlehdet kehottavat minunlaisiani korostamaan, tajusin housujen järjettömyyden parin käyttökerran jälkeen. Tuo yhtä maata laahaavaa haarasaumaa oleva trikoopliru ei merkinnyt minulle mitään muuta kuin kävelyn mahdottomaksi tekevää housuasiaa. Ne eivät tuonneet minulle muistoja mistään muusta kuin menetetystä kymmenestä eurosta ja kaikista niistä yläastetta päättävistä teineistä, joihin en juurikaan tunne mitään yhteyttä. Housut eivät olleet ihan sitä ominta minua. Tunsin ne jalassa oloni vääräksi.

Ja koska en halunnut olla naistenlehtien stailaama kävelevä näköharha, palasin kaikkien pukeutumistaiteensääntöjen vastaisesti vartaloani imartelemattomaan polo shirtiin ja käärittyihin housunlahkeisiin ja tunsin itseni jälleen minuksi. Haaremihousut päätyivät pyjamaksi.

Oikeastihan sillä ei tarvitse olla mitään väliä, millaisen paidan tai millaiset kengät kukainenkin  yllensä pukee. Jos ei ole. Ja loppujen lopuksi kukaan ei voi olla vastuussa siitä, kuinka tulee katukuvassa lähettämine merkkeineen tulkituksi. Ja muiden tulkintoja oleellisempaa on tietysti sillä, mitä päällä oleva riepu sinulle merkitsee.

Mutta mutta. Sillä voi olla väliä. Oikean lukijan sattuessa kohdalle ne merkit voivat muuttaa tuopillisen toiseksi ja kolmanneksi ja pienen sananvaihdon kiivaaksi Blur vai Oasis -keskusteluksi. Ja jos juuri ne kengät kertovat sinusta enemmän kuin tuhat sanaa, tai jos siihen päältä löytyvään kauluspaitaan on kiteytynyt sinulle tärkeitä merkityksiä, ei niitä ihastelevat kommenttit koske enää välttämättä ainoastaan Adi Dassleria. Ne ovat tunnustus sinun olemassaolostasi. Voi olla todella merkityksellistä tulla nähdyksi omana itsenä.

5.8.2010

Tublabuukkaus ja arkistovinkki

Hmmm. Tälle illalle olis parikin menoerää vaihtoehtona. Jaakko Eino Kalevi YK:n Freaksissa, French Films puolestaan löytyy Henry's Pubin ihanaiselta Helatorstai-klubilta. Suurkaupungin huonoja puolia nämä tällaiset tuplabuukkaukset.

Mutta koska ilta on vasta nuori, voin vielä viettää hetken SVT:n PSL:n äärellä. Suosittelen. Musik med -arkisto täynnä hienojen artistien hienoja versiointeja kappaleistaan. Poikkeuksetta jotain erityistä, lupaan. Voi olla, että iltakalja vaihtuu iltakahviin koneen äärellä. 


Päivän brittipoppi: Supergrass

Hui hui. Kohta on 14.8 ja suuren listataistelun vuosipäivä. Tuolloin Päivän brittipopit täytyy tietysti huipentua Brittipop-kuninkaallisten kaksinkamppailuun, tuohon 15 vuoden takaiseen Blur vs. Oasis -singletaisteluun. Mutta, muistellaan nyt ensin hetki kuitenkin yhtä pophienoutta, nyt jo eläköitynyttä Supergrassia.

Q Magazine julisti vuonna 1995 lokakuun numeronsa kannessa "Supergrass. Britain's best new band." Oxfordilaistrio oli juuri julkaissut listaykköseksi yltäneen dedyyttinsä I Should Cocon ja saanut brittiläisen musiikkimaailman polvilleen. Vaikka yhtye sanoutuikin irti Brittipop-skenestä ("I don´t feel part of a Britpop scene. I don't feel any associations with the other bands."), on sen kohtalona ollut niputtautua yhteen muiden aikansa lapsien kanssa.

Toisin kuin monet muut 1990-luvun alun brittiyhtyeet, Supergrass onnistui näyttämään, että heidän kohdallaan kyse ei ollut nationalismia henkivän kulttuurielämän myötä syntyneestä bändiylitarjonnasta, vaan yksinkertaisesti hienosta ja ajattomasta popmusiikista. (Does it have anything to do with British pop? Isn't it just something to do with Supergrass having made a good album?) Siinä missä Blur löysi menestyksensä reseptin Sunday roastista ja mocneysta, perusti Supergrass popihanteensa universaalille hyvälle mielelle (It's youthful, it's easy-going, it's fun. It's not nationalistic or political. It's a good time thing.").

Viisi Top 10 -albumia ja yksi aliarvostettu Top 20 -levy kertovat siitä, että alrightiness on ollut yleisön mieleen. Minulle yhtye on aina ollut jollain tavalla ennemmän biisipumppu kuin levy-yhtye. Kokoonpanon vahvuus löytyy mielestäni nimenomaan ylivertaisista lauluista, joiden joukosta voisin poimia heti kymmenkunta kipaletta Kaikkien aikojen 100 popkappaletta- listalle.

No, kuitenkin niistä levyistä jotain... I should coco on kokonaisuudessaan kuin yksi pitkä popiloittelu, minulle brittipopin virallinen bilelevy: Caught by the Fuzz nyt vaan yksinkertaisesti kuuluu jokaiselle bilelistalle. In It for the Money sisältää omat suosikkibiisit, mutta toisaalta tykästyin kovin vuoden 2005 Road to Rouen -levyn seesteiseen tunnelmaan. Vaikea - mahdoton - siis nimetä sitä yhtä Supergrass-levyä. Yhtye taitaa olla positiivisessa mielessä tasaisen hyvä, vakuuttava ja mieltä ilostuttava. Siellä missä on Supergrass, siellä we're alright.

Suosikkilaulu? Monta hyvää, mutta yksi ylitse muiden. 


Suluissa olevat lainaukset yhtyeen haastattelusta. Q 109. October 1995.

Brideshead Revisited

Mitä tulee musiikkiin, elokuviin, televisio-ohjelmiin, huumoriin, juomaan ja jopa ruokaan, luotan melko lailla brittiläisten makuun ja arvostelukykyyn. Niinpä oli itsestäänselvää, että taannoin Anttilan DVD-hyllyjä selaillessa tartuin koteloon, jonka sisältöä kuvailtiin "Englannin kaikkien aikojen parhaaksi TV-sarjaksi". Tuosta alkoi minun yksitoistatuntiseni klassikoksi nimetyn Brideshead Revisitedin parissa.

Brideshead Revisited (Mennyt maailma) on Evelyn Waughin samannimiseen romaaniin  perustuva 11-jaksoinen TV-filmatisointi, joka ensiesitettiin Britannian televisiossa loppuvuodesta 1981. Jeremy Ironsin esittämä taideopiskelija Charles Ryder ja rikas ja omalaatuisen persoonnallinen aristokraattinuorukainen, Anthony Andrewsin näyttelemä Sebastian Flyte, ystävystyvät Oxfordissa 1920-luvun alussa. Charles pääsee Sebastianin mukana tutustumaan aristokraattiperheen katolilaisuuden värittämään arkeen, juhlaan ja käsittelemättömiin asioihin perheen kartanossa viettämänsä kesän aikana.

Alkuasetelmat suurin piirtein näin. Mutta mutta. Parhainkaan juonenkuvaus ei pysty välittämään sitä, mitä sarjassa kuvattujen vuosien aikana oikeasti tapahtuu. Sarjassa on paljon sellaista hiljaista draamaa, joka syntyy ihmistenvälisistä suhteista ja jännitteistä, ei niinkään tapahtumista. Flyten aristokraattiperheen jokainen rakastettava ja omalla tavallaan ongelmainen ja inhimillinen henkilöhahmo lumoaa Charlesin lisäksi myös katsojan: huoli ja suru henkilöiden kohtalosta on kirjaa lukemattomalle ja sarjaa ennen näkemättömälle aitoa ja huh, sydäntä raastavaa.


Päähenkilöiden esittäjät pystyvät luomaan hahmojen välille sellaisen kemian, että alusta asti on selvää, että Charlesin ja Sebastianin välillä on kyse sellaisesta rakkaudesta, joka ei tarvitse määrittelyjä. Jostain erityisestä siis. Ehkäpä televisiohistorian valloittavin, kaunein ja dramaattisin ihmissuhde.

Sarjan intensiivisyyden ja suurien tunteiden mukana eläminen tekee katselukokemuksesta sen verran raskaan ja tunne-elämää kuormittavan, että en ole varman, tulenko koskaan palaamaan Bridesheadin maailmaan. En ehkä välttämättä halua toista katselukokemusta sellaisesta, joka kerran lumosi minut. Ehkä.


Tai sitten en vain malta olla palaamatta sarjan tarjoileman brit chicin ja  sen konstikkiden, ongelmallisten, itsepäisten, surullisten, iloisten, kauniiden ja toisiaan vihaavien, mutta silti niin kovasti rakastavien henkilöhahmojen ja heidän kohtaloidensa seuraan. Paljon surua, mutta kaunista sellaista.  

4.8.2010

The Courteeners - Liam kuin Liam?

Tämä päivä on nyt ollut se päivä, jonka saapumista olen pelännyt koko kesän. Jumitus. Suuri kesäprojekti, nimittäin gradu ei ole näyttänyt etenemisen merkkejä tänään laisinkaan. Vaikka eipä se raakileraukan vika tietystikään ole jos kielitieteilijän ajatukset kulkevat lähinnä akselilla pojat ja pop. Mutta silti. Voisit jo valmistua, kiltti.

No, silloin kun hommat eivät etene, tehdään soittolista, joka  päräyttää fiilikset ylivertaisiin sfääreihin. Minun "Tee nyt se gradu alta pois, prkl niin pääset jälleen elämään kiinni" -listalle päätyi tänään paljon paljon paljon uutta mielenkiintoa,  The Courteenersia. En nyt kyllä ole ihan varma, pystyykö maailman toiseksi charmantein Liam kumppaneineen pitämään ajatuksiani pois pojista ja popista, sen verran hyvin ovat molemmat seikat manchesterilaisyhtyeessä framilla, mutta testataan, miten käy.

Yhtyeen kevättalven julkaisu, kakkoslevy Falcon on hieno. Ei ehkä wou, mutta ainakin vau. Teki minuun vaikutuksen. Iskit mut sua palvomaan*. Niin, eikä nokkamies Liam Frayn brittiläisiä perinteitä kumarteleva charmi ole minulle ainakaan mikään turn off. Näytetään siltä, mitä tehdään ja mistä tullaan. Tai silleen. Käy mulle.

Olkoon The Courteeners nyt sitten potentiaalinen helpotus siinä luopumisprosessissa jota Oasiksen suhteen yhä teen. Ei nyt ihan Liam kuin Liam, mutta vähän tyhjyyden täyttöä kuitenkin. Niin ja on Falcon nyt kirkkaasti sen neljän tähden suuruinen levy, ja jos se saa minut kirjoittamaan yhtään paremmin ja nopeammin, lupaan sille vielä sen viidennen tunnetähdenkin. Ja sitten kun se perhanan opinnäytetyö on valmis, lupaan pojille vielä tanssin. Niih! You Overdid It Doll -kappaleen tahtiin.



Hmmm. Musiikillisesti hyvin vähän oasista, charmin puolesta paljon liamia. Tytöt tykkää, tykkääkö pojat?

Täytynee kaivaa debyytti, vuoden 2008 St. Judekin kuunteluun. 

* Kiitos inspiraatiosta: Laakso - Loista Laakso

3.8.2010

Suosikkeja: Later... with Jools Holland

Kaikkien television musiikkiohjelmien kuningas on varmaankin brittiläinen Later... with Jools Holland. Ohjelman formaatti on simppeli: jokainen show alkaa pienellä, ohjelman isäntänä häärivän Jools Hollandin vetämällä yhteisjammailulla, jonka jälkeen vieraat vuorotellen soittelevat osuutensa toisilleen ja pienelle studioyleisölle. Välillä herra Holland jutustelee lupsakasti vieraidensa kanssa pianonsa tai tuopillisen ääressä.

Ohjelma on onnistunut tuomaan yleiseen tietoisuuteen monet uraansa vasta aloittelevat yhtyeet.  Keane esiintyi showssa ensimmäisen kerran lokakussaa 2003, jolloin se vielä viritteli pianoaan indielafka Fierce Pandan listoilla. Samoin Franz Ferdinand ja The Libertines päätyivät ohjelmaan ennen varsinaisia läpimurtojaan tuottaja Alison Howen tarkan vainun perusteella. Independent valitsikin 2000-luvun alussa Howen brittiläisen musiikkimaailman 20 vaikutusvaltaisimman joukkoon.

Hui, monien mahtavien esitysten joukosta nostan tähän esiin muutaman oman Later...-suosikkini. Kaikki jollain tavalla sykähdyttäviä katselukerrasta toiseen. 

Sueden ensimmäinen Jools Holland -keikka, So Young vuonna 1993 saa aikaan kylmät väreet. Nuoren Brett Andersonin androgyynisyys on taianomaista ja yhtye kuulostaa juuri siltä erityisyydeltä ja hienoudelta, mikä brittiläisessä musiikkimaailmassa tuolloin oli syntymäisillään. Bernard ja Brett yhdessä on jotain erityistä, vaikka Holland myöhemmin kuvailikin esitystä tekniseksi disasteriksi. "The sound mix got scrambled just before they went on air, Bernard's guitar drowned out everything and though he wound up the song clapping nervously, they clearly didn't enjoy the experience much." Silti pysäyttävä.

Sittemmin yhtyeestä tuli yksi ohjelman vakiovieras. Ilman Bernardia tietystikin. Bernard vieraili Sueden jälkeen ohjelmassa soolona ja yhdessä David McAlmontin kanssa.


Embrace oli minulle 1990-luvun lopulla aika iso juttu. Yhtyeen viimevuotisiin tekemisiin en oikein osaa ottaa kantaa; taisin kadottaa yhteyden McNamaran-veljeksiin  yhtyeen kolmannen levyn jälkeen, ennen vuoden 2004 Out of Nothing -paluulevyä. 

Tämä vuoden 1997 pätkä on kuitenkin sitä Embracea, jota symppaan kovasti yhä vieläkin. Nauhoitettu siis juuri Fierce Pandan kautta julkaistun All You Good Good People EP:n Top 10 -menestyksen jälkeen, ennen yhtyeen ensimmäisen levyn ilmestymistä. Yksi bändin hienoimmista kappaleista, jonka ääressä tuli kyllä aikoinaan tunnelmoitua paljon. Harrastelijoiden puuhastelua? Jonkun mielestä imelää ja vaisuakin ehkä, minusta aitoa, herkkää ja suloista. Ja amatöörejähän pojat tuossa vaiheessa vielä olivatkin. Suosikkilaini You fell in love, I fell in line herkistää näköjään edelleen.

 

Travis onnistuu kuulostamaan aina ihanan sympaattiselta itseltään livenä. Ehkäpä maailman rakastettavin yhtye ja laulu, joka kerta toisensa jälkeen onnistuu itkettämään minua ilosta, surusta ja kaikesta mistä nyt itkeä voi. But if you sing, sing, sing, sing sing, sing.  But I say nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing, nothing...Yksinkertaisuudessaankin yhdet pop-maailman kauneimmat lyriikat.



The Libertines ja Up The Bracket 2002. Vanha kunnon Libertines toi nauhoituksiin rekvisiitaksi omat fanit. Ja teipit. Eletään aikaa, jolloin yhtyeen mukana seuraava kaaos oli vielä hallittua. Pete Dohertysta voi olla monta mieltä, minusta mies on musiikillinen ja taiteellinen nero ja kaivattu persoona tekemään 2000-luvun brittiläisestä musiikkielämästä taas sekopäistä 1990-luvun E-sukupolven aikuistumisen jälkeen.


Rough Tradella ymmärretään hyvän päälle, todellakin. British Sea Power ja britti-indien tyylikkäimmät lavahabitukset vuonna 2003. Kyllä, nuo korttia pelaavat tytöt kuuluvat yhtyeen studioon mukanaan tuomaan rekvisiittaan.


Kasabianin debyytti on ehdottomasti yksi hienoin 2000-luvulla julkaistu levy. Tähän liveen nelikko on pystynyt sisällyttämään sen uskomattoman hienouden, joka minulta 2004 vei jalat alta. Yhtyeen kakkoslevy on jäänyt vähän etäiseksi, mutta viimeisintä olen jälleen tykkäillyt, joskin sellaista hurmosta, mitä Club Foot minussa aikoinaan synnytti, tulen tuskin enää yhtyeen uran aikana kokemaan. Maagista.


Morrisseyltä löytyy useampikin hieno Jools Holland -vierailu. Tämä rokkaa minusta kuitenkin jollain tavalla kovimmin. Rock-Moz. Ja bändi ja yleisö ovat mukana yhtä suurella charmilla kuin päähenkilö itse. Valloittava kokonaisuus.