Hang the DJ plus Black Twig @ Kuudes Linja

En ole kuullut Black Twigiä livenä aikoihin, viimeksi joskus kesällä, luulisin. Ohjelmassa siis tänään tilannekatsaus siitä, minkämoisia ihailevia kayseita yhtye saa osakseen tätä nykyä, kovasti kiitellyn debyytin jälkeen.

Toinen syy Kuudennelle linjalle kiiruhtamiseen on Hang The Dj -tiimin Helsingin vierailu. Pelkään pahoin, että ohjelmaan kuuluu myös kappalevalinnoillaan aiemminkin loistaneiden tiskijukkien häiriköintiä. Nyt jos toivoisin jotain, toivoisin nätisti tällaista hillittyä, pikkuisen ennalta-arvaamatonta modernia miniklassikkoa.

Pienimuotoisen kilistelyn jälkeen ja h-hetken koitettua todennäköisesti vaadin kaiuttimiin sitä iänikuista "Bluria pliis, jooko"

HANG THE DJ -indiedisko

la 24.3.
klo 22-04
@ Kuudes Linja, Helsinki
live: BLACK TWIG (Soliti)
+dj's Antti H, Sami & Tiskijukka

Last of the Rock Romantics - is it any good?

Ei mitään hajua, kuinka monta elämänkertaa artisti Pete Dohertysta on tehty. Miehen elämäntarinan myyntipotentiaalin perusteella uskon, että niitä on melkolailla monta. Joka tapauksessa, minulla on hyllyssäni yksi niistä: joskus Lontoon reissulta lentokentän kirjakaupasta matkalukemiseksi napattu Pete Doherty: Last of the Rock Romantics. Kuten yleensä, myös tuolla kulkuneuvomatkalla tuli nukkumatti kolkuttelemaan heti moottoreiden käynnistyttyä - kirja jäi siis lukemattomaksi. Ja sellaisena se on pysynyt.

Nyt kirja kuitenkin on pääsemässä ainakin selailuun, onhan nyt korkea aika aloittaa itsensä psyykkaaminen Dohertyn ensi viikon keikkaa varten. Vielä en siis osaa sanoa, onko tämä omistuksessani oleva teos niin sanotusti mistään kotoisin. Aloitussanat tarinalle on joka tapauksessa lausunut rokkarin äiti Jackie Doherty - kertonee jotain sisällön tasosta? Mutta niin, onko jollain tarjota muita kirja-aiheisia suosituksia kuumaan teemaan liittyen?

Perjantai-biisi: Disco Down

Tänään tuskin diskoilen saati polttelen diskosaleja maan tasalle, mutta silti, ihan vain silkan viikonloppuvapauden kunniaksi diskohtavaa brittipoppia. 

Shed Sevenin Disco Down ilmestyi uutena kappaleen yhtyeen vuoden 1999 Going For Gold -kokoelmalla. Vaikka kappale ei olekaan ihan sitä mitä yhtyeen lyhyen mutta ytimekkään kulta-ajan brittipophitit, on se silti ihan kiva.

Merc spring/summer 2012

Ehdin viime viikonloppuna kaavailla duffelista ja maihareista luopumista, ja tiistaina taisinkin reippailla töihin tennareissa. Tuon päivän aikana työhuoneen ikkunasta todistetut äärimmäiset säävaihtelut ja Kaisaniemen puistoon toista laskiasta viettämään palanneet lapset kuitenkin saivat ottamaan pari askelta taaksepäin.

 

NIin kauan kuin joudun vielä pitämään uusia kevätkenkiä sisustuselementtinä, virittäydyn tunnelmaan haaveilemalla. Vaikka klassisen brittiläisen vaatemerkin Mercin kesään kuljettavan videon äärellä. Vaikka uuden malliston esillepano onkin astetta rouheampaa lädihabitusta arvostavan silmiin ehkä turhan pikkusievä, löytyy kokonaisuudesta paljon sellaista, mitä on myös minun kesääni kuuluva.

Mercissä hienoa on se, että alakulttuurivaikutteista pääsee nauttimaan esimerkiksi Fred Perryä huokemapaan hintaan. Myös merkin Lontoon Carnaby Streetin kaupan myyjät ovat komeampia kuin saman kadun Fred Perry -kaupan (kaikista komeimmat löytyvät kuitenkin Pretty Greeniltä, oih!).  Pakollisia nähtävyyksiä.

Plussaa Mercille myös siitä, että tänä keväänä naisten mallisto on laajempi kuin aikoihin. Niin ja pusuja tietty myös videon musiikkivalinnasta: The Rifles, jee jee!

Tulossa: Miles Kane - First of My Kind -ep

Miles Kanen vajaa vuosi sitten ilmestynyt  soolodebyytti Colour of the Trap oli minulle ehdottomasti yksi viime vuoden suurista levytapauksista. Komistuksen poikamainen charmi yhdistettynä osittain Alex Turnerin kanssa yhteistyönä syntyneisiin pophelmiin hurmasi minut totaalisesti. Siksipä ei olekaan ihme, että iltapäivällä nuorukaisen Facebook-profiiliin lävähtänyt ilmoitus pian ilmestyvästä ep:stä sai ajatukseni harhailemaan raportin kirjoittamisesta pukumiehiin. Hups.

First of My Kind -ep ilmestyy 12.4, ja se sisältää pari uutta kappaletta, akustisen version debyytin kaunistakin kauniimmasta Colour of the Trap -nimikkobiisistä sekä coverin ööö Tom Jonesin Looking Out My Window -kappaleesta. Hmmm.

 

Kuva

Vaikka Last Shadow Puppets onnistuikin missiossaan hurjan hyvin, on minusta vain positiivista, että Miles Kane astuu taas areenoille nimenomaan soolona. Ihana, tyylikäs mies, joka ansaitsee saada yleisön koko huomion ihan vain itselleen.

Ja vielä: mies puvussaan. 

Huomenta, you're not alone

Tänä aamuna voimaannutin itseni orastavasta arkiapatiasta brittiläisen Embracen vuonna 2000 ilmestyneen Dawn from Memory -albumin ja erityisesti sen You're Not Alone -kappaleen avulla. Monen mielestä tällainen suurikaarinen, torvin ja come on -lyriikoin tuettu 2000-luvun alun brittipoppi kuulostaa nyt vanhahtavalta, tylsältä, naiivilta ja helpolta. Itse puolestani ajattelen, että enää ei osata.

Joo joo, tiedän, olen helppo, kun annan itsetuntoni ja elämäniloni kohentua tällaisesta. Mutkurakastan:

it's time you got the look that you need so keep holding on and time will come
you'll jump right up and find you're back on top of the world
sure in time you'll be heard, and say come on everybody knows you're meant for better
and say what you mean, or you won't mean a thing to me
come on everybody ignores you now but soon your time will come
yeah they'll know who you are

Embracen vuonna 1998 ilmestynyt hieno, täälläkin rakastettu The Good Will Out -debyytti latasi yhtyeelle hirvittävät paineet brittipopin elvyttämisestä sen jälkeen, kun Oasis oli Be Here Now -albumillaan viheltänyt kokaiinia ja samppanjaa -bileet poikki. No, yhtye jäi lopulta Travisin ja Coldplayn jalkoihin, vaikka tekikin vuosituhannen vaihteessa kolme varsin hyvää albumia. Uusi tuleminen tauon jälkeen vuonna 2004 poikikin sitten kaksi ihan paskaa levyä. Ei niistä sen enempää, ettei hyvä fiilis katoa.

Kiskan kautta

Tämä kävi taas kiskalla. Tai no, Akateemisessa.

En ole vielä ehtinyt lukealukea lehteä, mutta ahkera pläräys ennakoi tämän ääressä vietettyä viikonloppua. Lehden laatijina häärivät Uncutin ja NME:n tekijät, ja vaikka NME osaakin olla otteissaan toisinaan ärsyttävän sensaationhakuinen ja yliampuvan dramaattinen,  sellainen höpöhöpö, vaikuttaa tämä kattaus olevan haastatteluineen, kuolemattomine sitaatteineen ja runsaine kuvineen (baggytukka-Noel vm 90 <3) varsin herkullinen. Tai no, kuinka yllättävää, onhan Gallagher-juttujen viihdearvo jo lähtökohtaisesta melko suuri...