Veeveeveepistemolpistefi ja Waiting for my chance to come

Piti sitten nähdä Noah And The Whale livenä ennen kuin yhtyeestä onnistuin täysillä innostumaan. Oslon Øya-festivaalien elokuinen perjantai-iltapäivä, skandinaavisen auringonpaisteen alla nautittu kymmenen euron olut ja yhtyeen viulistin vierailu festarit päättäneellä Pulpin Common Peoplella saivat lankeamaan. 

Oslon reissun jälkeen yhtyeen viimeisin, maaliskuussa ilmestynyt Last Night on Earth -albumi on kuulostanut kovasti omalta ja edellinen The First Days of Spring -levyläinenkin kiinnostavammalta kuin heti ilmestyttyään. Tätä nykyä minut sitten voikin nähdä kulkemassa kohti työvoimatoimistoa Noah And The Whale -kangaskassi olalla.

Katotaan nyt, kuinka pitkälle tämä osittain ainakin kivojen muistojen vaalimiselle perustuva tykkäily kantaa. Tässä kuitenkin yhtyeen viimeisin single ja ihka uusi video biisistä, joka ainakin just tänään kuulostaa ihanalta. Olkoon se nyt sitten vaikka tämän työnhakutäyteisen viikon hyvän mielen kappale.

Viikon loppukevennys: Miia sydän ukulele

Malesialaissyntyinen naisartisti ja ukulele -yhdistelmä ei ehkä äkkiseltään vaikuta joltain, mistä brittipoppari innostuu. Zee Avin The Book Of Morris Johnson -kappale on kuitenkin soinut viime päivinä tässä taloudessa kovasti.

No, silkkaa tämän päivän hulahula-indietähän tämä biisi on. Artistin elokuussa ilmestynyt kakkoslevy Ghostbird löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta. Kauhesti en ole levyyn uppoutunut, mutta nopean vilkaisun perusteella se vaikuttaa sympaattiselta sekoitukselta harmittomia pop-laulelmia, folk-tunnelmaa sekä vaskin ja tummin läskibassoin koristeltua sielua. Vähän ohi minun normisoittolistojen, mutta ihan herttaista ja taidokasta kyllä. Ja onhan tuo Avin ääni viehättävä.

Kauheasti en Zee Avista mitään tiedä, enkä edes muista, missä tähän parikymppiseen laulajattareen törmäsin. Veikkaan, että jonkun laiskan aamun YouTube-kierroksella. Reitti levytyssopimukseen on kuitenkin se nykyaikana ah, niin perus: biisi nettiin, mistä joku merkittävä musiikkipersoona (tässä tapauksessa The Raconteursin Patrick Keeler) sen bongaa. Ja sitten vaan studioon soittelemaan ukulelea.

Puisto- ja pop-elämää

Pari viikkoa sitten tanssitti Kuudes linja, tänään olisi mahdollisuus jaloitella Tavastialla.

http://www.poplife.fi/

Mitä tanssittaviin biiseihin tulee, olen äärimmäisen nirso, jäykkis ja tosikko, enkä useinkaan suostu liikehtimään minkään sellaisen tahtiin, mikä turmelisi brittipopuskottavuuteni, heh. Siksipä päädynkin aina olemaan se raivostuttava, dj-tiskillä mankuva "kilttiiii, soita Bluriii" -tyyppi. Onneksi ne yleensä soittaa. Ehkä tänäänkin, onhan tuo nyt pop-elämää parhaimmillaan.

Hirveesti kaikkee ja vähän The Beta Bandiä

Tässä on nyt ollut viime aikoina niin paljon kaikenlaista kivaa, jännää, onnellista ja sosiaalista meneillään, että kivan, jännän, onnellisen ja sosiaalisen puutteeseen perustettu blogi on tuntunut vähän epäajankohtaiselta.

No, niin sosiaalistunut ihminen en edelleenkään sentään ole, ettenkö ehtisi valita viikonpäivistä kivoimmalle jälleen yhtä ylistyslaulua. Tie tämän viikon Perjantai-biisiin käy ex-Beta Band -miehen Steve Masonin kautta: skottilahjakkuuden liki parin vuoden takainen Boys Outside -albumi on syyslevyjen uutta aatelia ja ainoa seura, jonka olen tällä viikolla kelpuuttanut iltalenkkien kaveriksi. Masonin taidokkuutta ihastellessa on tietysti ollut luontevaa tonkia myös vanhoja The Beta Band -suosikkeja. Hieno, hieno yhtye.

Smiling on ehkä vähän kummakas The Beta Band -nosto, mutta jostain syytä tämän tahtiin on ollut tänään hyvä toimia. Älkää antako videon häiritä, se nyt vaan on ainoa, mikä löytyi.

Täälläkin tykätään The Beta Bandistä: "It's good..." "I know." Klassikkokohtaus.

Tanssijalalla koreasti

Tanssituttaa. Onneksi tätä on lupailtu lääkkeeksi.

Want to dance like Jarvis Cocker? Learn it here.

HANG THE DJ -indiedisko

la 27.8.
klo 23-04
@ Kuudes Linja, Helsinki

Liput: 6 e

Ilmainen sisäänpääsy 23.00-23.30

Unohtuneet levysuosikit: Brendan Benson - Lapalco

Jep, muutan taas. Mikä tarkoittaa levyhyllyn sormeilua ja muistojen kohtaamista. 

Brendan Bensonin vuonna 2002 ilmestyneeseen Lapalco-albumiin liittyvät muistijäljet paikantuvat Tampereelle ja ensiaskeliin humanistina. Levy on NIIN fuksi-Miia: ruskeat samettihousut, vaarin vanha villatakki ja Camden Townista hankitut haisevat vintage-Adidakset (plus kaikki muut humanistivaatekliseet), että huh. Levy kilpaili tuolloin kuunteluajasta muistaakseni Teenage Fanclubin Four Thousand Seven Hundred and Sixty-Six Seconds: A Short Cut to Teenage Fanclub -kokoelman  kanssa. Olin aika power pop.

Vaikka suomen kielen syntaksin harjoituskurssille tai fonologian ja morfologian peruskurssille ei olekaan ikävä, on tämä levy näköjään edelleen hurjan tykättävä. Yliopistouransa päättäneelle humanistille kylmiä väreitä aiheuttavat ainakin nämä seuraavat plus ihana I'm Easy. Herranjestas!

Kirpputorien ja raitapaitojen lisäksi ensimmäinen opiskeluvuosi oli mitä ilmeisemmin myös aikaa, jolloin vielä saatoin luontevasti innostua muistakin kuin brittiyhtyeistä. Pisteet parikymppiselle Miialle noinkin suuresta, nyt jo liki menetetystä avarakatseisuudesta. 

Viime vuosina Lapalco onkin sitten jäänyt brittihurmion jalkoihin. Ja niin on muuten jäänyt Bensonin sinänsä ihan kiva The Alternative to Love -albumikin The Racountersin riveissä toteutetusta taiteilusta nyt puhumattakaan.

The Kooks ja uusi Is It Me -video

Kirjoittelin tuossa kesällä The Kooksin uudesta tulemisesta ja syyskuussa julkaistavasta Is It Me -kappaleesta. Nyt tuosta yhtyeen uuden levyn ensimmäisestä singlebiisistä on sitten tehty virallinen promovideo. Joka on kyllä aika sieluton.

Pari syytä, miksi tämä The Kooksin comeback on kuitenkin parinkin blogimerkinnän arvoinen: Ensinnäkin laulaja Luke Pritchardin hiuksien vuoksi, jotka eivät onneksi ole kolmen siestavuoden aikana käyneet läpi muodonmuutosta, vaan ovat juuri niin pörrössä kuin ennenkin. Tokaksi: minusta tämä on parasta The Kooksia sitten vuoden 2006 Inside In/Inside Out -debyytin.