Uutta: The Moons - Double Vision Love -video

No voi herkkua! Ainakin tämän pian ilmesyvän uuden singlen perusteella The Moonsin vuodentakainen Life On Earth -debyytti on saamassa hienon seuraajan. Edwyn Collinsin tukemana äänitetyn levyn ilmestymistä odotellessa siis.

The Moons tuntuu tekevän kivojen biisien ja videoiden lisäksi hurjasti muutakin jotenkin niin oikein. Yhtye kiersi Eurooppaa Beady Eyen lämppärinä, se liputtaa Liam Gallagherin supertyylikkään Pretty Green -vaatemerkin puolesta ja levyttää Acid Jazz Recordsille. Lisäksi yhtyeen laulaja Andy Crofts on soitellut Paul Wellerin bändissä. Yksi mielenkiintoisimmista uusista brittiyhtyeistä, jonka retrotaju tuntuu olevan ihan omaa luokkaansa. Tykkäävätkö muut?

Lisää The Moons -hehkutuksia löytyy täältä.

Kirpparilöytö: Space Monkeys - The Daddy of Them All

Jos on niinkin epäcoolin musiikin kuin ysäribrittipopin vannoutunut kuluttaja, voi varautua siihen, että kirpparit ja lähetystorit ovat pullollaan hyviä löytöjä. Päivällä suoritetulta, Hakaniemen Fidaan suunnatulta tutkimusmatkalta mukaan tarttui Space Monkeysin levy The Daddy of Them All. Yhdellä eurolla.

Niin. Mikä ihmeen Space Monkeys, kyselin minäkin vielä hetki sitten. Nyt tiedän, että yhtye on Manchesteristä, julkaisi 1990-luvun lopulla yhden levyn (melkein kaksi) ja että their musical style was often compared to baggy and acid house music, some would even call their music post-Madchester. (Wikipedia)

Miten sitten osasin tarttua varsinaiseksi helmeksi osoittautuneeseen levyyn? No, yhtyeen nimi, albumin nimi, levyn kansi ja kannessa esiintyvän yhtyeen habitus kauluspaitoineen ja tuulitakkeineen - kaikki tuo tuntui jotenkin NIIN kovasti manchesteriltä. Tutulta. Oikeanlaiselta. Vielä kun takakannesta löytyi merkinnät 1997 ja Factory Records, tiesin, että käsissä voi olla uusi just minun juttu. Ja kyllä vain, levy on ihana sekoitus madchesteriä ja 90-luvun brittipoppia.

Mahtavaa löytää jotain uutta ja ihanaa maailmasta, jota ei enää ole. Miten olen onnistunut ohittamaan tämän?

Viikonlopun valinnat

Lauantai 26.11: An evening with Soliti @ Korjaamo 

Oman maan mansikoita samalla lavalla:

22.00 doors
22.15 The New Tigers
23.15 Black Twig
24.15 Cats On Fire
01.15 Big Wave Riders

Vaikka en mikään varsinainen indiehirmu olekaan, kyllä tällainen hyvän livemusiikin maraton kiinnostaa. The New Tigersia lukuun ottamatta kaikki on tuttuja ja kovasti täälläkin tykättyjä. Nam.

 

Black Twig: Death Scene by Soliti

 

Big Wave Riders: Behind These Walls

Sunnuntai 27.11: This is England, YLE FST5 Klo 21.00

12-vuotias isänsä menettänyt ja koulukiusattu Shaun löytää paikkansa poikaa sympatisoivien skinheadien porukasta. Elokuva on hieno aikamatka 1980-luvun alun Englantiin, rankka kuvaus nationalististen ja rasististen näkökulmien tunkeutumisesta "epäpoliittiseen" skinheadkulttuuriin, mutta myös koskettava kasvutarina. Rosoista, paikoin ahdistavaa tunnelmaa keventää upea musiikki. Elokuvan valopilkku on ehdottomasti Shaunin suojatikseen ottavan skinheadporukan pää Woody.

Parasta juuri nyt: The Rifles - Sweetest Thing

Sweetest Thing on The Riflesin kolmannen albumin, syksyn melkein ihanimmaksi osoittautuneen Freedom Runin parhaimmistoa. Tämän hetken suosikkibiisi. Tykkään erityisesti videon ja kappaleen yhdistyessä syntyvästä, unelmoimaan ajavasta tunnelmasta. Sopivassa suhteessa psykedeliaa ja liki kliseisiä popelementtejä. Kitaroissa vierailee Paul Weller, jonka Black Barn studiolla albumi on äänitetty. Niin ja videolla yhtye esiintyy Liam Gallagherin Pretty Green -merkin vaatteisiin pukeutuneena.

Sweetest thing on syyskuussa ilmestyneen albumin toinen single ja ainakin minun mielestänin ensimmäistä Tangled Up in Love -singlelohkaisua huomattavasti mielenkiintoisempi.

I've got a pocket full of pretty green

Oih! Mie en kestä!

Videolla vilahtelee useampikin konkreettinen syy sille, miksi vilkuilen jatkuvasti miestenosastoille. Oi miten tyylikästä! Miksi en vaan voisi olla poika? Tai edes vähän harteikkaampi tyttö?

Mukavaa uutta viikkoa toivottelee tyttö, joka pukeutui tänään(kin) Graham Coxoniksi

The Maccabees: Pelican

Vihdoin pilkahduksia uudesta The Maccabeesistä!  

Kyllä The Maccabees pelikaaneineen ainakin minun korviini soipi yhtenä tämän hetken mielenkiintoisimpana kitarayhtyeenä.

Brightonilaisia on veikkailtu brittiläisessä musiikkimediassa vuoden 2012 isoksi jutuksi. Kyllähän lopullinen läpimurto olisi vähintäänkin kohtuullinen palkinto yhtyeelle, joka on kuitenkin ehtinyt jo tehdä kaksi kovasti kivaa albumia. Toivotaan nyt siis, että suuri yleisö vihdoinkin päättäisi tämän uuden albumin myötä ottaa yhtyeen vakavasti. Pelican-single ilmestyy 1. tammikuuta, Given To The Wild -albumi tammikuun yhdeksäs.

Kiskan kautta

Useimpien viikonloppujeni rutiini: lehtipisteen kautta kahvistelemaan.

NME:tä ostan nykyään aika harvoin, parin viikon takaiseen ostopäätökseen vaikutti Stone Roses -huuma ja yhtyeen reunionia huutava kansikuva, tällä kertaa lehden äärelle houkutteli kantta koristava mieskomeus. Myös Mojon Quadrophenia-teemanumero vaikutti letkeään lauantaihin sopivalta herkulta. Kylkiäisenä tuleva, teemaan  istuvaksi koottu kokoelmalevy mainostaa kannessa itseään  kahdella ennenjulkaisemattomalla The Who -demolla. Mukana kokoelmalla myös muita klassikoita: Small Faces, The Yardbirds, The Creation, Bo Diddley ja The Action, jolta on valittu mukaan tällainen herkku: