Pulp ja Ruisrock

Parasta tässä päivässä on tietystikin ollut uutinen brittipopklassikko Pulpin Ruisrock-keikasta. Ja ehkä vähän myös se, että Top Chef on jo huomenna ja partio vasta ylihuomenna.

Riensin viime elokuussa Pulpin perässä Oslon Øyaan todetakseni että vau, vuhuu ja "ikuisesti sinun, Jarvis". Vaikka arkisto vihjaileekin, että olen täällä blogissa pysynyt tuon kokemuksen suhteen kovin harvasanaisena, ei yhtyeen paluukuntoa käy väheksyminen. Päinvastoin! Edelleen vaivaavan onnensekaisuuden ja yhtyeen kisakunnon ihmettelyn keskeltä on vaikea muotoilla mitään Menen, menen! -huudahdusta haastavampaa tekstiä. Annetaan Pulp-suosikeiden siis soida:

Hmmm, tämä on paras:

tai ehkä tämä...

...eiku tämä!

Eiku kertokaa te!

Parasta juuri nyt: The Casbah

Blogitaipaleeni alkoi arkistojen mukaan heinäkuussa 2009. Nyt tarkasteltuna taipaleen alku näyttää kovin epävarmalta, hapuilevalta ja ennen kaikkea nololta. 
  
Ensimmäinen blogiteksti taisi käsitellä sitä, kuinka Arctic Monkeysin Mardy Bum kertoo juuri minusta, toinen teksti oli omistettu Markus Krunegårdin ihanuudelle (ja otsikoitu yhdellä kauneimmista lyriikkapätkistä ikinä), kolmas teksti hehkutti kotimaista The Casbahia:

Nyt kun MGMT:n kaksi hittibiisiä tuntuvat kuluneilta, Mando Diaon uusin levy pettymykseltä ja Noelin lähtö Oasiksesta maailman suurimmalta katastrofilta, parantaa The Casbah auki jääneet haavat. (9/2009)

Ja niin tekee tämäkin teksti. 

Kaiken kiusaantuneisuuden keskeltä onkin huudeltava, että eipä ole asiat kovinkaan paljoa blogin alkuajoista muuttuneet. Mardy Bum on edelleen se minun lauluni, Markus Krunegård saa yhä vain näkemään sydämiä ja onpa vihdoin ikuisuudelta tuntuneelta Berliinin studioreissultaan palannut The Casbahkin taas parasta just nyt.

Suuren suuri harmitus, että yhtyeen vastikäinen Image-klubin julkkarikeikka jäi osaltani väliin. Sen jälleennäkemisen olisin halunnut kokea! All eyes open -EP on kuitenkin ilmestynyt ja sisältää tällaista upeutta:

Tämä onnistuu vaan olemaan juuri sitä, mitä uusi musiikki minusta harvemmin on.  Jotain, jonka luuli jo hävinneen Suomen musiikkikartalta.

Blurism

Blur will perform at the 2012 Olympic Closing Ceremony Celebration Concert at London’s Hyde Park on August 12th.

Ensin Brit Awards (tänään!), sitten olympialaisten päätössjuhlallisuudet. Mitä seuraavaksi? Miten olis vaikka se levy? Sumeaa on. Ja tuskaisaa. Olympialaisten päätöspäivän Best of British -konsertissa esiintyvät myös The Specials ja New Order.

Rock Royalties

No voihan huikeus! Vaikka en pukeutumiseeni mitään suurempia kikkailuja kaipaakaan, niin huh, nämä. Nämä!

Insipraation näihin Clarksin kaunottariin on löytynyt 60-luvun brittirockin kuninkaallisista ja ne on valmistettu samasta materiaalista kuin the Royal Guardsin uniformut.

Hmmm. Käyttöäkin näille olisi jo: maaliskuinen Korjaamo. Töppösten ja ikkunalaudalle aseteltujen Pete Doherty -lippujen yhteisvaikutuksesta kun mieleen piirtyvät nämä kuninkaalliset uniformuissaan.

Kuva: Clarks Originals

Viikon loppukevennys: Guilty pleasure

Paljastus pimeältä puolelta: vanha kunnon Sugababes ja Overload. Huikea.

Tai no, onkohan tämä nyt edes niin kovin guilty? Brittipoppa, ystävät, brittipoppia.

Pettymysten viikonloppu

Olin näin lähellä otsikoida merkinnän "Unohtuneet levysuosikit: The Electric Soft Parade - No Need to Be Downhearted", kunnes viime klikkauksilla myönsin itselleni, että eihän brightonilaisveljesten kolmoslevy mikään susosikki ole - ainoastaan unohtunut. Ja syystä.

Viikonlopun teemana on ollut yrittää tykätä niistä levyhyllyn levyistä, joista niin kovasti haluaisi tykätä, mutta jotka kuulostavat pettymyksiltä. ESP:n tekeleen lisäksi olen kurtistanut kulmia muunmuassa Maximo Parkin Our Earthly Pleasures -albumille, Travisin Ode to J. Smith -alisuoritukselle  sekä Graham Coxonin The Golden D:lle - en vaan tajuu. Ai ai, oman suosikin epäsuosikkius on raskasta kuuneltavaa.

The Electric Soft Paraden vuoden 2007 albumi on varmasti yksi suurimmista musiikillisista pettymyksistä ikinä. Nuorukaisten vuoden 2002 debyytti, ja jossain määrin kakkosalbumi The American Adventurekin lupailivat yhtyeen tulevasta tuotannosta uljasta. Mutta mitä vielä. 2007 ilmestyy No Need to Be Downhearted, joka on niin huono että unohtuu. Harmi, että levylle on eksynyt yksi hyvä kappale, Misunderstanding. Arvoisessaan seurassa tästä olisi voinut tulla ikimuistettava.

Mitäs muita alisuoriutumisia tai muuten yli ymmärryksen meneviä levyjä on?

Perjantai-biisi: Beetlebum

Tämän perjantain tunnarilla haluan juhlistaa Blurin Blur-albumin vuosipäivää. Brittipopsuuruuden viides albumi, tuo brittipopkliseistä irti pyristelevä sekasotku (ja tällä tarkoitan vain hyvää) täyttää nimittäin juuri tänään 15 vuotta. 

Yhtyeen Facebook-profiilissa sai äänestää levyn suosikkiraitaa, äänestystulos näyttää tältä:

 

12. Theme From Retro 0.5%

11. Chinese Bombs ja Movin' On 0.7%

10. I'm Just A Killer For Your Love 2% 

9. M.O.R. 2.5%

8. Essex Dogs 3.1%

7. Country Sad Ballad Man ja Look Inside America 5%

6. On Your Own 6.6%

5. Strange News From Another Star 6.7%

4. Song 2 10%

3. Your'e So Great 12.4%

2. Death Of A Party 12.8% 

1. Beetlebum 32%

Beetlebumin selvä ykköspaikka ei tietystikään yllätä, onhan kappale ainakin yhtyeen fanien keskuudessa yksi pidetyimmistä. Ja juu, myös täällä faniluolassa allekirjoitetaan lista tuolta osin: huikea kappale, jonka erinomaisuus tuntuu suorastaan uskomattomalta. Ajaa ihan jokaisella soittokerralla onnenitkunpartaalle. 

Omat suosikkini Beetlebumin jälkeen taitavat olla On Your Own, Song 2, M.O.R, bowiemainen Strange News From Nother Star ja Looking Inside America. Parista erityisen merkityksellisestä kappaleesta huolimatta levy on minun maailmassani se heikoin Blur-lenkki. 

Ja hei siellä, saa listailla!