Irlantilainen HAL julkaisi vuonna 2005 täydellisyyttä hipovan debyyttinsä (s/t). Kunnian, maineen, ihastelun, kiitoksen, ylistyksen ja liki kaiken muun positiivisen huomion, sen mitä henkeä salpaavan kauniilla irlantilaisella vintage-popilla voi ansaita, siivittämänä yhtye ei kuitenkaan ainoastaan vetäytynyt uuden levyn tekoon, vaan katosi kokonaan. Totaalisesti, tuosta vain. Muutaman vuoden jaksoin seurailla yhtyeen hiljenevää Myspacea ja etsiä tiedonmurusia trion tekemisistä. Epätoivoisimpina hetkinä suunnittelin matkaavani Dubliniin: ehkä nuorukaiset löytyisivät jostain Temple Barin pubista esittämästä Don't Come Running -kappaleen täydellisiä pop-koukkuja tai Play The Hitsin sekopäisen harmonista stemmalaulantaa. Eihän liki täydellisen pop-albumin tehtaillut Rough Trade -helmi voi kadota kokonaan? No, yhtyettä ei näkynyt, ei kuulunut ja huomasin lopulta tulkinneeni rapean viiden vuoden hiljaiselon lopulliseksi kuolemaksi: aloin puhua yhtyeestä imperfektissä ja debyytistä yhtyeen ainokaiseksi jääneenä.
Jokin aika sitten Thirteen Senses -postaukseni kommenttibokseissa kuitenkin intouduttiin muistelemaan Halin ylivertaisuutta ja ihmettelemään yhtyeen vuosiksi venynyttä levytystaukoa. Tuosta muistelosta innostuneena piipahdin yhtyeen Myspaceen ja mitäs siellä odottikaan: yhtye kuolleista heränneenä ja oikein kolmen uuden kappaleen voimin!
No, mikä tekee Halista sitten niin erityisen hyvän? Brian Wilson meets The Beatles, Allenin veljesten laulujen täydellinen harmonia, jonka maagisuus ei selity millään muulla kuin veriveljeydellä. Vintage-estetiikka, folk-juuret, pop-juuret, leikkisät ja paikoin sydäntä särkevän herttaiset lyriikat. Viimeistellyt ja tarkkaan harkitut sovitukset. Yhtä aikaa pop-romanttisen melankolinen ja sofistikoituneella motown-tyylillä ilotteleva. Miellyttävää, musikaalista, ajatonta, klassikoista ammentavaa, mutta silti niin kovin uniikkia. Vähän west coast -pop, vähän British Isles -pop. Ei kuitenkaan ihan niin alleviivaavan surffipophaikea kuin toisen irkkuyhtyeen, The Thrillsin 2000-luvun alun retroileva So Much For The City -debyytti. Mutta ei myöskään mitään silkkaa brittirealismia. Jotain noiden väliltä? Ehkä. Ääh. Emmietiiä, kuuntele itte.
Jokin aika sitten Thirteen Senses -postaukseni kommenttibokseissa kuitenkin intouduttiin muistelemaan Halin ylivertaisuutta ja ihmettelemään yhtyeen vuosiksi venynyttä levytystaukoa. Tuosta muistelosta innostuneena piipahdin yhtyeen Myspaceen ja mitäs siellä odottikaan: yhtye kuolleista heränneenä ja oikein kolmen uuden kappaleen voimin!
No, mikä tekee Halista sitten niin erityisen hyvän? Brian Wilson meets The Beatles, Allenin veljesten laulujen täydellinen harmonia, jonka maagisuus ei selity millään muulla kuin veriveljeydellä. Vintage-estetiikka, folk-juuret, pop-juuret, leikkisät ja paikoin sydäntä särkevän herttaiset lyriikat. Viimeistellyt ja tarkkaan harkitut sovitukset. Yhtä aikaa pop-romanttisen melankolinen ja sofistikoituneella motown-tyylillä ilotteleva. Miellyttävää, musikaalista, ajatonta, klassikoista ammentavaa, mutta silti niin kovin uniikkia. Vähän west coast -pop, vähän British Isles -pop. Ei kuitenkaan ihan niin alleviivaavan surffipophaikea kuin toisen irkkuyhtyeen, The Thrillsin 2000-luvun alun retroileva So Much For The City -debyytti. Mutta ei myöskään mitään silkkaa brittirealismia. Jotain noiden väliltä? Ehkä. Ääh. Emmietiiä, kuuntele itte.
Yhtyeen debyytti oli sen verran paljon erityisen hyvä, että odotuksia uuden levyn suhteen en uskalla edes muodostaa. Tuollaisen mestariteoksen toistaminen tuskin kuitenkaan on mahdollista. Nyt minulle tuntuu riittävän ihan vain tieto siitä, että yhtye on yhä edelleen olemassa muuallakin kuin nostalgisen haikeissa muistoissa. Vähän toki jännittää, mitä yhtye paluulevyllään minulle haluaa kertoa. Toivottavasti se jaksaa yhä edelleen muistuttaa siitä, kuinka nuorten tyttöjen on silloin tällöin suotavaa heittäytyä villiksi ja antaa lanteiden heilua hittien tahtiin.
Onneksi uusista kappaleista ainakin ladattavaksikin tarjoiltu, varsin kivalta vaikuttava Down In The Valley onnistuu pitämään mielen rauhallisena. Ehkä - voi, toivottavasti - yhtye onnistuu tekemään vaikutuksen toistamiseen. Lataa biisi täältä. The Time, The Hour -albumi ilmestyy siis jolloinkin 2011.
HAL - Down In The Valley
Jos et ikinä koskaan saa mitään muuta irti tämän sekopäisen bloggarin tunnessössönpössöstä, niin yritä ainakin sisäistää tämän tekstin rivien väliin piilotettu kehotus kuunnella HALin debyyytti, jos et sitä vielä ole tehnyt. Se kannattaa, ihan oikeasti. Jotain yhtyeen supervoimista ja tunnemaailmaa järisyttävästä vaikutuksesta kertoo ehkä se, että tämän blogin lukijat ovat alkaneet nimetä itseään kommenttiboksissa yhtyeen mukaan! Hal-Jo, odotan, että avaat nyt sen mainitsemasi superlatiivivaraston :D
Oi, HALin debyytti löytyy hyllystä ja oli vielä 2005 kevään soundtrack! Sitten bändi unohtui kokonaan. Kiva, että bändi on vielä elossa. Pitää illalla laittaa taas HAL soittimeen!
VastaaPoistaNo nih! Täälläkin on soinut koko päivän. Ja kyllä koko sen kevään ja kesän 2005. Hieno levy :D Ihan näppärästihän tuo uusikin materiaali poppaa. Tuota debyyttiä paremmaksi tosin on kyllä vaikea pistää.
VastaaPoistaHeh, mun mielestä se levyn kansi näyttää ihan joululevyn kannelta, koska, ööh - siinä on lentävä possu? Play the Hits kilisee muutekin joulukelloisasti. Ei tainnut olla kevät, kun minä kuuntelin levyä ekan kerran... :D
VastaaPoistaHih, se kansi on ylisöpö! Siinä taitaa olla jokin tontuksikin mahdollisesti luokiteltava olento ja hetkinen... kyllä vain, lentävä possu! Ja nyt kun sanot niin kiliseehän tuo :D
VastaaPoistaJa paikoin jotenkin jouluisesti soi muuten tuo uusi Down In The Valleykin! Ainakin alussa. Hui!
VastaaPoistaNo hyvä että mä en ole kuullut ihan omiani! :D
VastaaPoistaHeh, no ainakin Hal-kuvauksesi on ihan paras :-) Enpä olisi itse löytänyt yhtä osuvia sanoja kuvaamaan bändiä. Down In The Valleykin kuulostaa jo vähän tolkullisemmalta. On noissa tosiaan jotain jouluista - edellyttäen että joulu voi olla keskellä kesää! Täälläkin se maaginen debyytti toimi kesän 2005 soundtrackina.
VastaaPoistaJosko The Thrillskin saataisiin vielä takaisin... Aika paljon viime vuosikymmenen alkupuolella sikisi yhden tai kaksi hyvää levyä tehnyttä bändiä, jotka nopeahkosti katosivat. Evoluutio on julma.
The Thrillsin eka levy oli kyllä ihana. Yhtye kävi jolloinkin Tavastiallakin, muistan, että tykkäsin keikasta kovin, vaikka niillä taisi olla lainarumpali tai jotain sellaista säätöä. Mutta myöhempi tuotanto on sitten vähän jäänyt minusta vaisuksi. Teenagers löytyy hyllystä, mutta ei se tuohon debyyttiin verrattuna kyllä ole oikhein mithään.
VastaaPoistaSiis tuo 2004 - 2005 oli just sellaista hullua aikaa, että Briteistä tuli jatkuvasti uutta ja mielenkiintoista juttua. Sitten jotenkin nämä vain läsähtivät. Maximo Parkin eka levy: taivaallinen, toka levy puuh ja mitäs sitten? Ei oikein mitään mielenkiintoista. The Zutons, Magic Numbers...
Ja noista Halin uusista biiseistä minusta juurikin tuo Down In The Alley toimiin, ne pari muuta eivät minua varsinaisesti säväytä.
Tämähän pitää ottaa nyt ihan tehokuunteluun tämä Hal (kelpo erottautumiskeino tosiaan jos sattuu olemaan kaima!), ennalta minulle tuntemattomahko, mutta ensivaikutelman perusteella hyvin lupaava. Sanoisin, että jouluisan lisäksi tämä kieltämättä kuulostaa kesäiseltä, sellaisella selittämättömän huolettomalla tavalla. Joitain San Francisco -kaikujakin hetkittäin kuulen.
VastaaPoista2000-luvun alkupuolella Britteinsaarilla vaikuttaneista ja sittemmin kadonneista yhtyeistä itselleni tulee päällimmäisenä mieleen irlantilainen JJ72, jonka debyyttiä pidin todella hyvänä levynä. Kakkoslevyä en enää kuunnellut ja sittenhän koko bändi jo hajosikin. Mutta se debyytti on minusta tosi hyvä levy edelleen.
Johannes, komppaan tuota JJ72n debyytin hyvyyttä! En ole kuunnellut kunnolla aikoihin, pitäis varmaan laittaa soimaan vuosien jälkeen. Mutta joo, October Swimmer, Oxygen, Snow, oih, kivoja! Toinen levy ei enää varsinaisesti kolahtanut ja tosiaan, sinnepä meni lopulta sekin yhtye.
VastaaPoistaMutta Hal varmaan passais sulle ;) Kantsii kuunnella! Kivasti Kaliforniaa tähän pakkaseen :)
Brittein saarilla juomaveteen kai laitetaan aina vuosikymmenen puolivälin tienoilla jotain, mikä saa bändit pakahtumaan luovuudesta.
VastaaPoistaHalin lisäksi (öyh, hellyydenkipeyttä?) muistelen noin aikavälin 2003-2005 brittitulokkaista erityisellä haikeudella The Beesiä. Free The Bees -levy oli kova joskus 2004. Beeskin otti vahvasti vaikutteita 60-luvulta, oikeastaan pastissiin asti, mutta hemmetin taitavasti ne sen tekivät. Myöhempiä levyjä ei ole syystä tai toisesta tullut kuultua.
Magic Numbers ja The Thrills kuuluu ehdottomasti samaan kastiin. Olen sikäli kerettiläinen, että pidän Teenageriä Thrillsien parhaana levynä. Singleissäkin pärjättiin: The Midnight Choir oli aivan Big Surin tasoa! Kahta ekaa albumia en hankkinut omaksi kopiosuojauksen takia, jota noin periaatteesta vastustin. Siihen myös liittyi jotain pahaa karmaa, sillä kopiosuojatut levyt harvemmin olivat mitään ikimuistoisia - tai ainakin tykkäsin ajatella niin. Thrillsiltä etenkin se eka tietysti oli sellainen, joka olisi muutoin päätynyt hyllyyn.
Keljutti kyllä silloin, kun tuli joku este enkä päässyt Thrillsin Tavastian keikalle.
Pitänee ottaa uusi yritys Halin kanssa, kuuntelin aikanaan hätäisesti kerran tai pari eikä jäänyt muistikuvia. JJ72:n debyytti sen sijaan soi viimeksi pari päivää sitten, varsinkin October Swimmer on ikisuosikki.
VastaaPoistaHal-Jo: No jotain tuollaista juomavesiteoriaa olen itsekin miettinyt ;) Ja tuo Free The Bees on varsin kiva levy, vaikka The Bees ei ihan samalla tavalla kolahtanut kuin Hal tai The Thrills. Tuosta taitavasta pastissismista (?) aika hyvä esimerkki Chicken Payback, jonka yhteydessä ei todellakaan voi puhua enää vaikutteista! Pelottavan autenttista. Kiva biisi, toki! Muuten tunnen yhtyeen tuotannon tosi huonosti ja yllättävän vähän tuo Free The Beeskin on viime aikona soinut.
VastaaPoistaTäytyy kyllä ottaa Teenager taas kuunteluun. The Midnight Choir on ihan kiva, mutta jotenkin olen pitänyt levyä selkeästi ainakin debyyttiä heikompana. Hmmm. Mulla ei ole ilmeisesti ollut selkärankaa vastustaa noita kopiosuojauksia. Ostin tuohon aikaan paljon levjä, joten aika iso osa levyistäni taitaa olla juurikin noita suojattuja.
Ai niin, mulla on settilista siltä yhtyeen Tavastia-keikalta. Löytyy muistojen laatikosta :D
Pekka: Tuo JJ72 on edelleen yllättävän hyvä, itsekin sitä juuri innostuin kuuntelemaan. Yllättävää, että Hal ei jättänyt muistijälkiä, itse hurahdin kyllä välittömästi :)
VastaaPoistaJep, Hal yhdessä The Coralin ja The Thrillsin kanssa oli omalla kohdalla ehkä se pyhin kolminaisuus tuon ajan uusista britteinsaarelaisista kitaravetoisista nuorisomusiikkiyhtyeistä. The Bees on kuitenkin vähän unohtunut, johtuen varmaan perehtymättömyydestäni myöhempään tuotantoon. Halin debyytti puolestaan oli niin kova, että bändi on pysynyt melko hyvin mielessä tähänkin asti - jos nyt muuta tällaisella nimimerkillä huseeraavasta tyypistä uskookaan.
VastaaPoistaMinäpä puolestaan otan JJ72:n kuunteluun. Niiltä en näin äkkiseltään muista oikhein mithään...
Thrillsin settilistasta peukkua ylös!
Jahas, sieki ossaat laittaa hoon ihan oikehhaan paikhaan ;)!
VastaaPoistaSamaa kolminaisuutta tälläkin palvottu tuolloin. Kaikkien debyytit veivät suurin piirtein järjen. Tai ainakin sekoittivat sen mainostamani tunne-elämän.
Ja multa peukut tuolle nimelle, itsellä riittää pokkaa nimetä ainoastaan ne tulevat kolmospojat idoleideni mukaan. Lassi-Liam, Nuutti-Noel, Reino-Roddy..oh my. Poikaparat.
"Halin lisäksi (öyh, hellyydenkipeyttä?) muistelen noin aikavälin 2003-2005 brittitulokkaista erityisellä haikeudella The Beesiä." Awww!