And again, and again, and again. Kirjoitin brittiläisestä The Captive Hearts -yhtyeestä viime kesän lopussa, The Hummingbird -ensivideon ilmestymisen aikoihin. Ja kirjoitan jälleen. Koska viikonlopun HAL- ja The Thrills -maratoonien jäljiltä suorastaan janoan aurinkoa, rannikkoa ja täydellisiä pop-melodioita.
Siinä missä HAL ja etenkin The Thrills soivat super paljon Kaliforniaa, voi The Captive Heartsissa kuulla myös aimo annoksen Liverpoolia, tai oikeastaan The La's-yhtyettä. Tuosta assosiaatiosta lienee syyttäminen laulaja Mark Frithin ääntä, jossa on minusta sellainen pieni Lee Mavers -soundi. Wiganista tuleva yhtye julkaisi syksyllä Hummingbird-ep:n, joka on juuri nyt taas ajankohtainen, koska on vihdoin kuultavissa myös Spotifyssa. Ep:ltä löytyy kaksi totaalisen ihanaa biisiä - Hummingbird ja The Byrds-vaikutteinen Set My Soul On Fire - sekä yksi ihan kiva kipale, Daniella. Tällä hetkellä yhtye keikkailee enemmän kuin satunnaisesti ja suunnittelee karkaavansa studioon uuden singlen äänittelyyn. Auringon ja rannikon lisäksi janoan tietysti yhtyeen debyyttilevyä. Bitte!
Joku saattaisi tuon Hummingbird-videon perusteella tehdä hätäisen johtopäätöksen, että tämän pop-esteetikon fanitus perustuisi ulkomusiikillisiin seikkoihin, yhtyeen äärimmilleen jalostettuun brittiläiseen pop-kauneuteen. Wrong. Tähdennän siis, että en valinnut yhtyettä ihastumisen kohteekseni noiden kampausten perusteella. Öööö, vaan koska laulu on ihana!
Siinä missä HAL ja etenkin The Thrills soivat super paljon Kaliforniaa, voi The Captive Heartsissa kuulla myös aimo annoksen Liverpoolia, tai oikeastaan The La's-yhtyettä. Tuosta assosiaatiosta lienee syyttäminen laulaja Mark Frithin ääntä, jossa on minusta sellainen pieni Lee Mavers -soundi. Wiganista tuleva yhtye julkaisi syksyllä Hummingbird-ep:n, joka on juuri nyt taas ajankohtainen, koska on vihdoin kuultavissa myös Spotifyssa. Ep:ltä löytyy kaksi totaalisen ihanaa biisiä - Hummingbird ja The Byrds-vaikutteinen Set My Soul On Fire - sekä yksi ihan kiva kipale, Daniella. Tällä hetkellä yhtye keikkailee enemmän kuin satunnaisesti ja suunnittelee karkaavansa studioon uuden singlen äänittelyyn. Auringon ja rannikon lisäksi janoan tietysti yhtyeen debyyttilevyä. Bitte!
Joku saattaisi tuon Hummingbird-videon perusteella tehdä hätäisen johtopäätöksen, että tämän pop-esteetikon fanitus perustuisi ulkomusiikillisiin seikkoihin, yhtyeen äärimmilleen jalostettuun brittiläiseen pop-kauneuteen. Wrong. Tähdennän siis, että en valinnut yhtyettä ihastumisen kohteekseni noiden kampausten perusteella. Öööö, vaan koska laulu on ihana!
Lisää silmää korvaa miellyttävää Captive Heartsia yhtyeen YouTube -kanavalla.
Koska popmusiikissa on paljon kyse vaikutteista ja kuulostaa vähän niinku -jutuista, en minäkään välttynyt viikonloppuna assosioaatioilta. Paljastan oman ajatusketjuni, jonka tuo muutaman päivän takainen HAL-fiilistely ja sen kommentit käynnistivät. Ja hei, tätä mindmapiä saa täydentää kommenttiboksiin.
HAL - The Thrills - The Byrds - Beach Boys - The Captive Hearts - The La's - The Bees - The Morning Benders - The Young Veins - HAL
Retroilussa on aina vähän vaarana se, että yhtyeen yhteydessä nostetaan esiin sana pastissi - kuten vaikka eräs lukija The Beesin Free The Bees -albumista puhuessaan teki. Yhtyeen Chicken Payback -kappaleen pelastaa totaaliselta pastissilta varmaankin siitä tehty video. Mutta mites tuo The Young Veins -yhtyeen viime vuotinen pikkuhitti Take A Vacation? Nii-in. No, on se silti kiva! Taitavasti ja ilmeisen tarkoituksellisesti toteutettu.
Kaikki alkaa ja päättyy Haliin? Sulla on vakavasti halsentrinen maailmankäsitys!
VastaaPoistaHyviä biisejä. Jokin näissä Kalifornian ja Britannian parhaita pop-perinteitä yhdistelevissä bändeissä viehättää. Vaikkei biisit aina olisi timanttisia, niin pelkästään se soundi usein riittää - tai edes kannustaa kuuntelemaan toisenkin kerran.
Vertailua aiempiin bändeihin on ennää niin vaikea välttää, että jos aiemmin kuulostin moittivalta niin korjattakoon että Free The Bees sisältää minusta herkullisia pastisseja. Avausraita These Are The Ghosts muistuttaa äänimaailmansa vuoksi Lenny Kravitzin olemassaolosta, hyvässä mielessä. Illan viimeinen hidas -osaston I Love You on myös vallan mainio.
Kokeilenpa minäkin muodostaa musiikillista ravintoympyrää halsentrisesti.
Hal - The Thrills - The Bees - Lenny Kravitz - Phil Collins - Mamba - Yö - Popeda - Motörhead - AC/DC - Rolling Stones - The Beatles - Oasis - Travis - Hal
Hahaa! Kukakohan täällä on halsentrinen ;) Hal-Johan se oli?
VastaaPoistaJa samaa mieltä, paljon noiden kappaleiden kiehtovuus perustuu soundeihin. Implikoivat yhtyeen olevan aidon ja alkuperäisen asialla!
Etkä kuulostanut moittivalta, enkä itsekään ajattele tuota pastissismia (?) automaattisesti negatiivisena. Vaikka tuo The Young Veinsin meno kyllä menee vähän roolipelailuksi. Silti symppis! Yhtyeillä voi olla aika eri motiivit ja reitit päätyä kuulostamaan retrolta. The Young Veinsin kohdalla tuntuu siltä, että ne on päättäny tehdä nyt tämmöstä retroilua ja tähtäävät ikään kuin siihen. Hommalle haetaan sitten tukea ulkomusiikillisista seikoista. Ollaan niinkö vimpan päälle retroja. Mutta sitten joku Kula Shaker nyt jotenkin vain tuntuu päätyneen kuulostamaan retrolta, erityisesti viimeisellä levyllään. Joo, en tiedä saako tuosta nyt mithään tolkkua. Emmietiiä.
Voi sentään, toivottavasti tuo ravintoympyrä on piikittelyä minun analyyttiseksi musiikkibloggariksi heittäytymistä kohtaan. Jos ei, niin olen huolissani. Saattaa olla, että en kestä sitä jos täällä kommenttibokseissa alkaa seikkailla nimiä Popeda-Jo, Mam-Jo tai Yö-Jo. Jos olit tosissas niin sori :D
Joo, voi olla ettei mun kannattaisi sanoa mitään kenenkään toisen halsentrisyydestä :D Yö-Jo olisi kyllä loistava nimimerkki.
VastaaPoistaHahmottelemasi ruokaympyrähän oli innostava! Yritin raahata omaani (puolitosissaan) kauemmas niistä äänimaisemista, joissa parhaiten viihdyn. Mielenkiintoista että varsin erityyppiset bändit voivat olla vain muutaman assosiaation päässä toisistaan. Onkohan siinä jotain samaa kuin teoriassa, että kaikki maailman ihmiset tuntee toisensa kuuden välikäden kautta.
Sitä en kyllä ossaa sanoa, miten Lenny Kravitz johti Phil Collinsiin. Tämän seurauksena annostelin eilen huolestuttavia määriä Lenny Kravitzia korvansisäisesti, mutta en löytänyt aukotonta vastausta. Ehkä niissä on hiukan samoja viihteellisiä viboja (Are You Gonna Go My Way tosin on aidosti kova biisi). Vähän niinkö Phil Collinsin ja Mamban välillä. Emmiekhään tiiä.
Kula Shakerin comebackin jälkeiset levyt menee osastoon "tähän täytyy syventyä tarkemmin". Ainoastaan joku yksittäinen uudempi biisi niiltä on kantautunut korviini.
Heh, ok, ostan! Ja tuollainen assosiointi on hauskaa ja kivoimpia on just ne ajatusketjut, joita purkaessa on itsekin vähän ymmällään: Mites päädyinkään tähän? Ja kaiken musiikin varmasti saisi helposti kulkemaan The Beatlesin ja The Rolling Stonesin kautta. Joskus noita mielleyhtymiä on vaikea avata toisille, ne voi perustua niin pieniin juttuihin. Itselleni syntyy aina suora yhteys Manicsien ja Nylon Beatin välille: Manicsien Australian kertosäkeen melodiassa on jotain samaa kuin jossain Nylon Beatin biisissä. Ja kuulen sen aina, vaikka kukaan muu ei kuulisikaan.
VastaaPoistaKula Shakerin viimeisin <3