Tänään nähdystä Xavier Dolanin Heartbeatsista (Les Amours Imaginaires) tuli minulle tämän vuoden ehdoton elokuvatapaus. Teos tuntui niin paljon omalta, että huh. Jos olisin kaunis, tyylikäs ja saisin tupakoinnin näyttämään kiehtovalta, voisin itse asiassa olla yksi elokuvan tarinan hahmoista. Epätoivoinen ja vaikea rakastuminen on aina ja kaikista eniten minua.
Odottelin elokuvalta sen visuaalisuudesta ja tyylikkyydestä kiehtoutuneita huokailuaja. Ja kyllähän elokuvassa visuaaleja ja tyyliä riitti: paljon viipyilevää liikettä, rakastuneita katseita, hidastettua kävelyä, ilmaan leijumaan unohtuvaa tupakansavua, lähikuvia nuorista kauniista ihmisistä. Se tavallinen tarina, joka oli kuitenkin niin elokuvaa, että vei ajan ja paikan tajun. Elokuva oli myös muistutus siitä, miksi en enää koskaan halua rakastua. Koska rakkaus on vaikeaa ja rakastuiminen kamalaa. Piste.
Elokuvasta irtautuminen kesti hetken. Kahvilassa sadetta pakoillessa tajusin toimivani kuin hitaan ja viipyilevän elokuvan hahmo, jonka sadetta ja ohikulkijoita tuijottavan katseen ohjaaja on tarkoittanut reitiksi henkilön päänsisäiseen maailmaan. Kahvikuppien kolahtelut ja lattelasin reunoihin kilisevä lusikka puolestaan tuntuivat äänisuunnittelijan tarkkaan harkituilta kerronnallisilta yksityiskohdilta. Ihan hetken aikaa oma pieni ja rakkaudeton elämä tuntui elokuvan arvoiselta.
Sen verran hidasta ja viipyilevää tämä elämä taas tällä hetkellä on, että tällaiset elokuvakokemukset onnistuvat muodostumaan ainakin hetkeksi elämän merkittävimmiksi asioiksi. Olen varmasti ainoa 27-vuotias, joka liimaa liikahduksia aiheuttaneiden elokuvien liput päiväkirjansa väliin. Sinne keikkalippujen ja lavalta poimittujen biisilistojen sekaan. Heartbeats-lippu sai vielä ympärilleen sydämen. Oli se sen verran sydän. Niin ja olihan siinä ne musiikitkin.
myit tämän nyt kyllä niin hyvin että ostin hetken mielijohteesta lipun tiistain näytökseen (vapaita lippuja oli kaksi, nyt siis enää yksi) : ) blogisi on kovin kiva, muuten.
VastaaPoistaOi, toivottavasti elokuva miellyttää ja on samanlainen elämys kuin minulle. Kuulisin sitten mieluusti kokemuksia elokuvasta :) Välillä nimittäin pelkään, että olen vain ylisensitiivinen hölmö, jonka tunne-elämä järkkyy tällaisista elokuvista vähän turhan helposti, heh.
VastaaPoistaJa kiitos blogin tykkäilystä, sekin on kovin kivaa!
voi, pidin kovasti! kuvailusi osui oikein nappiin. :> yleisö kyllä nauroi kummallisissa paikoissa, sellaisissa jossa minua vain itketti, lohduttomissa.
VastaaPoistamutta elokuva herätti paljon tunteita täällä päin myös.(päällimmäisenä ehkä kuitenkin surun siitä etten ihan pystynyt tuntemaan koko sydämestä, samaistumaan, koska en ole ikinä kokenut mitään niin suurta, rakastumista. kaikessa kamaluudessaan ja raastavuudessaankin se oli jotain niin hurjan kaunista. mutta ehkä vielä joskus.)
kun astuin ulos niin oli sellainen olo niin kuin parhaiden elokuva- ja keikkakokemusten jälkeen on, epätodellinen ja sumuinen kun on niin hassua palata fyysisesti takaisin "maan päälle" vaikka pää ja sydän on vielä jossain ihan muualla. joten kiitos! C:
(ps. minäkin haluan 27-vuotiaana liimailla Tärkeitä lappusia päiväkirjan väliin - tai oikeastaan edelleen säilyttää niitä tähtikuvioisessa peltipurkissa, minne niitä tällä hetkellä säilön. katsotaan 8 vuoden päästä :>)
Voi, miten ihanaa, että tykkäsit!
VastaaPoistaHassua tuo naureskelu tosiaan, itse en tainnut varsinaisesti nauraa missään elokuvan vaiheessa... itkua kyllä tuli, heh. Itse samastuin erityisesti siihen olotilaan, kun tuntuu, että on maailman rakastunein johonkin, joka ei kuitenkaan tunne tai ajattele samalla tavalla. Siihen, kuinka kaikki yhdessä olo sen ihmisen kanssa, kaikki keskustelut ja koko oma tekeminen, elämä ja oleminen ylipäänsä sisältää toiveen siitä ja tähtää siihen, että henkilö rakastuisi juuri minuun. Ja sitten kun niin ei käy, elämä ja elämäntarkotus nollaantuvat hetkessä. Sellainen epätoivoa ja musertumista löysin elokuvasta. Kamalaa ja raastavaa, todellakin, mutta samalla kaunista ja äärimmäisen koskettavaa.
Ihan totta, että ne parhaat elokuva- ja keikkakokemukset pystyvät viemään ihanan kauas epätodellisuuteen. Mulle kävi Heartbeatsin kanssa ihan samalla tavalla. Ja tosi hassua, miten selvästi pystyn näkemään mielessäni muutamia elokuvan henkilöiden katseita, eleitä ja niitä kävelykohtauksia.
Ja hei, ei ikinä koskaan luovuta päiväkirjoista ja tähtikuvioisista peltipurkeista! Täyttyköön ne onnellisuudesta ja täkeistä muistoista :)