High Drama

Tämä teksti sisältää henkilökohtaisuuksia, dramatiikkaa ja autobiografisen kuvauksen siitä, mitä pop-musiikki voi tehdä mielenterveydelle.

Sparksissa kirjoiteltiin maaliskuussa Markus Krunegårdin Korjaamon keikan tunnelmista. Itselleni tuosta sympaattisesta postauksesta pisti hyvin nopeasti silmään ilmaukset sisäistä henkilönpalvojaani, 19-vuotiaista tytöistä koostunutta yleisöä, Ihh! ja äärimmäisen epätodellinen. Jokseenkin noiden sanojen avulla pystyn pikaisesti purkamaan oman Markus Krunegård -kokemukseni. Traumani.

No, mitä minulle tapahtui, kun olin osa 19-vuotiaista tytöistä koostunutta yleisöä? Kyllä, rakastuin Markus Krunegårdiin. Kun Laakso-yhtyeestä tuli pohjoisruotsalaisen pikkukylän juhannusjuhlan vakiovieras, heräsi sisäinen tornionlaaksolaiseni henkiin. Kuten myös sisäinen henkilönpalvojani. Timo K. Mukka ja Eero Mäntyranta, who cares? Markus Krunegård, Ihh! Laakson jokakesäinen juhannusvierailu oli antanut kotiseutumatkailulle täysin uuden merkityksen.

Ensimmäistä Meän festivaali -vierailua ja ensimmäistä koettua Laakso-keikkaa seurasi vuosia kestänyt riutuminen mahdottomassa rakkaudessa ja jatkuva mustasukkaisuus siitä mystisestä laulun aussie girlista. Toisin sanoen muutuin salakavalasti sympaattisesta  Ruotsi-indien viihdekäyttäjästä pahasti riippuvaiseksi narkomaaniksi. Sydämeen ilmestyi vaarallisia sivuääniä. 

Syöksykierre oli nopea. Joka kesäisestä kohokohdasta oli lyhyt matka vuoden kohokohdaksi. Yhtyeen Kööpenhaminan keikan kohdalla taisin puhua jo elämän kohokohdasta, sitä seuraava keikka olikin sitten jo elämän tarkoitus. Ja lopulta olin aika syvällä. Itse asiassa 19.9.2007 Laakson Svenska Talande Klubben -vierailun jälkeen elämäni taisi hetkeksi pysähtyä. Yliannostus.

Faniuden ja yksipuolisen rakkauden nimissä sitä tekee mitä vain. Matkustamista Euroopan laidalta toiselle. Opintolaina. Maanista lenkkeilyä ja viikon mittaisia paastoja. Ehkä se tykkää minusta jos olen laihempi. Säälittäviä mixtapeja suomalaisesta musiikista. Nämä tee-se-itse -kannet varmasti tekee siihen vaikutuksen. Juice Leskisen tuotannon kuuntelemista. Se sanoi jossain sivulauseen sivulauseessa, että tykkää Juice Leskisestä. Itkun- ja humalansekaista itsesääliavautumista. Draamapiikin paikka. Epätoivoisia rakkaudentunnustuksia. Mutta kun se on minun kohtalo. Kiteyttäen siis: nolaa itsensä. Synkimpinä aikoina vetosin kohtaloon: kyllä kohtalo vielä järjestää meidät yhteen.

Markuksen Laakso-kollega Lars totesi joskus (todennäköisesti jonkin melodramaattisen itkukohtauksen jälkeen), että Miia, you seem to be pretty sensitive. Niinpä. Eipä olisi trummis paljoa ytimekkäämmin voinut persoonaani kuvailla. Toisinaan toivon, että minulle olisi jossain jaossa annettu vähän vähemmän herkkyyttä, tunteikkuutta ja draaman tajua ja rutkasti enemmän järkeä.

No, Markuksen maaliskuisen Suomi-vierailun jälkeen huomasin olevani kutakuinkin kuivilla. Itse asiassa keikan aikana olo oli äärimmäisen epätodellinen. Hyvällä tavalla. Oli nimittäin vapauttavaa huomata, että sillä ihmisellä ei ollut enää samanlaista sekopäistävää vaikutusta minuun kuin vielä pari vuotta sitten. Itse asiassa olin keikan jälkeen jopa valmis peruuttamaan miehelle joskus poplaskuhumalassa antamani kunnian olla ihminen, joka pilasi elämäni. Melko iso taakkahan tuo on sysätä viattoman pop-tähden kannettavaksi.

Mutta niille 19-vuotiaille tytöille, jotka sekositte Ruotsin virallisen hurmurin viimeisellä Suomi-vierailulla: älä rakastu poppariin, ei se ole sinun kohtalo. Älä ylipäänsä etsi kohtaloa sieltä, missä sitä ei ole. Älä suunnittele muuttamista Tukholmaan tai vierailua idolisi kotioven taakse rakkaudentunnustus muistilapulle kirjoitettuna. Niin ja usko valkotakkisia, kun ne sanovat, että ne on vain lauluja. Loppujen lopuksi ne on vain humalassa, krapulassa tai kaupan kassajonossa tehtyjä lauluja eikä ne kerro sinusta. Ne voi toki muuttaa sinun elämän, mutta ei niistä kannata seota.

Musiikillisen elämyksen pilaaminen vastakaiuttomassa rakkaudessa riutumisella ei kannata. Itse olen onnellinen, että sain toisen mahdollisuuden iloita hienon hienosta pop-musiikista. Nykyään pystyn nauttimaan Laaksoa ja Markus Krunegårdia lääkärin määräyksen mukaisesti, musiikillisin aistein ja ilman high dramaa. Lopullisesti tulisin sinuiksi itseni ja menneisyyteni kanssa jos vielä saisin mahdollisuuden fiksuun käytökseen Herr Krunegårdin seurassa. Voisin vaikka hyvin aikuismaisella ja kypsällä sananvaihdolla keskustella siitä yhteisestä sekopäisestä tornionlaaksolaisesta geeni- ja kulttuuriperimästä, jonka jaamme.

Otsikko: Laakso - High Drama

Uusi kesäbiisi: I Am Arrows - Nun

Olen aina pitänyt rumpali Andy Burrowsia brittiyhtye Razorlightin mielenkiintoisimpana hahmona. Rumpalin soitossa on aina ollut sellaista menoa ja meininkiä, että ei ole lainkaan yllätys, että rumpalin tuoli on alkanut tuntua vähän riittämättömältä kanavalta musiikillisten kykyjen ilmaisuun. Razorlightin mainio Abbey Road -nauhoitus The Beatlesin With a Little Help From My Friends -kipaleesta vihjailikin jo miehen laulutaidoista. 

Nyt Andy on sitten  julkaisemassa ihan omaa tuotantoaan I Am Arrows -nimen alla. Heinäkuussa ilmestyvän, alusta loppuun soolona tehdyn Sun Comes Up Again -levyn materiaaliin voi tutustua projektin sivuilla ja tietysti YouTubessa, mistä löytyy ainakin Green Grass -kappaleen video. Omaksi kappalesuosikikseni on nyt muutamista kuunteluun löytyneistä kappaleista noussut Nun, joka on kesäisen veikeä, mutta ei samalla tavalla tyrkytä aurinkoa ja kaliforniatunnelmaa kuin Green Grass. 

Tervetuloa, uusi kesäbiisi. Voi, tämä on ihaninta pitkään aikaan.

Mutta missä on Tom Vek?

Facebook-historiani aikana kuuluin muun muassa ryhmään, joka oli nimetty tyyliin Where the hell is Tom Vek? Nimensä mukaisesti ryhmän jäsenet olivat huolissaan lontoolaisen artistin, Tom Vekin kohtalosta.

Tom Vek julkaisi vuonna 2004 ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen levynsä, We Have Soundin. Samana vuonna nuorukainen kiinnitettiin Graham Coxonin lämmittelijäksi miehen Happiness In Magazines -kiertueelle, jonka Lontoon keikalla minulla oli mahdollisuus tutustua herra Vekin siihen lahjakkuuteen ja karismaan, jota brittiläinen musiikkilehdistö jaksoi julistaa.

Keikan jälkeen luonnollisesti hankin kopioni We Have Soundista ja täytyy sanoa, että levy veti ihan yhtä hiljaiseksi kuin artistin livekuntokin. Levy on yksinkertaisesti kertakaikkisen hyvä. 

Sittemmin Tom Vek on hävinnyt kutakuinkin maailman kartalta. Villien veikkausten mukaan englantilaiselle maatilalle, villimpien mukaan Brasiliaan. Sääli, sillä olisin mieluusti kuullut miehestä vielä lisääkin. Muutakin kuin Facebookissa myllertäviä arvailuja ja huhuja miehen kohtalosta. Onneksi We Have Sound kestää kuuntelua, vuodesta toiseen. 

TOM VEK C-C (You Set The Fire In Me)

TOM VEK Nothing But Green Lights

Syrjähyppy klasarimaailmaan

Vaikka elämäni sinfoniat ja aariat onkin soitettu pääosin pop-sävellajissa, huomasin eilen meneväni iloisesti sekaisin klassisen musiikkimaailman suurista säveltäjistä.

Pistäydyin eilen iltapäiväkahvikävelyllä ystäväni kanssa Helsingin Unioninkadun ihatuttavassa Pulu-kaupassa. Kaupan repertoaariin kuuluu sekalainen valikoima kekseliäitä sisustus- ja lahjatavaroita koruista kalsareihin. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät suomalaisen Nunu-merkin puusta ja paperista näppärästi valmistetut, aivan mahtavat The Great Composers -rintakorut. En ole elämäni aikana sijoittanut montakaan euroa klassiseen musiikkiin, mutta eilen hankin vähän Sibeliusta rintapieleen. Niin ja tietysti sain kaupan päälle tyylikästä suomalaista designia. Ai että näyttää komialta! Luulen kyllä, että joudun tänään vielä hankkimaan illan keikka-asuun itse Herr Bachin, kun sillä nyt kuitenkin on ne kiharat. 

Päivän aarre: British Sea Power

Tänään gradun teosta ei olisi tullut mitään ilman British Sea Powerin vuoden 2008 Do You Like Rock Music? -levyä. Levy on mielestäni ehdottomasti vuosikymmenen levyjen top 10:ssä. Brighton-rockia parhaimmillaan. Oikea aarre siis.

Viimeisimmän tiedon mukaan yhtyettä saa kuulla lämppärinä Manic Street Preachersin tulevalla syyskiertueella. Ehkä matkaan syksyllä Lontooseen kahden kärpäsen iskuun.

Yhtye on tunnettu mielenkiintoisista live-esiintymisistä ja vähintäänkin kummallisesta lavahabituksesta. Waving Flags -kappaleesta löytyy YouTubesta katsomisen arvoinen Jools Holland -veto, jossa yhtye on sonnustautunut kansallispukuiseen naistaustakuoroon.

Että sinne meni Kekkonen

Suosikki ravitsijani Panda retroilee. Vaajakosken lahja on pakannut ykköstuotteensa Pandan Lakupalan yhtiön 90-juhlavuoden kunniaksi alkuperäisen, 1960-lukua henkivän pakkauksen päivitettyyn versioon. Koko kansan suosikin mainontaa siivittää tänä keväänä myös UKK:n kalju. Koko kansan suosikki vissiin sekin. 

Pakkaus on ihastuttava, mainos sympaattinen ja lakritsi edelleen hyvää. Valtakunnassa siis kaikki hyvin. Kekkos-mainoksen voi katsoa Pandan sivuilta. 

Kuva ja inspiraatiota juttuun Markkinointi&Mainonta -sivuilta. Ja R-Kioskin karkkihyllystä.
Otsikko Pandan Kekkonen-mainoksesta

Teenage Fanclub - Ikuista rakkautta

Ikuista rakkautta ei suinkaan ole skottiveteraanien uusimman levyn nimi, se on tietystikin Shadows. Ikuista rakkautta minä puolestani aion vannoa yhtyeelle jatkossakin. Uusi levy on kaiken rakkauden ja huomion arvoinen ja muistuttaa minua siitä, kuka olen, mitä rakastan ja mikä elämässä yksinkertaisesti on kaunista ja tärkeää. Melodia ja harmonia. Kahden päivän kuuntelun jälkeen levystä on tullut osa minuuttani. Voih.

Levyn aloitusraita (herättää minussa muuten runsaita Kings Of Convenience -kuulokuvia) Sometimes I Don’t Need To Believe In Anything jatkaa sujuvasti siitä, mihin yhtye viiden vuoden takaisella edeltäjällään jäi. Ihanaa, että jotkut asiat eivät muutu: kappale on turvallinen fanclubitus. Kakkosraita Baby Lee puolestaan on levyn virallinen minun lauluni. 

Teenage Fanclubia onkin ollut jo ikävä. Onnellista, että tutut ja turvalliset asiat pysyvät. Edellisen levyn tiimoilta  yhtye vieraili Tavastialla, jonne otin keikkaseurakseni kuorolaulua harrastavan ystäväni. Ajattelin, että tämä beatlemaniansa teini-iässä sairastanut lapsuudenystäväni osaisi arvostaa popmelodioita ja harmonista stemmalaulantaa, mutta järkytyksekseni hän totesikin yhtyeen laulavan vähän epävireisesti. Ei oikein soi yhteen. Pöh, ei siis enää kuorolaulajia poppikeikkaseuraksi.