Uutta The Moonsia

Kuluneena vuonna mahtavan Life On Earth-albumin julkaissut brittiläinen The Moons on syksyn ja neljän singlelohkaisun siivittämän pyörityksen päätteeksi siirtynyt studioon yhdessä Edwyn Collinsin ja ilmeisen mainon biisimateriaalin kanssa työstämään seuraajaa sympaattiselle debyytilleen. Tämä mod-uskottavaksikin mainostettu yhtye on siitä ihastuttava tapaus, että se ei uuden levyn äänityksenkään tohinassa ole unohtanut fanejaan, vaan pudottelee silloin tällöin kaikkien Moonsien ja Moonettesien (kuten yhtye itse fanejaan tituleeraa) riemuksi demomaistiaisia studiosta. 

Toivottavasti ainakin seuraava demotekele, sekopäisen  symppis Double Vision Love päätyy jossain muodossa huhtikuussa ilmestyvälle kakkoslevylle. Meidän mod-haikailijoiden riemuksi kitaristi James Bagshaw'n taiteilema ja nauhoittama kappale on jälleen saanut modernilla twistillä kuorrutetun makean 60-luvun soundin ja juuri passelin visualisoinnin. Aaah, haluan minihameen, hiukseni taas polkkamittaan ja kunnon bileet uudeksi vuodeksi! Tämä on vain niin ihana.

Mods! ja muita poppikoulun oppikirjoja

Gradu pyöriskelee tyytyväisenä byrokratian rattaissa eikä mulla seitsemän vuoden kielitieteellisen sivistämisen jälkeen ole ainakaan toviin aikomuksena käydä mitään muuta opinahjoa kuin poppikoulua. Parin tulevan viikon ajan koulupuvun virkaa saa toimittaa pyjama.

Poppikoulun ensimmäiselle oppitunnille olen varannut luettavaksi Richard Barnesin teoksen Mods!, joka ymmärtääkseni on yksi pätevimmmistä markkinoilla liikkuvista teemaa käsittelevistä teoksista. Right? Toinen lukulistalta löytyvä uuusi tuttavuus on pieni Small Faces -biografia (Paolo Hewitt: Small Faces. The Young Mods' Forgotten Story). 

Kertauskurssina muistelen sitten maailmanhistorian merkkivuosia tuttujen ja tarkoitukseen sopiviksi todettujen oppikirjojen avulla: uusintakierrokselle päätyvät paras löytämäni Suede-biografia, David Barnettin Love And Poison sekä legendaarisen musiikkijournalistin, John Harrisin mahtava, brittipopin musiikillisten ulottuvuuksien lisäksi sen sosiaalisia ja poliittisia motiiveja penkova The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock -teos, jonka lisäisin välittömästi peruskoulun historian opetussuunnitelmaan mikäli vain valtuuteni sellaisiin yleissivistystä ajaviin uudistuksiin riittäisivät.

 

 

Musabiografioita harrastavat ovat varmasti huomanneet, että kaikki tyylilajin teokset eivät suinkaan edusta mitään korkealuokkaista musiikkijournalismia. Itseltänikin löytyy hyllystä muutama bändäritason kirjoitelma ainakin Radioheadista, Blurista ja Jamie Oliverista (hups). Näistä kaikki toimittavat tällä hetkellä lähinnä kuvakirjan virkaa. Jotta en seuraavalla Rickhardinkadun reissulla tulisi tarttuneeksi mihinkään sensaationhakuiseen höpönlöpöön, ehdotan vaihtareita: multa teille suosituksena mahtavat Love And Poison ja The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock, teiltä mulle vinkkejä joistain teitä populaarikultturellisti sivistäneistä kirjasista. Erityisesti hakusessa ne laadukkaat bändikirjat ja mod-klassikot. 

I'll turn on my S.A.D Light

Olen ollut ainakin siinä mielessä varsin onnekas ihminen, että olen saanut pitää rakkaimmat turvallisesti lähellä, suuria menetyksiä kokematta. En osaa elää elämää, jossa jotakuta tärkeää ei enää yhtäkkiä olekaan. Näköjään homma menee kuitenkin niin, että ne paskimmatkin taidot on opittava kantapään kautta. 

En olisi ikinä uskonut ajattelevani ja tuntevani, että musiikki ei riitä. Ei auta  eikä vahvista. Nyt tiedän: maailmassa ei ole yhtäkään elämää suurempaa laulua. Juuri nyt yhdestäkään laulusta ei nimittäin ole oikein mihinkään. Yksikään ei selätä menetetyn elämän tuomaa surua. Tai sitten vain on liikaa niitä, joita kuunneltiin yhdessä.

Tajuaa, ei tajua ja sitten tajuaa, että ei ole lainkaan yllättynyt. Ja sitten  ymmärtää, että tällaisten asioiden jos joidenkin kuuluisi yllättää. Voi hyvät ihmiset, auttakaa toisianne ja tehkää se ihan mitä vain sinun takia ennen kuin on liian myöhäistä. Tunne siitä, että on hoitanut asiat huonosti, ollut maailman paskin ystävä, tuntuu helvetilliseltä kantaa. Varsinkin kun samalla on niin kova ikävä.

Voi Anna, etpä olisi vielä lähtenyt.

Ei tämäkään suuriin pysty, mutta kaunis se on silti.

Perjantai-biisi, honestly?

Tällainen vähän hämmentävä valinta perjantai-biisiksi. Ei todellakaan mikään kovin ajankohtainen biisirakkaus, vaan lähinnä sellainen aika ajoin mieleen pompsahtava muisto menneisyydestä. Toimii kuitenkin jostain syystä juuri tänään.  

Niin se vain on, että joskus tulin eläneeksi elämää, jossa Billy Corganin genrerajoja ylittävä charmi sai nuo raivostuttavat kitaratkin kuulostamaan taivaalliselta. Kaikkea sitä. Post-Smashing Pumpkins -muistoja siis, supergroup Zwanin ainokaiseksi jääneen Mary Star of the Sea -levyn ensimmäinen single Honestly, hiuksettomien miesten taikavoima, talvinen Lontoo vuonna 2002 ja joo se, nuoruus. 

Neufvoin, helatorstai ja juhlapyhien ihanuus

Välillä turhauttaa, kun omat suurimmat bändisuosikit ovat niin kovin vaikeasti tavoitettavissa. Suosikkiyhtyeen näkeminen kun tuntuu vaatii joko aikamatkailua vuosikymmenten taakse, valtamerien, ilmatilojen tai aikavyöhykkeiden ylittämistä tai muuten vain ylivoimaista rahallista panostusta. Varsin iloista ovat siis ne illat, kun suosikeiden lavan eteen pääsee ihan vain paikallisbussilla. 

Tästä päivästä juhlapyhän tekee Neufvoin ja yhtyeen keikka Henry's Pubissa. Ihanaisen Helatorstai-klubin ovelle vie metro ja sisäänkin pääsee pelkällä kädenheilautuksella. Seitsemisen vuotta sitten olisin matkannut keikalle yhtyeen mahtava Fake Musket -ep kainalossa ja nimikirjoitukset mielessä. Nyt  kun  elän tätä seesteistä aikuisikää, heh, taidan varata keikkaseuraksi vain sen 3,50 euroa kaljarahaa. 

Ehkä loppusyksyn soittolistojeni soitetuimmat:   

Neufvoin - Mouse On Mars

 

 Neufvoin - Polar Song

Neufvoin (23.00)

Helatortsai-klubi, Henry's Pub, Kamppi, Narinkkatori

0e

Take a moment to remember where you are, take a seat and watch the show

Tämä vuosi on ollut musiikilliselta anniltaan kyllä aika hurja. Musiikki on kuulostanut ihanan paljon musiikilta ja sellaiset suuret asiat kuin Mark Morrissin lauluääni jälleen kaiken parantavilta taikavoimilta. 

Itse tulen muistamaan kuluneen vuoden erityisesti omien ikisuosikkieni - Teenage Fanclub, Manic Street Preachers, Kula Shaker, Paul Weller - vuotena. Vuoden odotetuimpiin ja rakastetuimpiin asioihin kuuluu myös The Bluetonesin toukokuussa ilmestynyt New Athens -albumi. Neljä vuotta on pitkä aika kenelle tahansa, odottavalle se on ikuisuus. New Athens osoitti kuitenkin, että britpop survivors -nimelläkin usein varustettu yhtye ei ole vain selvinnyt cool britannian ruuhkavuosista, vaan on  aivan yhtä ihana kuin aina ennenkin. Ja se Mark Morrissin ääni, no, pelastakoon se nyt teidänkin päivänne.

Mitäs tähän nyt voi enää lisätä? New Athens -albumilta vastikään julkaistu toinen single Golden Soul on ehdottomasti levyn kaunein kappale. Ja aivan kuin Mark Morriss ei jo yksin riittäisi huumaamaan kuulijaa, on laulua säestämään lisätty vielä banjoa, tuota soittimista jalointa. Awww. Kun elämänviisauksia suoltava kauneus vielä kruunataan hassuttelevalla animaatiolla, on ainakin tälläinen tunteikkuuteen taipuvainen kuulija suhteellisen herkistynyt.

Do you stop to wonder at the world, take a seat and take it in. What is this all leading to and where did it begin. Take your place among the players in the wings. Let the drama draw you in then thrust into the spotlight with the chapter and the verse. Consider the alternatives could only be much worse.

Ihana. 

Tästäkin tuli nyt tällainen Vuoden parhaat levyt -listan sneak peek. 

Otsikko: The Bluetones - Golden Soul 

Not now, not now, not now

En varmastikaan ole ainoa, joka kiilauttaa Vuoden parhaat levyt -listallensa Delay Treesin syksyllä ilmestyneen debyytin. Levyn ensimmäiseksi videobiisiksi lohkaistu Cassette 2012 puolestaan voisi löytyä Vuoden kivoimmat kappaleet -listalta. Tämän visualisoinnin näkemisen jälkeen kappale vaatii kyllä sen verran kovasti tulla kuulluksi suurkaupungin humussa, että löytyy myös viikonlopun Matkalla-listalta. Videon Tokio-tunnelmia ei nyt tähän hätään ole tarjolla, joten Berliini saa luvan kelvata.