Maybe you are sadder than me, Johannes Laitila?

Tiistai-illan Helsinki-menovinkki: helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Johannes Laitila Kallion Cafe Mascotin Miksei aina voi olla tiistai? -klubilla antamassa tukensa NO BONUS -bile/coverbändille. Soitto ysin pintaan, sisälle ilmaiseksi.

Johannes Laitila tekee sellaista pikkuisen folkahtavaa poppia, vanhan koulukunnan indie-ihanteita lainaillen. Viime elokuussa ilmestynyt esikoislevy Feathers on tulvillaan tykättävää: Laitilan turvallinen ja helposti lähestyttävä, independent-sävyinen ja vähän naivistinenkin laulu; kitaraa ja pianoa toisinaan salakavalan hellästi rytmittämään hiipivät rummut; rehelliset lyriikat... Pienieleistä, mutta silti riittävän suurta tekemään vaikutuksen. Ihastuttavaa.

Omat suosikkikappaleeni albumilta ovat tähänkin liittämäni The Conventional ja Sadder Than Me, josta tietysti pidin jo nimen perusteella, sointuakaan kuulematta, heh. Muita kivouksia - kuten Elisabeth, Like Feathers, Scared About Tonight, oih! - voi käydä ihastelemassa vaikka täällä. Niin ja tietysti tänään Mascotissa.

Jaa-a, enpä tiedä kumpi meistä on surullisempi, minä vai Johannes Laitila. Uskallan kuitenkin veikata, että tässä on nyt toinen niin sanotulla herkällä sielulla varustettu henkilö. Sen verran vilpittömän kuuloista on. 

Johannes Laitila keikkailee:

22.2. Mascot, Helsinki

2.3. Vastavirta, Tampere

21.4. Club Liberté, Helsinki

23.4. O'Haras, Tampere

26.5. Korjaamo, Helsinki 

www.johanneslaitila.com

www.myspace.com/johanneslaitila

Beady Eye: Two Of A Kind

Tänään julkaistun The Roller -singlen b-puoli Two Of A Kind. Rock 'N Roll, anyone? Koukuttava vire, vaikka kuitenkin kaipaisin rokkailujen lomasta vähän enemmän tilaa Liamille. No, ei Beady Eye ränkytys edelläkään totaalisesti huti ammu, edes b-puolen kanssa. Ei The Rollerin kaltainen napakymppi, mutta melkoisen makia kuiten. Jossain yleisössä arvuuteltiin jo, että tekeeköhän yhtye oasiskset: b-puolet yhtä hyviä kuin a-puolet?

Via.

The Captive Hearts, The La's, The Young Veins ja moni muu

And again, and again, and again. Kirjoitin brittiläisestä The Captive Hearts -yhtyeestä viime kesän lopussa, The Hummingbird -ensivideon ilmestymisen aikoihin. Ja kirjoitan jälleen. Koska viikonlopun HAL- ja The Thrills -maratoonien jäljiltä suorastaan janoan aurinkoa, rannikkoa ja täydellisiä pop-melodioita. 

Siinä missä HAL ja etenkin The Thrills soivat super paljon Kaliforniaa, voi The Captive Heartsissa kuulla myös aimo annoksen Liverpoolia, tai oikeastaan The La's-yhtyettä. Tuosta assosiaatiosta lienee syyttäminen laulaja Mark Frithin ääntä, jossa on minusta sellainen pieni Lee Mavers -soundi. Wiganista tuleva yhtye julkaisi syksyllä Hummingbird-ep:n, joka on juuri nyt taas ajankohtainen, koska on vihdoin kuultavissa myös Spotifyssa. Ep:ltä löytyy kaksi totaalisen ihanaa biisiä - Hummingbird ja The Byrds-vaikutteinen Set My Soul On Fire - sekä yksi ihan kiva kipale, Daniella. Tällä hetkellä yhtye keikkailee enemmän kuin satunnaisesti ja suunnittelee karkaavansa studioon uuden singlen äänittelyyn. Auringon ja rannikon lisäksi janoan tietysti yhtyeen debyyttilevyä. Bitte!

Joku saattaisi tuon Hummingbird-videon perusteella tehdä hätäisen johtopäätöksen, että tämän pop-esteetikon fanitus perustuisi ulkomusiikillisiin seikkoihin, yhtyeen äärimmilleen jalostettuun brittiläiseen pop-kauneuteen. Wrong. Tähdennän siis, että en valinnut yhtyettä ihastumisen kohteekseni noiden kampausten perusteella. Öööö, vaan koska laulu on ihana!

Lisää silmää korvaa miellyttävää Captive Heartsia yhtyeen YouTube -kanavalla. 

Koska popmusiikissa on paljon kyse vaikutteista ja kuulostaa vähän niinku -jutuista, en minäkään välttynyt viikonloppuna assosioaatioilta. Paljastan oman ajatusketjuni, jonka tuo muutaman päivän takainen HAL-fiilistely ja sen kommentit käynnistivät. Ja hei, tätä mindmapiä saa täydentää kommenttiboksiin.

HAL - The Thrills - The Byrds - Beach Boys - The Captive Hearts - The La's - The Bees - The Morning Benders - The Young Veins - HAL   

Retroilussa on aina vähän vaarana se, että yhtyeen yhteydessä nostetaan esiin sana pastissi - kuten vaikka eräs lukija The Beesin Free The Bees -albumista puhuessaan teki. Yhtyeen Chicken Payback -kappaleen pelastaa totaaliselta pastissilta varmaankin siitä tehty video. Mutta mites tuo The Young Veins -yhtyeen viime vuotinen pikkuhitti Take A Vacation? Nii-in. No, on se silti kiva! Taitavasti ja ilmeisen tarkoituksellisesti toteutettu.

Unohtuneet levysuosikit: Mull Historical Society: Us

Tämän päivän meno on ollut melko reppanaa. Todisteena siitä iltapäivällä veljen kanssa käyty keskustelu:

Miia: Kohta alkaa onneksi Kotikatu.

VM: Miekhään en ole vielä kattonu, hyvä ko muistutit.

Miia: Siis olen mie kattonu, mutta katon uuestaan. 

VM: :-)

Vähän pelkään, että uusintojen päälle vedän vielä kolmannen kierroksen Ylen Areenassa.

Olen sentään saanut edistettyä Unohdetut levyt kuunteluun -projektia. Tänään soin huomioni skotlantilaiselle laulaja-lauluntekijä Colin McIntyrelle. Pseudonyymiä Mull Historical Society käyttäneen multi-instrumentalistin kakkoslevy Us oli 2000-luvun alussa kovin kuunneltu ja pidetty indie-ilo, sittemmin harmillisesti lähinnä unohtunut sellainen. En kuitenkaan vielä vuosienkaan jälkeen varsinaisesti ihmettele, että albumiin aikoinaan hurahdin. Onhan kysessä sentään levyllinen mukavan harmitonta, sellaista vanhan koulukunnan indie-tunnelmaa: vähän kotikutoistakin kitaranointia, hitusen naivistista laulantaa ja demomaisia kotiäänityksiä. Toisaalta myös kaiken maailman instrumenttileikittelyjä, vähän kilinää ja kolinaa, suurieleisiä nostatuksia ja melodiakaaria... Näköjään jotain ainakin sen verran ajatonta, että toimii edelleen. Kyllä minä tämänkin levyn omakseni tunnustan. 

McIntyre teki Mull Historical Society -nimen alla kolme levyä. Sittemmin skotti on julkaissut kaksi levyä omalla nimellään. Minun rakkauteni McIntyreen on kahden levyn kokoinen - kakkoslevy Usin jälkeen tipahdin miehen kelkasta. Missä McIntyre juuri nyt menee? Keine Ahnung.

Mull Historical Society: Us

2003

Warner Music

Huiput: avausraita Final Arreasilla kuuluvat säätiedotukset, Minister Of Genetics And Insurance M.P. -kappaleen BBC-sämplet, pirinät ja pörinät, Gravity-rykäisyn hölmöt sähkökitarat.

Perjantai-biisi: The Libertines - Up The Bracket

Perjantain kunniaksi taas laulu, joka saa sukat pyörimään jaloissa. Tämän tahtiin vain on ihan aina pakko vähän täpinöidä ja leikkiä nuorta ja huoletonta. Laulu, joka teki elämästäni joskus monin verroin rokimpaa.

Pete Dohertysta voi tietysti olla monta mieltä - esimerkiksi Damon Albarnin mielestä ongelmarokkari taitaa olla lähinnä turhake. No, itse olen pitänyt nuorukaista aina ikäpolvensa yhtenä mielenkiintoisimpana ja lahjakkaimpana rokkihahmona. Kyllä, jonkinlaisena idolina. Huh, toivottavasti lastensuojeluviranomaiset tai mikään muukaan virallinen taho ei keksi käyttää tätä lausuntoa joskus minua vastaan.

The Libertinesin vuoden 2002 Up The Bracket -albumi on yksi villin Lontoo-vuoteni symboli ja ehkä siksi jotenkin erityisen tärkeä. Kantaa mukanaan enemmän muistoja ja tunteita kuin moni päiväkirja.

Woods 27.3 @ Kuudes Linja

So attending.

Woods (US)

Su 27.3.2011 Helsinki, Kuudes Linja

+ Black Twig + DJ't Forrester & Bobo Dylan (Paskasohva, Bassoradio)

LIPUT: 10 EUR + mahd. toimituskulut, ennakko: Tiketti

http://www.myspace.com/woodsfamilyband
http://www.woodsist.com/
http://www.myspace.com/blacktwigmusic
http://www.kuudeslinja.com/
http://www.fullsteamagency.com/

HAL - kuolleista herännyt

Irlantilainen HAL julkaisi vuonna 2005 täydellisyyttä hipovan debyyttinsä (s/t). Kunnian, maineen, ihastelun, kiitoksen, ylistyksen ja liki kaiken muun positiivisen huomion, sen mitä henkeä salpaavan kauniilla irlantilaisella vintage-popilla voi ansaita, siivittämänä yhtye ei kuitenkaan ainoastaan vetäytynyt uuden levyn tekoon, vaan katosi kokonaan. Totaalisesti, tuosta vain. Muutaman vuoden jaksoin seurailla yhtyeen hiljenevää Myspacea ja etsiä tiedonmurusia trion tekemisistä. Epätoivoisimpina hetkinä suunnittelin matkaavani Dubliniin: ehkä nuorukaiset löytyisivät jostain Temple Barin pubista esittämästä Don't Come Running -kappaleen täydellisiä pop-koukkuja tai Play The Hitsin sekopäisen harmonista stemmalaulantaa. Eihän liki täydellisen pop-albumin tehtaillut Rough Trade -helmi voi kadota kokonaan? No, yhtyettä ei näkynyt, ei kuulunut ja huomasin lopulta tulkinneeni rapean viiden vuoden hiljaiselon lopulliseksi kuolemaksi: aloin puhua yhtyeestä imperfektissä ja debyytistä yhtyeen ainokaiseksi jääneenä.

Jokin aika sitten Thirteen Senses -postaukseni kommenttibokseissa kuitenkin intouduttiin muistelemaan Halin ylivertaisuutta ja ihmettelemään yhtyeen vuosiksi venynyttä levytystaukoa. Tuosta muistelosta innostuneena piipahdin yhtyeen Myspaceen ja mitäs siellä odottikaan: yhtye kuolleista heränneenä ja oikein kolmen uuden kappaleen voimin! 

No, mikä tekee Halista sitten niin erityisen hyvän? Brian Wilson meets The Beatles, Allenin veljesten laulujen täydellinen harmonia, jonka maagisuus ei selity millään muulla kuin veriveljeydellä. Vintage-estetiikka, folk-juuret, pop-juuret, leikkisät ja paikoin sydäntä särkevän herttaiset lyriikat. Viimeistellyt ja tarkkaan harkitut sovitukset. Yhtä aikaa pop-romanttisen melankolinen ja sofistikoituneella motown-tyylillä ilotteleva. Miellyttävää, musikaalista, ajatonta, klassikoista ammentavaa, mutta silti niin kovin uniikkia.  Vähän west coast -pop, vähän British Isles -pop. Ei kuitenkaan ihan niin alleviivaavan surffipophaikea kuin toisen irkkuyhtyeen, The Thrillsin 2000-luvun alun retroileva So Much For The City -debyytti. Mutta ei myöskään mitään silkkaa brittirealismia. Jotain noiden väliltä? Ehkä. Ääh. Emmietiiä, kuuntele itte.

Yhtyeen debyytti oli sen verran paljon erityisen hyvä, että odotuksia uuden levyn suhteen en uskalla edes muodostaa. Tuollaisen mestariteoksen toistaminen tuskin kuitenkaan on mahdollista. Nyt minulle tuntuu riittävän ihan vain tieto siitä, että yhtye on yhä edelleen olemassa muuallakin kuin nostalgisen haikeissa muistoissa. Vähän toki jännittää, mitä yhtye paluulevyllään minulle haluaa kertoa. Toivottavasti se jaksaa yhä edelleen muistuttaa siitä, kuinka nuorten tyttöjen on silloin tällöin suotavaa heittäytyä villiksi ja antaa lanteiden heilua hittien tahtiin.

Onneksi uusista kappaleista ainakin ladattavaksikin tarjoiltu, varsin kivalta vaikuttava Down In The Valley onnistuu pitämään mielen rauhallisena. Ehkä  - voi, toivottavasti - yhtye onnistuu tekemään vaikutuksen toistamiseen. Lataa biisi täältä. The Time, The Hour -albumi ilmestyy siis jolloinkin 2011.

 

HAL - Down In The Valley

Jos et ikinä koskaan saa mitään muuta irti tämän sekopäisen bloggarin tunnessössönpössöstä, niin yritä ainakin sisäistää tämän tekstin rivien väliin piilotettu kehotus kuunnella HALin debyyytti, jos et sitä vielä ole tehnyt. Se kannattaa, ihan oikeasti. Jotain yhtyeen supervoimista ja tunnemaailmaa järisyttävästä vaikutuksesta kertoo ehkä se, että tämän blogin lukijat ovat alkaneet nimetä itseään kommenttiboksissa yhtyeen mukaan! Hal-Jo, odotan, että avaat nyt sen mainitsemasi superlatiivivaraston :D