Steve Mason: All Come Down

Nimesin Steve Masonin viime toukokuussa ilmestyneen Boys Outside -albumin yhdeksi vuoden 2010 tärkeimmistä levyistä. Levy on minulle pelottavan ajankohtainen vielä liki vuosi ilmestymisensä jälkeenkin. Mikä parasta, kaikesta levylle suomasta valtaisasta ihailusta huolimatta en ole vielä onnistunut rakastamaan sitä puhki. Modernin klassikon merkki? On The Beta Band -mies jälleen ajankohtainen toki muuallakin kuin minun kaiuttimissani. Skotti julkaisee nimittäin superalbuminsa kolmannen singlen All Come Down 2. toukokuuta. Mason on hyvä esimerkki siitä, kuinka perus lad-habituksessakin voi herkkäillä ja silti olla uskottava.

Vaikka All Come Down ei ihan Am I Just A Man -singlen tasoinen masterpiece olekaan, pätevät siihen hienosti ne perustelut, joilla miehen debyyttisoolon viime vuoden parhaiden levyjen joukkoon nostin: positiivisella tavalla simppeli biisi yhdistettynä Masonin äärimmäisen miellyttävään lauluääneen ja  rytmikkääseen poljentoon synnyttää  kappaleen verran pienieleistä ja tyylikästä kauneutta. Minun elämääni kyseinen levy on tullut jäädäkseen, voi, kunpa muutkin viimeistään nyt tunnistaisivat levyn onnen tuojaksi. 

Viikon loppukevennys: popmusiikin unohtumattomia tv-hetkiä

Toisinaan jotkut live- ja tv-esiintymiset päätyvät erinäisistä syistä historian kirjoihin klassisina pop-hetkinä. Travisin yltiöpäisen rakastettavan  Sing-singlen tiimoilta tekemä Top Of The Pops -vierailu on kiistatta yksi veikeimmistä 2000-luvun brittiläisen populaarikulttuurin tuottamista tv-hetkistä. Ainakin yhtyeen fanien keskuudessa pätkä on klassikko. 

Shown lopun hauskuuden - ja Franin mikrofoniin kiinnitetyn hummerin - avautuminen saattaa vaatia alkuperäisen Sing-videon näkemisen. Tuo video on oma suursuosikkini ja juuri siitä syystä päätynyt tänne blogiinkin asti.  Löytyy tietysti myös täältä. Voi voi, NIIN tykkään tästä!

Joitain unohtumattomia pätkiä on jaettu jo aiemmin eri merkintöjen kommenteissa. Mutta hei, vinkkailkaa lisää omia suosikkejanne!

Woods- ja Black Twig -muisteloita

Jostain syystä tunnen suurta tarvetta palata ajassa pari viikkoa taaksepäin muistelemaan Woodsin ja Black Twigin Kuudennen Linjan keikkoja. Vaikka illasta on tosiaan jo aikaa, taitavat sitä seuranneet tunnetilat olla yhä edelleen ajankohtaisia. Nimittäin Woods-pettymys ja Black Twig -hullaannus.

Kovasti odotettu ensitapaaminen Ameriikoista raahatun Woodsin kanssa oli tunnelmaltaan vähän vaisu. Enhän minä tietystikään mitään hirmu spektaakkeleja odottanut, mutta jotain ryhtiä sentään. Keikkaseurani kanssa päädyimmekin siihen tulokseen, että yhtyeen meno oli vähän väsähtänyttä ja niin kovin sunnuntai-illan ja Euroopan kiertueen viimeisen pakollisen kuuloista. Ehkä odotukset olivat kohtuuttomat ja pettymys itseaiheutettua, ehkä trioa oikeasti vähän uuvutti.

Ei homma mikään katastrofi tietystikään ollut, mutta ihan selkeästi ainakin minun silmissäni ja korvissani illan musiikillinen sankari oli yhtyettä lämmitellyt helsinkiläinen Black Twig, jonka vihdoin pääsin livenä näkemään. MySpace-tason tuttavan vilpitön lavaesiintyminen ja mainiot kappaleet saivat ainakin tämän kuulijan huokailemaan  esiintymisestä huokuvasta sympaattisuudesta hullaantuneena. Ja mikä parasta, vuonna 2010 mainion Swans et Tea -EP:n julkaisseella yhtyeellä on mitä ilmeisimmin tulevaisuudessakin paljon tykättäväksi tarjottavaa. Tai ainakin minä olin vaatimattomasti myyty myös jokaisen tämä seuraava on sitten uusi biisi -vetäisyn jälkeen. 

Black Twig - Four Notes (LIVE @ YLE STUDIO M1) from Black Twig on Vimeo.

Black Twig keikalla:

Ti 19.4. PULSSI Exhibition After Party, Alakerta (Nosturi), Helsinki (Acoustic Set) (+SISTERHOOD)

Ke 20.4. Älä vaivaudu -klubi, Dynamo, Turku (+ JESUFÅGLAR)

To 5.5. Semifinal, Helsinki (+ MERRIES + STREAK AND THE RAVEN)

Perjantai-biisi: Laakso - High Drama

Obviously something's got to be done I'm such a drama queen every time we meet, and you don't give a shit.

Laulu, joka kuulostaa jo ensimmäisellä kuuntelukerralla rivi toisensa jälkeen pelottavan tutulta, ei voi olla päätymättä oman elämäni klassikot -listalle. Laakson High Drama on niin puhdasoppista minua, että  huh. Kerrankos sitä on tullut aiheutettua korkealentoista draamaa vaarallisten riippuvuuskombinaatioiden vaikutuksen alaisena. Niinpä.

Veikeän draaman lisäksi kappaleesta löytyy valtaisa annos kepeyttä, joka  suorastaan pakottaa heittäytymään hetkeksi huolettomuuden, taputusten ja tanssahtelun vietäväksi - täydellinen perjantai-biisi siis. Onneksi kappale on saanut arvoisensa, herttaista höpsöyttä huokuvan videon. Ihanuus löytyy ruotsalaisyhtyeen toiselta täyspitkältä, vuonna 2005 ilmestyneeltä My Gods -albumilta. Oman elämänsä draamakuningatar tykkää, tykkäävätkö muut?

High on you and all drunk, the worst combination of addictions.

Ja poppi soi - tänään YK:lla

 

"Club YK:n live-illat siirtyvät torstailta perjantaille, kun uusi POP UP -klubi saa alkunsa 8. huhtikuuta. Illan live-esiintyjänä on Shine 2009. POP UP -klubin levymusiikista vastaavat DJ:t Antti H ja Harvest vieraineen. Antti H pyörittää tällä hetkellä myös Hang The DJ -klubiaan Kuudennella Linjalla, Harvest taas on helsinkiläisille tuttu muun muassa Tavastian Lauantaidiskosta. Klubin DJ-annin pääpaino tulee olemaan tanssittavassa indie-, pop-, ja rockmusiikissa."  Facebook

Huhujen mukaan DJ-annin sivupainona on mahdollista kuulla myös originaaleja brittipop-värinöitä. Jos itse saisin valita, soisi helsinkiläisellä YK:lla tänään tämä. 

Ja se dj, joka sanoo, ettei Pulpin Lipgloss ole meiningiltään tanssittavaa, ei ole nähnyt minun tanssivan Blurin Beetlebumin tahtiin. Kyllä, te senkin epäilijät, on se mahdollista!

ovet: 22.30
showtime: 23.30
liput: 5 euroa
ennakot Tiketistä

http://www.myspace.com/2009shine
http://www.clubyk.fi/

Viikonloppu Richey Edwardsin jäljillä

Viikonlopun ohjelmastani tuli aika yksipuolinen heti sen jälkeen, kun avasin Richey Edwardsin jäljillä -kirjan. Valitettavasti kirja oli loppujen lopuksi yhtä hoikkanen kuin päähenkilönsäkin ja viimeinen sivu tuli vastaan jo lauantai-iltana. Sunnuntaina oli siis pakko kertailla. Niin ja kuunnella Holy Bible -albumia taas vähän eri valossa. En vain halunnut päästää irti Richey Edwardsin haamusta nyt, kun siihen vihdoin olin kosketuksen saanut.

Olen ollut aina vähän enemmän sellaisen pop-henkisen, kauluspaidat ja reisitaskuhousut  löytäneen Manic Street Preachersin ystävä eikä aikalaismuistojakaan Richeyn aikaisesta Manicsistä juurikaan ole. Minulle miehestä muodostunut kuva on siis pitkälti kontekstista irrallaan syntynyt: erilaisten tulkintojen, myyttien ja jopa perättömien puheiden perusteella rakentunut. Jotenkin en ole aiemmin heittäytynyt täysin sieluin Edwardsin persoonan, kohtalon tai edes  lyriikoiden vietäväksi. Vaikka suuri Manics-fani olenkin.

  
Rob Jovanovicin kasaama tarina pitää suurilta osin yllä sitä myyttisyyttä ja traagisuutta, mikä tähän Manics-hahmoon on vuosia liitetty. Kirjoittaja nostaa jatkuvasti Edwardsin elämän, persoonan ja ajatusmaailman muiden dramaattisten taiteilijakohtaloiden rinnalle. Toisinaan hän kuitenkin selvästi pyrkii pitämään jalat maassa riisumalla salaperäisyyttä päähenkilön ympäriltä.

Jovanovic kokoaa materiaalia Edwardsin ympärille hyödyntäen tästä aiemmin sanottua ja kirjoitettua: tarinansa kehittyy pitkälti eri lähteistä poimittujen sitaattien ja artikkelien ympärille, joita hän itse tulkitsee ja spekuloi. Teos sisältääkin paljon metatekstiä teoksen syntymisestä. Näkökulmia tähän rockmyytiksi muodostuneeseen ihmiskohtaloon Jovanovic hakee Edwardsin lapsuudesta, suosikkikirjailijoiden, runoilijoiden ja muusikoiden tuotannosta ja kyllä, katoamis- ja itsemurhatilastoista ja niihin liittyvistä tarinoista. 

En tiedä, millaisia ajatuksia kirja muissa lukijoissa on herättänyt.  Esimerkiksi Richey Edwardsin aikalaisissa, joille aihe on varmasti läheisempi kuin minulle. Minut teos piti tiukasti otteessaan, vaikka tekstissä runsaasti esiintyvä asioiden toisto ja tiettyjen  seikkojen alleviivaus välillä kalskahtikin korvaan ja sai tekstin vaikuttamaan viimeistelemättömältä. Toki vielä tämänkin lukukokemuksen jälkeen Edwards-kuvani mukailee pitkälti toisten tulkintoja ja muiden tekemiä valintoja sen suhteen, mikä miehestä on olennaista tietää. Joka tapauksessa, minun mielissäni Richey on tällä hetkellä elävämpänä kuin koskaan. 

Mutta siis, onko joku muu jo ehtinyt lukea kirjan?

Rob Jovanovics: Richey Edwardsin jäljillä (suom. K. Männistö) Like Kustannus Oy 2011

Perjantai-biisi: Death In Vegas - Scorpio Rising

Brittiläisen, elektronishenkisen Death In Vegas -kokoonpanon liki kymmenen vuoden ikäinen Scorpio Rising -kappale ja sen Liam Gallagher -vokaalit tulivat jostain muistojen laatikosta mieleen juuri tänään. En ole kuunnellut kappaletta vuosiin, mutta muistin pitäneeni siitä varsin kovasti sen ilmestymisen aikoihin 2000-luvun alussa. Siksipä päätin spontaanisti tehdä siitä tämän perjantain tunnarin.

Yleensä omina perjantai-biisisuosikkeina tulee esiteltyä sellaisia nostatukseen käypiä kappaleita ja niin tälläkin kertaa oli tarkoitus. Tässä pääsi sattumaan kuitenkin sellainen vahinko, että ilmeisesti ajan kultaamien muistojeni mukaan kappaleen piti olla jotenkin menevämpi ja säpäkämpi. Höh. Nyt muutaman kuuntelukerran jälkeen olen kuitenkin varma, että kappale on passeli juuri tähän perjantaihin, kun meno on eilisen French Filmsin ja Waves Of The Echon pystyttämän superillan jäljiltä ollut vähän junnaava. Kuten siis tuota junnausta juuri sopivan laiskalla tarmolla rytmittävä biisikin.

Junnaavuus ei näköjään kuitenkaan aina ole pahasta. Päivä on ollut hidastempoisuudestaan huolimatta oikein jees ja niin on sen virallinen kappalekin. En siis kuitenkaan ihan väärin muistanut. Gallagherin lisäksi Scorpio Rising -albumin vokaaleissa vierailee muun muassa Paul Weller, jonka tulkitsema So You Say You Lost Your Baby saanee soittovuoron seuraavaksi.