The Heartbreaksista on tosiaan kovaa vauhtia tulossa tämän osoitteen uusi ikuisuusaihe. Mutta ei siinä mitään. Niin kauan kuin yhtye pystyy tekemään tällaisia vaikutuksia minuun, ovat kaikki siihen kohdistetut huokailut ja jokainen superlatiivi mielestäni oikeutettuja.Lauri vinkkasi yhtyeen viimeisimmästä, kolmanteen singlebiisiin tehdystä videosta edellisen The Heartbreaks -merkinnän kommenttiboksiin. Onneksi, sillä tämä saa minut taas syleilemään maailmaa juuri kun ehdin tuskastua sen turhanpäiväiseen ikävyyteen. On pop, estetiikka ja pop-estetiikka kohdillaan.
Nyt suorastaan itken sen vielä ilmestymättömän debyytin perään. Ja aivan kuten Laurikin, tykkään aina vain enemmän ja enemmän. Tässä taitaa nyt sitten olla se yhtye, jonka aiheuttamat sydämentykytykset merkitsevät jotain suurta ja ainutlaatuista.
Tämän viikonlopun suosikkilevy löytyi stereoihin täältä. Frankie & The Heartstringsin helmikuussa ilmestynyt esikoispitkäsoitto Hunger on soinut nyt vuorokauden verran ja soi varmasti vielä toisen mokoman.lazysod.com-blogista saamani ensituntuntuma soi korvissani kypsempänä versiona The Futureheadsista, mutta myös sillä samalla tavalla kiinnostavana kuin blogini uusi ikuisuusaiheThe Heartbreaks.
Koska en tunnetustikaan pysty mihinkään kovin analyyttiseen yhtyeiden ja musiikin avaamiseen, jätetään vertailut ja The Drums -viittaukset sikseen. Perustellaan yhtyeen mukavuutta nyt vaikka sillä aina oikeaan osuvalla subjektiivisella tavalla: yhtye kuulostaa kivalta, koska sitä kuunnelleessa minulle tulee juuri sellaisella oikella tavalla pop olo. Näiden muutamien Hunger-tuntien jälkeen en osaa nimetä levyltä nimibiisin lisäksi mitään massasta selkeästi erottuvia yksittäisiä mahtikipaleita. Tykkään I Want You Back -kappaleen torvien tuomasta klassisuudesta ja Ungrateful-kappaleen kasarisoundeista. Mutta ehkä levy on enemmän sellainen fiilistelyn taustalle soimaan jäävä tasaisen ok kokonaisuus, jonka on kiva antaa pyöriskellä viikonlopun touhuilun soundtrackina.
lazysod.com-blogista vielä sananen. Tuon yhden suosikkiblogini kirjoittajasta on tullut - miekkosen siitä itse tietämättä - yksi poppikouluni olennaisimmista opettajista. Njoo. Vieraile viimeisimmällä oppitunnilla täällä.
Tämän hetken suurin sydäntemurskaajasuosikkini The Heartbreaks on hypännyt siihen kelkkaan, joka kulkee muodin, trendien ja musiikin välisiä häilyviä rajoja pitkin. Siinä, että poppibändi mannekeeraa, ei varmastikaan ole mitään uutta, eikä tyylittelyt ja muotileikit tietystikään ole ainoastaan herra Gallagherin tai Lily "Chanel" Allenin yksinoikeus
Their style (The Hearbreaks) as well as their music is setting industry tongues wagging. We asked them to wear the first S/S ’11 drop of our premium ASOS BLACK range – and they liked it so much they didn’t want to give the clothes back.
The Heartbreaks on siis pukenut ylleen ASOS BLACK -malliston vaatteet, asettunut mallipoikamaisiin poseerauksiin ja runoillut siinä ohessa muutaman sanan tyylistään.
Itse tavallaan vierastan tyyli-käsitystä, jossa tapa pukeutua ajatellaan irralliseksi, yhtenä kokonaisuutena paikasta, ihmisestä tai ylipäänsä kontekstista toiseen siirrettäväksi. Jonkin henkilön pukeutumisen tietoinen pilkkominen tyyliseikoiksi tuntuu jotenkin tylsältä ja sieluttomalta. Mutta mikäpä minä olen näistä puhumaan, kun itse kuitenkin uskon löytäväni sieluni Damon Albarnin vaatekaapista. Niin tai näin, minusta on ihanaa, että muutamien repaleisten conversetpluskauhtunutteepaita-vuosien jälkeen on ihan indie-uskottavaa, että artisti näyttää taas särmältä. Vähän niin kuin vimpan päälle pukeutunut mod aikoinaan.
rumpali Joe ja laulaja Matt
How would you describe your look and what are its key components? Ridiculously blunt fringe, nice button down shirt tucked in, cardigan, black jeans rolled up, tassel loafers. Banged up Barbour jacket. Easy peasy lemon squeezey. (rumpali Joe) Joo-o, joo-o, selvää muotijargonia tuo viimeinen.
Jos siis haluat tyylitellä kuten The Heartbreaks tai jos kiinnostaa lukea, kun poppari puhuu tyylitaipumuksistaan, käy täällä.
En tullut hankkineeksi Mojo-lehden Classics'- sarjan Britpop Special -numeroa sen ilmestymisen aikoihin kesäkuussa 2009. Asia jäi tietysti vaivaamaan sen verran, että olen joutunut metsästämään lehteä käsiini sen vetäydyttyä lehtipisteistä.
Välillä lehden olemassaolo ja etsinnät unohtuivat, mutta eilen NME-lehden Originals-sarjan brittipoppinumeron lehtipinostani bongattuani kuitenkin taas muistin tuon mieltä kaivavan Mojo-puutteen ja pyöräytin eBayn ympäri. No löytyihän se sieltä.
Lehdestä löytyykin näköjään visuaaliset perustelut sille, miksi käytän 501-farkkuja käärityin lahkein, Dr Martenseja, Adidaksen Gazelleja ja Clarksin Desert Bootseja. Senkin uhalla, että näytän nololta tai naurettavalta wannabeltä. Minkäs minä sille voin jos elän maailmassa, jossa brittipoppi ei koskaan päässyt kuolemaan. Maailmassa, jossa Liam Gallagher on jumalolento jaDamon Albarnja track jacket aina in.
Lähdin spontaanille viikonloppureissulle Ouluun, tarkoituksena ihan vain paeta arkea veljen harmittoman hupaisaan seuraan. Veli oli varautunut yhteiseen viikonloppuun asianmukaisesti uudella lautapelillä, jonka ehdin jo ristiä miniatyyreissä vilahtelevien targetien mukaan mod-peliksi. Kyseessähän on tietysti lentosotapeli Wings Of War, jossa päädyin RAF-tunnuksen johdattelemana taistelemaan liittoutuneiden riveihin.
Tänään minut löytää ainakin Bisketistä kahvilta, Kauppa-kaupasta pienien sievien esineiden äärestä huokailemasta, Pikkuliinusta retrodesigniin hullaantumasta, Kofeiinikomppaniasta tekemästä valintaa mangolla ja appelsiinilla maustetun teesekoituksen välillä, St Michaelista pintilta ja illan päälle todennäköisesti 45sesta. Oulu on mesta paikka, etenkin nyt kun keväisestä Helsingistä lumisateeseen lennätettynä tulee tunne, että pääsee matkaamaan ajassa muutaman viikon taaksepäin - hetkeen, jossa tuleva kesä ei vielä onnistu ahdistamaan.
Sataprosenttisen varmasti pikkuveljen ja isosiskon yhteisenä viikonloppuna soi ruotsalainen Laakso, jonka kuuntelemiseen liittyy pientä kotiseutufiilistelyä, löytyväthän laulajan sukujuuret kotipaikkani Pellon kyläraitilta. Long Beach on varmastikin yksi molempien Laakso-suosikki.
Kotimaisen Mummypowderin kolmas albumi, vuonna 2004 ilmestynyt Consternation! Uproar! on ollut viime aikoina itse asiassa niin unohtunut suosikki, että muistin sen olemassaolon vasta kun tuossa yhtenä päivänä törmäsin siihen Helsingin Iso-Roobertinkadun Fidassa. Olin sijoittamassa levyyn siitä pyydettyä 3 euroa, kunnes tajusin, että kyseinen levyhän jo sijaitsee jossain päin muuton jäljiltä varsin sekavassa tilassa olevaa levyhyllyäni. Samalla muistin myös, että levyhän on aivan hlvetin hyvä. Yksi suomalaisen kitara-/powerpop-kulttuurin helmistä.
Yhtye on - erilaisin kokoonpanoin tosin - julkaissut tähän mennessä kolme albumia, vuosina 1999 - 2004. Hehkutetun kakkoslevyn, vuonna 2003 ilmestyneen, varsin mahtavan V. Strang -albumin lisäksi oma Mummypowder-suosikkini on tosiaan tuo viimeisin. Sinänsä hauska sattuma, että aktivoiduin taas tykkäilemään yhtyeestä juuri nyt, kun se mitä ilmeisimmin on vuosien tauon jälkeen pukkaamassa uutta materiaalia ulos. Yhtyeen Facebook-profiilistakalastamieni tietojen mukaan Centuries Late -uutukainen nimittäin ilmestyy vielä kevään aikana.Mahtavaa!Minun ja Consternation! Uproar! -ihanuuden Fida-kohtaaminen oli siis aivan selvästi viesti joltain ylemmältä taholta, ment tu pii.
Consternation! Uproar! on siis mitä mainioin pop-levy. Jos levy - tai yhtye ylipäänsä - ei vielä ole tuttu, mutta sellainen Teenage Fanclub -tavalla klassinen ja mielenkiintoinen pop uppoaa, suosittelen tutustumaan. Biisitasolla oman elämäni eräänlaisiksi klassikoiksi ovat päätyneet levyn näpsän avausraidan, Don't Hold Your Breath -kappaleen lisäksi pari muuta levyn menobiisiä: No-One To Entertain You, jonka kliseisen klassinen kitara-aloitus ei kyllä mitenkään voi jättää yhtäkään popin ystävää kylmäksi, sekä Another Stupid Way To Die, joka sekin onnistuu olemaan torvivälisoittoineen sataprosenttinen pop-taidonnäyte. Balladiosastolta herkistyn mieluusti esimerkiksi Right This Minute -kappaleen tahtiin.
Itse olen siis jo tajunnut lisätä yhtyeen omaan kotimaisen popmusiikin kaanoniini ja laulaja Janne Lehtisen laulajaidoleihini. Suosittelen saamaa toimenpidettä myös muille. Onko joku muukin aikoinaan Mummypowderille lämmennyt?
