Vuodenvaihteessa vannottu uudenvuodenlupaukseni kuuluu lyhyesti ja ytimekkäästi: En rakastu onnettomasti. Olen riutunut jonkinlaisessa yksipuolisen rakastumisen/ihastumisen tukalassa olotilassa valehtelematta suurimman osan aikuisikääni, mutta vuosi 2010 lyö kyllä tällä saralla sitä edeltävät vuodet mennen tullen. Karkeasti arvioiden ryvin sydänsuruissa läpi kaikista vuoden 2010 päivistä noin kolmesataaviisikymmentä. Jopa vuoden viimeinen päivä tuli viettettyä epätoivoiseksi pelätystä ihastumisesta johtuva säikähdys, pelko ja ahdistus seurana. Ihastuminen voisi olla ihanaa, mutta minun kohdallani nämä tarinat vain eivät koskaan pääty hyvin.
Nyt, kohti 28 vuoden kypsää ikää kuljeskellessa tuntuu siltä, että mulla ei yksinkertaisesti enää ole aikaa erilaisiin toipumisiin hukattavaksi. En enää ikinä halua kiteyttää taakse jätettävää vuotta yhtä lohduttomasti, kuin viikko sitten jouduin tekemään: sydänsurut.
Tänä vuonna siis aion rakastaa enemmän itseäni ja vähemmän niitä ihania poikia, jotka eivät edes huomaa. Huoh. Ainoa sydänsuru, jota jatkossa aion sietää, olkoon siis ihanainen The Heartbreaks -yhtye, jonka ajaton popromantiikka ja melodraama riittäköön ruokkimaan melodramaattisen rakastumisen nälkääni. Kiitos rumpalin mod-mittaan leikattujen hiuksien (oh, marry me drummer boy), annan anteeksi hiipivät rockabilly-värinät. I-h-a-n-a. Nämä Sydänsurut taitavat tarjota yhden tämän sydänsuruttoman vuoden odotetuimmista debyyttilevyistä.
Carl Barât julisti vuonna 2009 perustetun The Heartbreaksin syksyisen kiertueensa päätteksi suosikkilämppärikseen. Minä puolestani julistan yhtyeen Brotherin ohella yhdeksi vuoden 2011 one to watch -yhtyeekseni. Barâtin lisäksi lancashirelaisesta Morecamben pikkukaupungista tuleva, mutta sittemin Manchesteriin asettunut nelikko on toiminut ainakin Hurtsin ja The View'n lämmittelijänä. Debyyttisinglen Liar, My Dear yhtye julkaisi jo viime maaliskuussa, toisen viime syksynä.
Jos et jostain syystä vielä tunne yhtyettä, suosittelen tutustumaan: häivähdys 60-luvun pop-viattomuutta, iso kasa 80-luvun indie-dramatiikkaa ja taitavaa lyrikointia. Aika lailla klassista brittiläistä indiepoppia - rakastan. Eikä yhtye tietystikään ole välttynyt The Smiths- ja Suede-viittauksilta ja NME:n huomiolta.
Tänä vuonna siis aion rakastaa enemmän itseäni ja vähemmän niitä ihania poikia, jotka eivät edes huomaa. Huoh. Ainoa sydänsuru, jota jatkossa aion sietää, olkoon siis ihanainen The Heartbreaks -yhtye, jonka ajaton popromantiikka ja melodraama riittäköön ruokkimaan melodramaattisen rakastumisen nälkääni. Kiitos rumpalin mod-mittaan leikattujen hiuksien (oh, marry me drummer boy), annan anteeksi hiipivät rockabilly-värinät. I-h-a-n-a. Nämä Sydänsurut taitavat tarjota yhden tämän sydänsuruttoman vuoden odotetuimmista debyyttilevyistä.
Carl Barât julisti vuonna 2009 perustetun The Heartbreaksin syksyisen kiertueensa päätteksi suosikkilämppärikseen. Minä puolestani julistan yhtyeen Brotherin ohella yhdeksi vuoden 2011 one to watch -yhtyeekseni. Barâtin lisäksi lancashirelaisesta Morecamben pikkukaupungista tuleva, mutta sittemin Manchesteriin asettunut nelikko on toiminut ainakin Hurtsin ja The View'n lämmittelijänä. Debyyttisinglen Liar, My Dear yhtye julkaisi jo viime maaliskuussa, toisen viime syksynä.
Jos et jostain syystä vielä tunne yhtyettä, suosittelen tutustumaan: häivähdys 60-luvun pop-viattomuutta, iso kasa 80-luvun indie-dramatiikkaa ja taitavaa lyrikointia. Aika lailla klassista brittiläistä indiepoppia - rakastan. Eikä yhtye tietystikään ole välttynyt The Smiths- ja Suede-viittauksilta ja NME:n huomiolta.
Jee The Heartbreaks! Buu sydänsurut.
VastaaPoistaNo just näin! :)
VastaaPoistaKiitos tästä vinkistä, olenkin kaipaillut tällaista uutta kunnon brittipoppia. Jotenkin tuntuu, että olen viime vuosina törmännyt lähinnä sellaiseen uhmakkaaseen lädimeininkiin, jota ei enää oikein jaksa. Uskon ja toivon, että pidät meteliä sitten, kun Heartbreaksin debyytti tulee ajankohtaiseksi, etten pääse unohtamaan bändiä siihen mennessä.
VastaaPoistaToivotaan myös parempaa vuotta sydämelle!
Ole hyvä, Pekka, mahtavaa, että tykkäät! Enköhän rummuttele yhtyettä täällä, sen verran innoissani olen. Ja nimenomaan, tällaisen kaipuu on ollut kova täälläkin :) Totta, sellaista suoraviivaista lad-uhoa tosiaan tuntuu tulevan kutakuinkin jatkuvalla syötöllä jostain päin, siksi tällaiset vähän sielukkaamat, heh, jutut ovat miellyttävää vaihtelua. Samasta syystä odotan äärimmäisen paljon myös uutta Glasvegasia, jonka olemassaolosta Heartbreaks minua etäisesti muistuttaa.
VastaaPoistaAah, ja ai, niin, Pekka. Sydänkin kiittää ja toivoo olevansa tänä vuonna vähän vahvempaa tekoa.
VastaaPoista