Tällaisena popmusiikin turmelemana romantikkona tietysti toivoisin olevani jonkin tunteita värisyttävän popherkistelyn alkulähde, suuren rakkaudentunnustuksen tai sietämättömän ikävän kiteyttävän laulun sinä tai hän. Niinpä en oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa, kun päädyn löytämään itseni vähemmän imartelevasti Lily Allenin 22-kappaleesta. Enkä todellakaan ainoastaan rivien välistä. Huoh. Nyt itkettää, myöhemmin toivottavasti vähän naurattaakin tämä touhu.
"Se kuulostaa tutulta, koska se kertoo sinusta" kommentoi kerran eräs ystäväni ihmetystäni, jonka koin lukiessani jälleen yhtä itseeni niin kovasti kolahtanutta, elämäänsä ryhtiliikettä kaipaaville suunnattua elämäntaito-opasta. Ja tutulta kuulostaa tämä laulukin. Ja jos kukaan ei koskaan tee minusta mitään hohdokkaampaa kuvausta jälkipolville esiteltäväksi, tyydyn tähän. Onhan tämä sentään äärimmäisen kivasti muotoiltu tapa juhlistaa elämää liki kolmikymppisenä onnettomana.
Heiheihei, älä sure - mä tunnistan itseni tosta biisistä kanssa parilla eroavaisuudella: en oo ulkona joka ilta ja ei oo ees töitä mitä tehdä... Liekö parempi vai huonompi tilanne, minusta ehkä mieluummin ottaisin täyspainoisen samaistumisen 22-biisiin... Ja in the meantime, tässä sulle lisää iltamenoa: http://www.facebook.com/home.php?ref=logo#!/event.php?eid=180582635309720&index=1
VastaaPoistaHahaa! Jee, ei surra, ei :) no, ei minunkaan työ ehkä ihan "alright" ole, siinä suhteessa voisin olla täysipainpoisemminkin samastunut biisiin :) ja sattaapi tuo ulkoilukin olla välillä kausittaista.. Mutta hei, jokainen elämä on näköjään laulun arvoinen, iloitaan siitä ja Korjaamolla nähdään!
VastaaPoista