Onni löytyy levykaupasta

Ja eilen ehkä enemmän kuin koskaan. Päivän täydellisyyteen olisi riittänyt henkilökohtaisen talouden kohentumisesta johtuva mahdollisuus vihdoin noutaa Levykauppa Äxästä British Sea Powerin tuore Valhalla Dancehall ja tätä levykauppavierailua sulostuttanut Neufvoinin keikka. 

Joskus onnea ja iloa tulee kuitenkin saaneeksi paljon enmmän kuin uskaltaa odottaa. Uransa ensimmäisen levykauppakeikkansa päätteeksi yhtye nimittäin palkitsi keikan alusta loppuun mukana tunnelmoineet vapaavalintaisella levyllä. Ja kaikista  niistä Levykauppa Äxän miljoonista levyistä otin mukaanin paniikkiratkaisuna Kula Shakerin Pilgrim's Progressin. Huoh, valinta jota päädyin ihmettelemään itsekin. Ei sillä, mieluusti vihdoin omistan levyn, joka on taantuman vuoksi jäänyt hankkimatta ja jota yhdeksi viime vuoden parhaaksikin hehkutin. Mutta olisihan sieltä nyt tällaista erityistapausta juhlistamaan jotain erityisempääkin löytynyt, aah!

Mutta puolustaudun totaalisella jäätymisellä. Kun ylipäänsä vieraille puhuminen vetää usein vähän hitaaksi, niin mites sitten, kun pitäisi toimia salamannopeasti sinut juuri onnelliseksi laulaneen henkilön edessä? Aivotoiminnan lamaantuminen.

Eilisen onni koostui siis lopulta kahdesta uudesta levystä ja viidestä ihanasta pojasta. Mutta te, jotka jostain syystä jäitte paitsi Neufvoinista eilen, älkää huoliko. Yhtye keikkailee tällä hetkellä kiitettävästi - ainakin Turussa, Tampereella ja Kuopiossa - ja palaa Helsinkiinkin 29.1, jolloin sen löytää Korjaamon lavalta. Aikamoinen kasa onnea tarjolla silloinkin.

Lauantai 29.1.2011

Club Dolphin Opening
NEUFVOIN
BIG WAVE RIDERS
SATELLITE STORIES

Kaikista maailman lauluista haluaisin soittaa teille juuri nyt Neufvoinin mahtavan Fake Musket EP:n aloitusraidan ja eilisen keikan päättäjän The Wooden Barrel Band -ihanuuden. Huoh. Mutta koska mulla ei sitä tähän hätään ole, joudun haastamaan teidät kaikki yhtyeen keikalle sitä kuulemaan. Vielä kerran huoh.

Koira, tuo ihmisen paras ystävä - omat koiravideosuosikit

Tässä postauksessa ei nyt ole paljoakaan järkeä, pistetään ikävän piikkiin: Thelma, olet parhain, hirvittävä ikävä! Onneksi ei tarvitse olla ihan koiratonna, vaikka se oma paras ystävä tassutteleekin matkojen päässä. Siispä, musiikkivideoiden koiraystäväsuosikit:

(Hah, jos tämä Sugarplum Fairyn koiravideo tuntuu liian kesyltä, biisistä on myös astetta tyylikkäämpi susiversio. Tuosta susi-editionista löytyy myös ne alun ja lopun kuumottavat Oasis-kitarat.)

Edit. Jos Lily Allenin 22 kertoo minusta, niin tämä The Crashin Star kertoo kyllä just meidän Thelmasta, maailman hölmöimmästä koirasta, jonka uncoolius menee niin överiksi, että on jo coolia.

Havahtumisia

Kun itse on taipuvainen jumittamaan joko a) uuden brittipop-jumalan etsintöihin b) vanhojen sellaisten haikailemiseen, c) Beady Eyen napakympin, mahtavan The Rollerin luukuttamiseen tai mikä pahinta, d) negistelyyn, on hyvä, että blogimaailmasta löytyy sellaisia poikia kuin Tomi ja Antti, jotka muistuttavat, että onni voi löytyä oman maan mansikoistakin. Ja muualtakin kuin sen oman samaa vanhaa (mustavalko)filmiä suoltavan pään sisältä. Myönnän, olisi saattanut suhahtaa Rubikin kimmallus multa tällä kertaa muuten ohi, sen verran valveutumaton jumittaja olen viime aikoina ollut. Nyt on kuitenkin uusi rytmi elämässä: joka toinen tätä, ja vain joka toinen sitä The Rolleria.

Itkeäkö vai nauraa

Tällaisena popmusiikin turmelemana romantikkona tietysti toivoisin olevani jonkin tunteita värisyttävän popherkistelyn alkulähde, suuren rakkaudentunnustuksen tai sietämättömän ikävän kiteyttävän laulun sinä tai hän. Niinpä en oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa, kun päädyn löytämään itseni vähemmän imartelevasti Lily Allenin 22-kappaleesta. Enkä todellakaan ainoastaan rivien välistä. Huoh. Nyt itkettää, myöhemmin toivottavasti vähän naurattaakin tämä touhu.

"Se kuulostaa tutulta, koska se kertoo sinusta" kommentoi kerran eräs ystäväni ihmetystäni, jonka koin lukiessani jälleen yhtä itseeni niin kovasti kolahtanutta, elämäänsä ryhtiliikettä kaipaaville suunnattua elämäntaito-opasta. Ja tutulta kuulostaa tämä laulukin. Ja jos kukaan ei koskaan tee minusta mitään hohdokkaampaa kuvausta jälkipolville esiteltäväksi, tyydyn tähän. Onhan tämä sentään  äärimmäisen kivasti muotoiltu tapa juhlistaa elämää liki kolmikymppisenä onnettomana.

Perjantaina: Ranskalaista elokuvaa

Tulin röyhkeästi tiputtaneeksi French Films -suosikkini, ylikivan Take You With Me -kappaleen Vuoden biisit -listaltani. Tasoitan pelin valitsemalla rykäisyn tämän perjantain teemabiisiksi. Ja voih, miten hyvin kappale sopiikaan päivään, jonka haluaisin tallustaa läpi kaikesta yksinäisestä negistelystä väsyneenä itselleni uskotellen: Tänään on perjantai, päivistä paras ja mulla on kuulkaas kaikki ihan hyvin! Ja jos et usko, tule Kuudennelle Linjalle illalla katsomaan!

Päivistä parhain huipentuu siis tällä kertaa Kuudennelle Linjalle Radio Helsinki -klubille ja French Filmsin keikalle. Toiset valitsevat tammikuunsa tipattomana, toisten tammikuusta näyttää tulevan ystävätön. Jos siis törmäät illalla raukan näköiseen hahmoon Kutosen baaritiski seuralaisenaan, tule ihmeessä tönimään. En pure, enkä ole muutenkaan hankala.

Perjantai 7.1.
RADIO HELSINKI -KLUBI
LIVE: French Films
DJ:t Tuomas Kirkkopelto, Nick Triani ja Pauliina Siniauer

liput: 7 €

Uusi vuosi, uudet sydänsurut

Vuodenvaihteessa vannottu uudenvuodenlupaukseni kuuluu lyhyesti ja ytimekkäästi: En rakastu onnettomasti. Olen riutunut jonkinlaisessa yksipuolisen rakastumisen/ihastumisen tukalassa olotilassa valehtelematta suurimman osan aikuisikääni, mutta vuosi 2010 lyö kyllä tällä saralla sitä edeltävät vuodet mennen tullen. Karkeasti arvioiden ryvin sydänsuruissa läpi kaikista vuoden 2010 päivistä noin kolmesataaviisikymmentä. Jopa vuoden viimeinen päivä tuli viettettyä epätoivoiseksi pelätystä ihastumisesta johtuva säikähdys, pelko ja ahdistus seurana. Ihastuminen voisi olla ihanaa, mutta minun kohdallani nämä tarinat vain eivät koskaan pääty hyvin.

Nyt, kohti 28 vuoden kypsää ikää kuljeskellessa tuntuu siltä, että mulla ei yksinkertaisesti enää ole aikaa erilaisiin toipumisiin hukattavaksi. En enää ikinä halua  kiteyttää taakse jätettävää vuotta yhtä lohduttomasti, kuin viikko sitten jouduin tekemään: sydänsurut. 

Tänä vuonna siis aion rakastaa enemmän itseäni ja vähemmän niitä ihania poikia, jotka eivät edes huomaa. Huoh. Ainoa sydänsuru, jota jatkossa aion sietää, olkoon siis ihanainen The Heartbreaks  -yhtye, jonka ajaton popromantiikka ja melodraama riittäköön ruokkimaan melodramaattisen rakastumisen nälkääni. Kiitos rumpalin mod-mittaan leikattujen hiuksien (oh, marry me drummer boy), annan anteeksi hiipivät rockabilly-värinät. I-h-a-n-a. Nämä Sydänsurut taitavat tarjota yhden tämän sydänsuruttoman vuoden odotetuimmista debyyttilevyistä.

Carl Barât julisti vuonna 2009 perustetun The Heartbreaksin syksyisen kiertueensa päätteksi suosikkilämppärikseen. Minä puolestani julistan yhtyeen Brotherin ohella yhdeksi vuoden 2011 one to watch -yhtyeekseni. Barâtin lisäksi lancashirelaisesta Morecamben pikkukaupungista tuleva, mutta sittemin Manchesteriin asettunut nelikko on toiminut ainakin Hurtsin ja The View'n lämmittelijänä. Debyyttisinglen Liar, My Dear yhtye julkaisi jo viime maaliskuussa, toisen viime syksynä. 

Jos et jostain syystä vielä tunne yhtyettä, suosittelen tutustumaan: häivähdys 60-luvun pop-viattomuutta, iso kasa 80-luvun indie-dramatiikkaa ja taitavaa lyrikointia. Aika lailla klassista brittiläistä indiepoppia - rakastan.  Eikä yhtye tietystikään ole välttynyt The Smiths- ja Suede-viittauksilta ja NME:n huomiolta.

Tärkeät uudet kappaleet vuonna 2010: 5 - 1

Listan alku täällä. Vuoden tärkeimmät levyt listana puolestaan täällä.

5. Britta Persson - Meet A Bear: Laulu, joka saa minut ajattelemaan, että kyllä tämä tästä. Tuo siis reilun kolmen minuutin ajaksi ripauksen elämäniloa ja itsevarmuutta ihmiseen, joka ei sellaisia luontaisesti omista.  Fin fin fin.

4. Gorillaz - On Melancholy Hill: Plastic Beach oli vähän pettymys, mutta tämä biisi onnistuu kyllä nousemaan kaikkien aikojen pop-kappaleiden joukkoon. Video on pyörinyt täällä jo joskus, joten laitan tällaisen liven. Ja kappas, rakkauteni Damon Albarniin roihuaa kovempana kuin koskaan. No kattokaa nyt sitä!

3. Stornoway - Watching Birds: Oxfordilaisyhtyeen folkahtavan debyytin menoraita. Yksi vuoden hyväntuulisimmista biiseistä, jonka tahtiin on pakko vähän karjuakin (2:24). Vuoden tiukin soolo (2:52 -->) ja veikein video. Tämä vain on yksinkertaisesti aivan mahtava.

2. Blur - Fool's Day: Minun taidot sanoa Blurista mitään objektiivisen musiikkitieteellistä ovat olemattomat. Rakkaus on sokea, kaikki käy. Oli siis tavallaan helpotus huomata, että come back -kappale löytyy myös muutaman muun blogin listalta. Näennäisesti yksinkertaisen laulun hienous menee joka tapauksessa yli minun ymmärryksen. Huh, miten tämmöstä voi edes olla olemassa? Tässä on siis aika lailla kaikki, mitä tarvitaan: myös se kaivattu Graham Coxon.

1. The Courteeners - You Overdid It Doll: Yhtyeen Falcon-albumi oli yksi vuoden käytetyimmistä, mutta ei kuitenkaan ihan yltänyt Tärkeimmät levyt -listalle. Tämän biisin tykkäily on vähän kirvoittanu lähipiirissä ihmettelyä, mutta itse kyllä ostan tällaisen poljennon: mansesterilaiskomistusten biisi on herättänyt fiiliksiä, joita olisin mieluusti tuntenut menneenä vuonna enemmänkin. Myönnän, että lyriikat eivät ole tämän laulun vahvuus, mutta nehän ovatkin vain puoli biisiä. Jos vuodesta pitäisi valita yksi biisi soitettavaksi, valitsisin tämän. Ja tanssisin sen tahtiin. Harmi, että tuo video on vähän nolo.

Päätin valita listalle vain kaksitoista biisiä, mikä tarkoittaa sitä, että hurjasti kaikkea kivaa jäi ulkopuolelle. Kahdentoista kärkeä viime metreille asti hätyyttelivät Neufvoinin ainakin multa jalat alta vienyt  Polar Song, Teenage Fanclubin takuuhyvä Baby Lee, Magenta Skycoden taianomainen Trains Are Leaving The Yard ja French Filmsin mahtavat Golden Sea ja Take You With Me. Nyt kuitenkin tällaisella uuteen vuoteen.