Unohtuneet levysuosikit - Turin Brakes: Ether Song

Muutin vuoden vaihteessa ja siinä samalla tulin käyneeksi vähän läpi levyhyllyä: pinokaupalla levyjä, joita en ollut kuunnellut aikoihin, jotka olin tyystin unohtanut! Yksi noista unohtuneista albumeista on brittiläisen folkduo Turin Brakesin Ether Song, joka oli yksi vuoden 2003 suursuosikeistani. Täytyy kyllä myöntää, että unohtunutta ei ole vain yhtyeen levy, vaan yhtye ihan kokonaisuudessaankin. Luoja ties, miten monta hienoa albumia Olly Knights ja Gale Paridjanian näiden meitä erottaneiden vuosien aikana on tehnyt. Minä  nimittäin ties en.

Jotenkin lontoolaissymppikset siis vain jäivät, unohtuivat levyhyllyn perälle. Koska tarkoituksena on taas aikojen ja matkojen jälkeen tehdä tuttavuutta noiden unohtuneiden levy-ystävien kanssa, päätyi Ether Song tänään kuunteluun. Levy on duon popahtavan folkrockkaava kakkosalbumi, vuodelta 2003 siis. Ilmestyttyään levy ylsi hienosti brittien albumilistalla sijalle 4 ja oli muutenkin varsin kiitelty ja ylistetty. Ja kyllä, on se hieno edelleen! Yhdessä toisen tuon vuoden easygoing-suosikkini, Athleten Vehicles & Animals -debyytin kanssa Ether Song piti minut omana itsenäni, kun paine mennä sekaisin The Darknessista oli kova.

Painkiller on yksi levyn helmistä, yhtyeen läpimurtohitti ja ehdoton hyvänmielen laulu. Vaikka biisin lyriikoita ei ehkä tässä talvisäässä ilman symboliikkaa voikaan fiilistellä, sopii laulu mielestäni päivän kuin päivän aloittajaksi. Sehän suorastaan huutaa: Tästä päivästä on tuleva hyvä!

Tämä teksti on taas merkki siitä, että olen maailman laiskin uusien juttujen etsijä ja esittelijä. En vain ole ihminen, jonka ensisijainen tarve on surffailla niiden viimeisimpien aaltojen harjoilla. Mutta mihin minä uusia suosikkeja tarvisinkaan, kun en vanhoistakaan pysty pitämään huolta! Puuh! Kuka unohtaa kokonaisen yhtyeen olemassaolon?

Se yksi pieni rivi

Tässä elävä esimerkki siitä, kuinka sinänsä mitäänsanomattomasta pop-kappaleesta voi tulla merkityksellinen. Tarvitaan vain brittiläinen pop-yhtye, yksi yksinäinen sielu ja rivin verran juuri oikein muotoiltua pop-lyriikkaa. 

Jopa minä tunnistan brittiyhtye Keanen Nothing In My Way -kappaleen keskinkertaisuuden ja vaisuuden, vaikka omaankin enemmän pop-herkkyyttä kuin järkeä ja vaikka pidänkin yhtyeen kahta ensimmäistä albumia suorastaan loistavina. Mutta. Ihan sama, mitä kuraa ensimmäiset 2 minuuttia ja 52 sekuntia ovat, jos kappaleen loppu menee: For a lonely soul, you're having such a nice time. Joskus laulusta voi tehdä merkityksellisen ihan vain se yksi pieni rivi - jos se tuntuu kuin juuri minulle lauletulta.

I put a bomb in your fire you say oh oh oh oh - viikon loppukevennys

Olisi hienoa väittää, että vuokrasin tämän elokuvan jälleen uskottavasti Ellen Pagen tai Drew Barrymoren vuoksi, kuten ensimmäisellä kerralla. Totuus on kuitenkin se, että olen nähnyt Roller Girl (Whip It!) -elokuvan nyt jo kaiken kaikkiaan neljä kertaa, joista kolmella  viimeisellä kerralla - tänään viimeksi - olen keskittynyt yksinomaan tuon päärentun, Landon Piggin esittämän Oliverin katseluun. Ja kyllä, olen myös kelaillut tiettyjä kohtia. 

En tiedä, kuinka uskottava olen kun sanon, että kyseinen elokuva, Barrymoren esikoisohjaus, on suosikkini kaikista elokuvista, jotka viime vuonna näin. Kyllä Landon Piggin lisäksi tästä tykkäämisestä voi tietysti syyttää myös Ellen Pagea, jonka roolihahmo on Junoon verrattuna independent potenssiin kymmenen. Jos olisin nähnyt elokuvan kymmenen vuotta sitten, olisin alkanut siltä istumalta fanittaa Pagen esittämää yli-ihanaa Bliss Cavendaria, pikkukaupungin misfitiä, joka uhmaa vanhempiensa teksasilaisia tytärihanteita ja löytää oman juttunsa roller derbystä ja muusikonrentusta. Voi voi, en vain voi saada tarpeekseni näistä nuorella rakkaudella höystetyistä kasvukertomuksista.

No, loppukevennyksen tästä tekee se, että tykkään tuosta leffan tunnaribiisistä. Hmmm. Mutta minulla on puolustus: Niin kauan, kuin en löydä sitä oikeaa rakkautta, on minulla suorastaan oikeus mennä sekaisin pojasta, joka näyttää nuorelta Richard Ashcroftilta ja kuulostaa siltä että oh oh oh oh oh.

Ja lisäksi, onhan se varsin hupaisaa, että tuo viime kesänä kirjoitettu teksti voisi olla tältä päivältä. Ääh, enkö koskaan muutu? 

Heräämisiä Elastican tahtiin

Isona minusta tulee Justine Frischmann. Sillä erotuksella, että en eroa Damon Albarnista.

Vaikka tuo minun tunne-elämä onkin välillä turhan voimakasta, huojentavaa siinä on se, että sen voimakkuus ja vaihtelut noudattavat yleensä samanlaista kuviota. Nyt kun olen viime kuukaudet vain toivonut olevani juuri sellainen, että se tietty poika tykkäisi, huomaan vihdoin väsähtäneeni yhtikäs minkäänlaisena olemiseen. Jossain vaiheessa tulee siis aina se hetki, kun laitan Elastican soimaan ja tunnen, että tämän tahtiin minun kuuluu elää, olla ihan oma itseni vain. 

Seuraava akel on muiden oman elämän perusasioiden äärelle hakeutuminen: aamupalaksi viiliä, välipalaksi lakritsia, viikonloppuisin kirpputoreja, hyviä romaaneja, torstaisin ja perjantaisin Kotikatua, ystäviä, juoksemista, kahviloita, levyjä, lehtiä, villatakkeja, ruutua, raitaa, maihareita ja tennareita, rusetteja, hattuja, huiveja. Yksinkertaisesti enemmän minua ja vähemmän tyttöä, joka kaipaa rakkautta. 

Tällainen unettoman yön aikana käynnistetty minuutta vahvistava vaihe huutaa tietystikin seurakseen juuri ne levyt, jotka mitä suurimmissa määrin tekevät minusta minun,  ne  kappaleet, joiden tahtiin ydinminäni hykertelee onnesta. Elastican vuoden 1995 deyytin lisäksi. Aamuyön havahtumisen hetkillä soimaan päätyi Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? - tietysti. Tänään on soinut Blurin Modern Life Is Rubbish sekä Idlewildin 100 Broken Windows ja The Remote Part. Iltapäivään mennään varmastikin The Bluetonesin, Sueden, Manicsien, The Smithsin, Come Insiden ja vanhan Teenage Fanclubin tahtiin. Iltaan tultaessa soi ehdottomasti Morrisseyn Vauxhall and I, ehkä maailman kaunein levy, lähellä täydellisyytä.

Juuri nyt hienoa on huomata, miten äärimmäinen tyytymättömyys elämään ja omaan itseen voi  varsin nopeasti muuttua tyytyväisyydeksi, jopa onnellisuudeksi. Kun vain malttaa keskittyä niihin oikeisiin asioihin. En enää ikinä halua herätä siihen, että en ehdi iloita graduni valmistumista ja opintojeni päättymistä sen takia, että täytyy olla surullinen  - ja vielä pojan takia. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin Morrisseyn Speedwayn kaltaisen päätösraidan rinnalla ei yksikään poika tunnu enää oikein miltään. Ja niinhän se menee, että itselle jos jollekin on oltava rehellinen: In my own strange way I've always been true to you, in my own sick way I'll always stay true to you. 

Näin on siis oltava hyvä, kun muuta ei ole tarjolla. Elämäni levyjä lisää täällä.

Oh, we all want to escape

Viime viikonloppu osoitti taas sen, että on kaksi asiaa, joihon tämän tytön ei pidä sotkeutua: pojat ja alkoholi. Julistettuani tuota viime sunnuntaina Facebook-statuksessani, koki veljeni tarpeelliseksi kommentoida tilaani tyyliin: "Molempien vaikutuksen alaisena, etenkin sekakäytettynä, Micce voi vahingoittaa ympäristöä." Itse en enää jaksa olla huolissani ympäristöstä, se tuntuu olevan varsin immuuni sydänsuruilleni ja tunteenpurkauksilleni, varsinkin humalaisille. Surullisinta on se, että tämän herkkyyteni ja tunteikkuuteni kanssa vahingoitan eniten itseäni. Mutta minkä voin sille, että asiat ja ihmiset tekevät vaikutuksen, tuntuvat? Ja juuri ne väärät!

Nyt on sellainen kädet pystyyn ja luovutus -olo. Kun tuntuu, että ei osaa toimia oikein, lienee paras olla toimimatta lain. Seuraavaa surua en aio hankkia toivomalla, unelmoimalla ja rakastumalla, eiköhän se sieltä tule ilmankin. Oli siinä viikon takaisessa humalaisessa tunteista avautumisessa ja sitä seuranneessa unelmien sortumisessa toki hetkensäkin. Melankolia, tunnevyöry ja lopulta noista vyöryistä eheytyminen saivat hakea muotoaan tämän hienouden säestämänä. Kiitos ihanalle Neufvoinille viime viikosta ja Korjaamon keikasta.

Pettymysten hyväksyminen on helpompaa, kun sen voi tehdä tällaisen musiikin seurassa. Mutta voi, saisinpa minäkin pian elämääni suuren valopallon seurakseni. Vähän turhan pimeää on nyt. 

Perjantai-biisi: Kasabian - L.S.F

Siis mitämitä?! Miten on mahdollista, että en ole tyrkyttänyt täällä aiemmin kihelmöivän jännittävän perjantain tunnariksi tuota perjantaibiisien modernia klassikkoa, Kasabianin L.S.F:ä? Korjausliike siis. Laulu, joka saa tuntemaan, että nyt on perjantai ja mitä tahansa voi tapahtua. Ja ei, minua ei todellakaan haittaisi jos se mitä tahansa tapahtuisi Tom Meighanin seurassa.

Kasabianin vuoden 2004 debyytti on yksi niistä muutamista 2000-luvulla ilmestyneistä levyistä, jotka ovat onnistuneet pistämään tämän tytön pasmat sekaisin. Yhtye kuulosti tuolloin korvaani suorastaan maagiselta: klassisia baggy-lainailuja modernilla otteella, vähän Man/dchesteriä, paljon rytmiä, syvää bassoa, vähän psykedeliaa, itsevarmaa, jopa hitusen aggressiivista laulantaa... Äh, en tiedä, jollain tavalla sekopäisen puoleensavetävää. Club Foot räjäyttikin tajunnan, L.S.F vei sen mennessään, eikä maailma ollut enää entisensä.

Levy on itselleni selvästi yksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suurista hetkistä, puhdas moderni klassikko. Ilman sitä ja Kaiser Chiefsin vuoden 2005 Employmentia olisin saattanut menettää uskoni uuteen brittipoppiin.

Kasabian huokuu jotain samanlaista itsevarmuutta ja uhoa kuin Oasis. Jotain sellaista, joka saa minut oikaisemaan ryhtini ja tuntemaan oloni cooliksi, sillä tavalla manchesterlaisittain: pieni haara-asento, kädet parkan taskuihin, nenä pystyyn ja letkeää askellusta biisin rytmiin. Juuri niin kuin perjantaina kuuluukin.

"There was a definite chemistry between Liam and Paula Yates"

Nyt  kun gradun ja kaiken muunkin humanistisössönpössön parissa puuhastelu on vihdoin totaalisen ohi, on otollinen aika töydentää poppikoulun opetussuunnitelmaa. Lukulistalle päätyikin vielä entisen Oasis-rumpalin Tony McCarrollin raapustama Oasis - The Truth -teos, jonka nappasin mukaani tammikuisen Lontoo-reissun joltain HMV-vierailulta hupaisaan 7 punnan hintaan.

Kirjahan on erityinen tietysti siitä syystä, että se on ensimmäinen yhtyeen jäsenen kirjoittama Oasis-kirja. Tällaiselle ysäribrittipopistille se on erityinen tietysti myös siksi, että se pureutuu aikaan, jolloin maailmassa tapahtui niin sanotusti suuria - McCarrollin Oasis-pestihän kesti yhtyeen alkumetreiltä vuoteen 1995 ja Alan Whiteen asti. McCarroll kuuluu siis kiistatta siihen manchesterilaisjoukkoon, joka muutti maailmaa: Definitely Mayben - ja monen muun taideteoksen - säestämänä Britannia onnistui olemaan taas cool ja Lontoo swinging, vaikka paine olla grunge olikin kova. 

Ehdin lukea kirjaa eilen iltasaduksi muutaman sivun verran ennen kuin nukahdin. Ainakaan kirjan alku ei millään suurilla kielellisillä kikkailuilla irrottele, mutta onneksi tarina kulkee harmittoman sujuvasti. Tiedonjano on kuitenkin sen verran kova, että faktat edellä meneminen tuntuu ihan suotavalta. McCarroll lupailee alkusanoissaan, että kirjan tarkoitus ei ole olla mikään katkera tilitys, vaan ainoastaan yhden yhtyeen perustajajäsenen totuus. Katekeraa tai ei, entisten bänkikavereiden pieni piikittely on ehkä kuitenkin paikallaan, etenkin jos se on molemminpuolista. 

He (Noel) was rattling on about my unsuitable haircut and pisspoor drumming once more, but by now I was accustomed to those insults. Over the previous six albums, my hair had been a major marketing tool for him. I'd had 15 years of such treatment. I looked at the photo of Noel in the paper and realised he was shaping his own hair upwards in an attempt to gain little extra height. Some things never change. I was not sure why he was so fixated with hair. I wasn't even in posession of my mop anymore. But it was time for Noel to flob an album. And that's where I get involved. (McCarroll Dig Out Your Soul -levyn ilmestymisen aikoihin kirjoitetusta lehtijutusta.)

En tiedä, kertooko kirjan tai tarinan laadusta mitään se, että viime lokakuussa ilmestynyttä teosta löytää jo nyt alekorista. Voi tietysti olla, että aika ja yleisö eivät ole vielä kypsiä totuudelle. Niin ja olkoon McCarrollin rummutus Noelin mielestä 15 vuoden jälkeen miten pisspoor tahansa, tulee McCarroll minulle kuitenkin aina olemaan sen kuolemattoman rumpuintron mies. 

Ja lukukokemuksia ja -vinkkejä voi edelleen jakaa!