Heräämisiä Elastican tahtiin

Isona minusta tulee Justine Frischmann. Sillä erotuksella, että en eroa Damon Albarnista.

Vaikka tuo minun tunne-elämä onkin välillä turhan voimakasta, huojentavaa siinä on se, että sen voimakkuus ja vaihtelut noudattavat yleensä samanlaista kuviota. Nyt kun olen viime kuukaudet vain toivonut olevani juuri sellainen, että se tietty poika tykkäisi, huomaan vihdoin väsähtäneeni yhtikäs minkäänlaisena olemiseen. Jossain vaiheessa tulee siis aina se hetki, kun laitan Elastican soimaan ja tunnen, että tämän tahtiin minun kuuluu elää, olla ihan oma itseni vain. 

Seuraava akel on muiden oman elämän perusasioiden äärelle hakeutuminen: aamupalaksi viiliä, välipalaksi lakritsia, viikonloppuisin kirpputoreja, hyviä romaaneja, torstaisin ja perjantaisin Kotikatua, ystäviä, juoksemista, kahviloita, levyjä, lehtiä, villatakkeja, ruutua, raitaa, maihareita ja tennareita, rusetteja, hattuja, huiveja. Yksinkertaisesti enemmän minua ja vähemmän tyttöä, joka kaipaa rakkautta. 

Tällainen unettoman yön aikana käynnistetty minuutta vahvistava vaihe huutaa tietystikin seurakseen juuri ne levyt, jotka mitä suurimmissa määrin tekevät minusta minun,  ne  kappaleet, joiden tahtiin ydinminäni hykertelee onnesta. Elastican vuoden 1995 deyytin lisäksi. Aamuyön havahtumisen hetkillä soimaan päätyi Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? - tietysti. Tänään on soinut Blurin Modern Life Is Rubbish sekä Idlewildin 100 Broken Windows ja The Remote Part. Iltapäivään mennään varmastikin The Bluetonesin, Sueden, Manicsien, The Smithsin, Come Insiden ja vanhan Teenage Fanclubin tahtiin. Iltaan tultaessa soi ehdottomasti Morrisseyn Vauxhall and I, ehkä maailman kaunein levy, lähellä täydellisyytä.

Juuri nyt hienoa on huomata, miten äärimmäinen tyytymättömyys elämään ja omaan itseen voi  varsin nopeasti muuttua tyytyväisyydeksi, jopa onnellisuudeksi. Kun vain malttaa keskittyä niihin oikeisiin asioihin. En enää ikinä halua herätä siihen, että en ehdi iloita graduni valmistumista ja opintojeni päättymistä sen takia, että täytyy olla surullinen  - ja vielä pojan takia. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin Morrisseyn Speedwayn kaltaisen päätösraidan rinnalla ei yksikään poika tunnu enää oikein miltään. Ja niinhän se menee, että itselle jos jollekin on oltava rehellinen: In my own strange way I've always been true to you, in my own sick way I'll always stay true to you. 

Näin on siis oltava hyvä, kun muuta ei ole tarjolla. Elämäni levyjä lisää täällä.