Minä menen: Teenage Fanclub

Onnistuin aamulla kadottamaan osan virallisesta katu-uskottavuusuniformustani. Miten voi olla mahdollista, että Wayfarereiden toinen sanka irtoaa kesken pyörämatkan Munkkivuoresta Helsingin keskustaan? Siis olenko oikeasti polkenut osan matkasta yhdellä sangalla, lasit vinossa vai mitä ihmettä? Voiko toisen sangan puuttumista ylipäänsä olla huomaamatta? Mysteeri. Oma vikahan tuo, en ole ihan hirvittävästi muistanut kiristellä noiden vintage-aarteideni ruuveja. Täytyy ehkä kehitellä jokin todella pop viritelmä kadonnen sangan tilalle. En tajua.

Mutta mutta, harmituksesta on lyhyt matka onnellisuuteen. Teenage Fanclub saapuu marraskuussa piristämään meitä kaamosmasennuksessa rypeviä. Mahtavaa! Minun syksyni alkaa kohta olla niin täynnä elämäntarkoituksia, että on ihan epätodellinen olo. Mitenhän sen kaiken onnen kestää?

No, kohta alan nähdä painajaisia siitä, kuinka marraskuisena iltana, matkalla Nosturiin, liukastun jäisellä katukivityksellä ja kuolen. Tai että Nosturin ovella jonottaesssani yläkerran asunnosta lentää perheriidan päätteeksi sohva lytistäen minut keikkakelvottomaan kuntoon. No, ehkä joskus voisi yrittää luottaa siihen, että liian hyvätkin asiat voivat olla totta ja jopa toteutua.

Liput tulevat myyntiin perjantaina, jee. Onnesta soikeana soitan nyt sitten yhden yhtyeen parhaista.

Minä menen: The Casbah

Kirjoittelin viime syyskuussa siitä, kuinka vakuutuin kotimaisen The Casbahin erinomaisuudesta. Taisin kuvailla tuolloin yhtyeen tuotoksia puhdasoppiseksi popiksi ja rokkailua itsevarmaksi ja tyylikkääksi. No, enköhän pysty yhä edelleen seisomaan sanojeni takana. 

The Casbahia pääsee kuulemaan livenä huomenna tiistaina 29.6, paikkana uudehko YK. Parin viikon takaisen testauksen perusteella paikka vaikutti kohtuullisen yleisöystävälliseltä eikä 3 euron hintainen lippukaan juuri esteeksi nouse. Taidan siis mennä kuulemaan, joudunko pyörtämään syksyiset ylisanani vai pääsenkö vielä hehkuttamaan yhtyettä tänne.

Hemma bra men Glastonbury bäst

Juhannus ja junassa vietetty puolivuorokautinen ovat nyt onnellisesti ohi. Vaikka lomailu vanhempien helmoissa olikin oikein mieluisaa ja onnellista, olisin saattanut olla melko tyytyväinen elämääni myös toisaalla, esimerkiksi telttaretkeilemässä englantilaisella maaseudulla. Ihan vaatimaton festivaali ei nimittäin ollut tämänkään vuoden Glastonbury. Festivaalin juhlavuotta juhlisti esimerkiksi Gorillaz show'llaan, jonka varsin mieluusti olisin  kokenut ihan sieltä kuralätäköstä käsin: Snoop Dogg, Lou Reed ja tietysti Shaun Ryder ryhdittivät Damon Albarnin ja kumppaneiden esitystä.

Aika monen esiintyjän keikalla olisin saattanut tirauttaa onnenkyyneleen tai pari. Turin Brakes, Ash, Keane, Two Door Cinema Club, Vampire Weekend, The Flaming Lips, The Magic Numbers, Editors, The National, Grizzly Bear, Foals, The Drums, I Am Kloot ja melkein miljoona muuta potentiaalista paikkaa seota. Ehkä siis ihan hyvä, että sen sijaan pelailin perheen mölkkymestaruudesta. 

Mutta mutta, onneksi meillä sentään on brittiläistä korkeakulttuuria arvostava BBC. This performance may contain strobe lightning & strong language. Hih.

I like to disco, I like to rock n' roll ja hyvää juhannusta

Sen lisäksi, että Brightonista tulee hienoa musiikkia, tulee sieltä myös ihanimmat tytöt, heti Lily Allenin jälkeen. Koska maailma, ja Brighton varsinkin, on pieni, löytyy ihastuttavan The Pipettesin taustajoukoista tuttu hahmo, nimittäin The Electric Soft Paraden veljeksistä toinen, Brakes-kokoonpanossakin vaikuttava Alex White.

Viime aikoina yhtye on käynyt läpi radikaaleja muutoksia niin musiikkinsa kuin kokoonpanonsakin suhteen. Tämä yhtyeen neljän vuoden takainen hitti Pull Shapes on kuitenkin sitä vanhaa kunnon Pipettesiä. Keep it old school, hyvää juhannusta!

Vuosikymmenen paras: Silent to the Dark

Yritin alkuvuodesta tehdä vuosikymmenen vaihtumisen kunniaksi listaa 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen parhaista biiseistä. Aluksi homma tuntui kiehtovalta, lopulta totesin tehtävän epäpalkitsevaksi, jopa epämiellyttäväksi. Siinä vaiheessa, kun huomasin, että en sisällyttänyt listalle yhtäkään Radioheadin tai The Strokesin kappaletta, tajusin, että en todellakaan ole kokoamassa katu-uskottavaa ajankuvausta, vaan oman elämäni melodramaattista soundtrackia. En missään vaiheessa päässyt listassa loppuun asti, vaan jumitin monen eri version sekamelskassa, kunnes luovutin. Jokaisen aloittamani listan ykköspaikalta löytyi kuitenkin yksi ja sama kappale.

Se, miksi The Electric Soft Paraden Silent to the Dark on mielestäni noh, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen paras biisi, ei taida olla järjellä selitettävissä. Henkimaailman asioita. Brightonilaisveljesten vuoden 2002 debyyttilevyltä löytyvä yhdeksänminuuttinen vain kosketti minua sillä oikealla tavalla ja juuri niihin oikeisiin tunteisiin tarkemmin ja enemmän kuin yksikään muu kappale.

The Electric Soft Parden Holes in the Wall -debyytti on ehdottomasti minulle yksi nuoruuteni suurimmista levyistä. Kuljetin albumia kotibileseuralaisenani ikätovereideni ärsytykseksi niin ahkerasti, että lopulta bilekutsuihini sisältyi ehto kunhan et tuo omia levyjä. Muiden vaisut ihan kiva -kommentit itselleni pyhästä kappaleesta saivat minut tuomitsemaan muut oikeaa musiikkia ymmärtämättömiksi luusereiksi. Kutakuinkin. 

Itselle tärkeimmät jutut syntyvät monesti siitä tunteesta, kun kokee jäävänsä vouhotuksensa kanssa yksin. Minä vastaan muut -asetelma varmasti siivitti osaltaan Silent to the Dark -kappaleen nousua yhdeksi elämäni tunnussävelmäksi. Mitä vähemmän muut ymmärsivät rakkauttani teosta kohtaan, sitä enemmän siitä tuli juuri minun lauluni. Silent to the Dark on juuri se laulu, jonka haluan kaikille elämäni juhlallisuuksien soittolistoille, häistä hautajaisiin. Sitten joskus.  

Laulu on yksinkertaisesti hieno. Jos et ole samaa mieltä, älä säikähdä, pystyn nykyään ymmärtämään ihmisiä, joissa kappale ei herätä samanlaisia tunteita kuin minussa. Koska koen, että kukaan ei voi ymmärtää minua täysin tuntematta kyseistä kappaletta, ajattelin jakaa ihanuuden täällä. Huh, tekstistä tuli lähes yhtä eeppinen kuin kappale itsessään. Tulipa taas todistettua, että pop-musiikki ja järki eivät välttämättä kuulu yhteen, kyse on lopulta puhtaista tunteista. Minun kohdallani usein tunnevyöryistä. 

Päivän brittipoppi: Elastica

Jokapäiväisestä leivästäni siivu Elastican muodossa.

Elastica edustaa brittipop-aikakauden eliittiä, sitä joukkoa, jonka  tuotanto, ura ja olemassaolo pitkälti antaa määreet ja reunaehdot koko brittipop-ilmiölle. Yhdessä muun muassa Blurin, Oasiksen, Sueden ja Pulpin kanssa Elastica muodosti sen brittiläisen musiikkielämän yläluokan, joka toimi suunnannäyttäjänä ja inspiraationa monille muille 1990-luvun brittiläisille yhtyeille. Brittipopista ei siis oikeastaan voi puhua mainitsematta Justine Frischmannin nimeä tai naisen luotsaaman yhtyeen ensimmäistä levyä, vuonna 1995 ilmestynyttä Elasticaa.

Ennen Elasticaa Frischmann ehti vaikutta Suedessa, tai ainakin sen alkukantaisessa versiossa. Brittipopin avainhenkilöllisyyden lisäksi nainen muistetaan hyvin myös osallisuudesta erääseen musiikkihistorian vaikuttavimpaan kolmiodraamaan. Tuo draama poiki lopulta kunniakkaan määrän hienoja pop-kappaleita, kaikilta sen osapuolilta.

Ihan turha nainen Justine Frischmann ei siis ole. Jos saisin kaikista maailman ihmisistä valita yhden, jonka elämästä saisin tietää kaiken, valitsisin juuri tämän brittiläisen musiikin yhden aikakauden voimanaisen. Elastican vetäydyttyä telakalle Justine on vaikuttanut ainakin M.I.A:n taustajoukoissa.

Turha ei ole myöskään Elastica.  Yhtye julkaisi kaksi loisteliasta studioalbumia, joista debyytti on mielestäni yksi 1990-luvun parhaista levyistä. Elasticalta löytyvät hienoudet Connection, Waking Up, Stutter, Blue ja Car Song, josta muuten Weezerin legendaaristen Undone (The Sweater Song)- ja Buddy Holly  -videoidenkin tehtailija Spike Jonze ohjasi versionsa, sietävät kyllä tulla huomioiduiksi vielä näin muutaman vuoden viiveelläkin. 

Voi valinnan vaikeutta. Ihaillaan Miss Brittipopin viehätysvoimaa nyt sitten kahden videon verran. Molemmat klassikkokappaleet saavat minut huutamaan: tulkaa takaisin!

Vindaloo - jalkapallohuumaa

No, rakkauden, urheilun ja pop-musiikin nimissä on kautta historian tehtyä kaikenlaista. Vuonna 1998 Cool Britannia -ilmiön jo hiivuttua tuon kulttuurihistoriallisen merkkikauden avainhahmot Alex "Blurin basisti" James ja Keith "Lilyn isä" Allen tekaisivat kaikkien jalkapallohuligaanien iloksi uuden pubballadin. Fat Les -kokoonpanon Ranskan MM-kisojen alla äänittämä Vindaloo nousi brittilistalla lopulta kakkoseksi. Kovin huimaan menestykseen huudatus ei kuitenkaan Englantia kisoissa siivittänyt.

Niin yhtyeestä kuin kappaleesta tehdystä videostakin löytyy joukko mielenkiintoista väkeä. Mukana on tietysti soittohommissakin häärinyt taiteilija Damien "Country House" Hirst sekä kappas kappas, Pikku Britannian Matt Lucas ja David Walliams. Nuorta Lily Allenia en itse ole vielä pystynyt videolta paikallistamaan.

Olkoon tämä minun panokseni meneillään olevan jalkapallohuuman ruokkimiseen.  Kukapa voisi olla pitämättä yhtyeestä jonka tuotantoon kuuluu laulu Who Invented Fish & Chips?. Oikeaoppisesti Vindaloo tulisi tietysti hoilata läpi lagerin ja curryn kyytipoikana. Menköön nyt näin. Pisteet  Bitter Sweet Symphony -parodiasta.