Jokapäiväisestä leivästäni siivu Elastican muodossa.
Elastica edustaa brittipop-aikakauden eliittiä, sitä joukkoa, jonka tuotanto, ura ja olemassaolo pitkälti antaa määreet ja reunaehdot koko brittipop-ilmiölle. Yhdessä muun muassa Blurin, Oasiksen, Sueden ja Pulpin kanssa Elastica muodosti sen brittiläisen musiikkielämän yläluokan, joka toimi suunnannäyttäjänä ja inspiraationa monille muille 1990-luvun brittiläisille yhtyeille. Brittipopista ei siis oikeastaan voi puhua mainitsematta Justine Frischmannin nimeä tai naisen luotsaaman yhtyeen ensimmäistä levyä, vuonna 1995 ilmestynyttä Elasticaa.
Ennen Elasticaa Frischmann ehti vaikutta Suedessa, tai ainakin sen alkukantaisessa versiossa. Brittipopin avainhenkilöllisyyden lisäksi nainen muistetaan hyvin myös osallisuudesta erääseen musiikkihistorian vaikuttavimpaan kolmiodraamaan. Tuo draama poiki lopulta kunniakkaan määrän hienoja pop-kappaleita, kaikilta sen osapuolilta.
Ihan turha nainen Justine Frischmann ei siis ole. Jos saisin kaikista maailman ihmisistä valita yhden, jonka elämästä saisin tietää kaiken, valitsisin juuri tämän brittiläisen musiikin yhden aikakauden voimanaisen. Elastican vetäydyttyä telakalle Justine on vaikuttanut ainakin M.I.A:n taustajoukoissa.
Turha ei ole myöskään Elastica. Yhtye julkaisi kaksi loisteliasta studioalbumia, joista debyytti on mielestäni yksi 1990-luvun parhaista levyistä. Elasticalta löytyvät hienoudet Connection, Waking Up, Stutter, Blue ja Car Song, josta muuten Weezerin legendaaristen Undone (The Sweater Song)- ja Buddy Holly -videoidenkin tehtailija Spike Jonze ohjasi versionsa, sietävät kyllä tulla huomioiduiksi vielä näin muutaman vuoden viiveelläkin.
Voi valinnan vaikeutta. Ihaillaan Miss Brittipopin viehätysvoimaa nyt sitten kahden videon verran. Molemmat klassikkokappaleet saavat minut huutamaan: tulkaa takaisin!
Elastica! <3 Debyytti on yksi niistä levyistä, jotka omistan sekä cd:nä että vinyylinä (ja olisin voinut ostaa vaikka vielä kasetinkin jos olisi tullut vastaan). Ehdoton ysäriklassikko. Tokasta levystäkin tykkään paljon enemmän kuin moni muu. Mad Dog on muuten yksi lasteni suosikkikappaleista, sitä on tullut jorattua yhdessä varmasti kymmeniä kertoja ("soita taas se koirarokkilevy!").
VastaaPoistaVitsi, sulla on kyllä ihan parhaat lapset! Mahtavaa! Itsekin haluan joskus muksuja, jotka ymmärtävät hyvän musiikin päälle ;)
VastaaPoistaElastica on ihan huippu ja erottui kyllä edukseen muista tuon ajan yhtyeistä. Ihailen kyllä suuresti Justine Frischmannin karismaa. Debyytti on käsittämättömän hyvä ja kestänyt mielestäni yllättävän hyvin aikaa. Siihen voi tykästyä aina uudelleen ja vuodesta toiseen se kuulostaa yhtä jännittävältä.
Toistaiseksi on ollut helppoa hienovaraisesti johdatella lapsia musiikin suhteen, mutta tietysti jossain vaiheessa kaveripiirin ja muun ympäristön vaikutus tulee varmasti nousemaan etusijalle ja isäukon pölyiset levyt saavat jäädä... Ehkä se ei kuitenkaan tapahdu vielä ihan lähitulevaisuudessa (poika täyttää syksyllä 8, tyttö 6). Pitää joka tapauksessa nauttia tästä niin kauan kuin voi - juuri yhtenä päivänä kuulostelin, kun lapset yrittivät laulaa Dandy Warholsin Bohemian Like You -biisiä tietokoneen ääressä. Biisi soi jonkun tekemässä legoautovideossa, ja lapsukaiset ilahtuivat aidosti, kun kerroin että meilläkin on se levy. :)
VastaaPoistaElastican debyytti oli tietysti pakko kuunnella tämän innoittamana, ja sehän tuntuu nyt kuulostavan melkein vielä paremmalta kuin ilmestymisensä aikoihin!
Nooo, pidät vain hyvästä kasvatuksesta tiukasti kiinni! Niin ja jos isäukon levyt jossain angsti-iässä tuntuvatkin pölyisiltä niin kyllä lapset kapinavaiheen jälkeen tajuavat uudelleen aidon pop-musiikin ylivertaisuuden. Isät ja äidit ylipäänsä tuntuvat jossain iässä vähän pölyisiltä. Heh.
VastaaPoistaItse innostuin kuuntelemaan Menacen piiitkästä aikaa. Olen tainnut aliarvioida sen ja pahasti. Hyvältä kuulosti, melkein debyytin veroiselta!