Näinhän ne puhuvat. Omiakin kokemuksia tuosta helpostisärkyvyydestä toki on, ihan tuoreitakin. Puh, en edes aio aloittaa siitä, miltä minusta nyt tuntuu. Kuten maanantaisessa Pasila-jaksossa - siinä, missä Pöysti ryhtyi prosaistiksi - piirrossarjalle sopivan kepeyden keskellä varsin vakavasti muistutettiin: Luemme, jotta emme olisi yksin. Niin ja kuuntelemme Idlewildia, lisäisin minä. Siispä kirja kätöseen ja peiton alle kuuntelemaan, kuinka Roddy laulaa juuri minulle. En yksinkertaisesti keksi muita keinoja itseni eheyttämiseen. Yksi suurista levysuosikeista, Hope Is Important vuodelta 1998, soimaan siis. Itku sikseen, let's punkpop.
30.1.2011
28.1.2011
Perjantai-biisi: Eliza Doolittle - Skinny Genes
Tämän perjantain hyvänmielen laulusta vastatkoon Eliza Doolittle, jonka pikkutuhman Skinny Genes -kappaleen - ja videon - tahtiin vain on ihan mahdotonta negailla. Pistetään hulvattoman huolettomaksi viheltelyksi siis!
Doolittle on tuollainen soundeiltaan vähän perinteisempi ja ajattomampi versio Lily Allenista, mutta vähän kepeämpi, höpsömpi ja nuorekkaampi versio Amy Winehousesta. Ja mikä kivointa, Doolittlen voi nähdä Tavastian lavalla 8.3. Jei! Lontoolaistytön esikoislevy on myynyt briteissä hirvittävän määrän, enkä ihmettele. Klassisia soundeja ja harmitonta tyttöenergiaa yhdistämällä on saatu vähän hupsu, vähän retro, melkoisen quirky, mutta kuitenkin varsin ajanmukainen ja kuuntelijaystävällinen kokonaisuus. Vähän enemmän laulajanvikaa ja särmää kuin Kate Nashissa, swengiä melkein kuin Amy Winehousella ja pokkaa yhtä paljon kuin Lily Allenilla: pakko arvostaa tyttöä, joka rohkenee esiintyä miniminishortseissa tai tutussa, joka ei peitä yhtään mitään. Itse en pystyis. I don’t care what the people may say, What the people may say about me, I don’t care what the whisperers say, Cos’ they whisper too loud for me. Näin niitä tyttöidoleita näköjään syntyy.
Jos viime vuonna ilmestynyt debyytti ei vielä ole tuttu, suosittelen kuuntelemaan, löytyy Spotifysta. Varmista, että kuulet ainakin aloitusraita Moneyboxin, retroilevan Pack Up -hitin ja söpön Nobody-laulelman.
Jos viime vuonna ilmestynyt debyytti ei vielä ole tuttu, suosittelen kuuntelemaan, löytyy Spotifysta. Varmista, että kuulet ainakin aloitusraita Moneyboxin, retroilevan Pack Up -hitin ja söpön Nobody-laulelman.
P.S. Jos et halua tyytyä lukemaan huomisesta Korjaamon Club Dolphing Openingista ihan jokaisesta musiikkiblogista, tule paikalle. Lavalla kotimaisen indien kolme muskettisoturia: Neufvoin, Big Wave Riders ja Satellite Stories. Showtime 00.30 / 23.30 / 22.30
Please Mr. Postman
Olen aina ollut jotenkin mystisen viehättynyt 60-luvusta: ajan nuorisokulttuurista, musiikista, visuaalisuudesta ja esteettisistä ihanteista. Varsin monen itselleni tänään tärkeän jutun juuret voi paikantaa juuri jonnekin tuonne 50 vuoden taakse, kaiken cooliuden alkulähteille. Erityisen viehättynyt olen ajan tyttöbändeistä. Vaikka en mikään aktiiviharrastaja olekaan, tunnistan tällaisten juttujen klassikkoarvon ja populaarikulttuurisen merkityksen.
The Marvelettesin Please Mr. Postman -kappale yksi kaikkien aikojen klassikkosuosikeistani ja kyllä, minusta tällaisen Motown-klassikon tuntemisen voi laskea yleissivistykseen kuuluvaksi. Kovin popahtavaa Motownia edustava kipale on muuten lafkan ensimmäinen listaykkönen ja juuri nyt ajankohtainen, sillä se saa soida eilen menehtyneen päävokalistin, Gladys Hortonin muistolle. Sinne meni hipunen cooliuttakin. Voi, tämä on vain niin herttainen.
27.1.2011
Let's make this happen, girl - sporttibiisisuosikit
Löysin muutamia vuosia sitten - lapsuuden ja nuoruuden kilpaurheilutraumoista toivuttuani - juoksemisen ja sen mystisen itsensä kanssa kilpailemisen ilon. Tällä hetkellä tähtäimessä on toukokuinen Helsinki City Run ja viime vuonna kellotetun ajan parantaminen. Vaikka hölkkäily jo itsessään on minulle se päänselvitysmetodeista parhain, ei se oikein meinaa tultua miltään ilman juuri niitä oikeita biisejä.
Juoksulistalla jos missä harrastan jumittamista. Suuri osa tämänhetkisen suosikkilistan kappaleista on jäänteitä vitaalista nuoruudesta, joukossa on vain pari hassua biisiä viimeisen vuoden ajalta. Sen verran herkkää oikean tunnelman löytäminen on, että listan sormeilussa on riskinsä. Tällä hetkellä keveimmin kulkee seuraavien tahtiin:
Two door Cinema Clubin Something Good Can Work, juoksulistojen klassikko jo syntyessään. Kappale on suoranainen Jumalan lahja meille juoksumotivaation kanssa toisinaan taisteleville amatööreille. Tämän biisin tahtiin puuskuttaessa tuntuu kuin juoksisi personaltrainer vierellä: Let's make this happen, girl you gonna show the world that something good can work and it can work for you. Let's get this started girl, we're moving up we're moving up. Mukana myös oma huutosakki. Ha ha ha haa! Niin ja 1.22 alkavan c-osan aikana voin jo melkein nähdä silmissäni maalisuoran ja kellon pysähtyvän aikaan 1.53.00. Tämän tahdissa voi löytää sen kuuluisan liikkumisen ilon. Ehkä paras juoksubiisi ikinä.
Juoksulistalla jos missä harrastan jumittamista. Suuri osa tämänhetkisen suosikkilistan kappaleista on jäänteitä vitaalista nuoruudesta, joukossa on vain pari hassua biisiä viimeisen vuoden ajalta. Sen verran herkkää oikean tunnelman löytäminen on, että listan sormeilussa on riskinsä. Tällä hetkellä keveimmin kulkee seuraavien tahtiin:
Two door Cinema Clubin Something Good Can Work, juoksulistojen klassikko jo syntyessään. Kappale on suoranainen Jumalan lahja meille juoksumotivaation kanssa toisinaan taisteleville amatööreille. Tämän biisin tahtiin puuskuttaessa tuntuu kuin juoksisi personaltrainer vierellä: Let's make this happen, girl you gonna show the world that something good can work and it can work for you. Let's get this started girl, we're moving up we're moving up. Mukana myös oma huutosakki. Ha ha ha haa! Niin ja 1.22 alkavan c-osan aikana voin jo melkein nähdä silmissäni maalisuoran ja kellon pysähtyvän aikaan 1.53.00. Tämän tahdissa voi löytää sen kuuluisan liikkumisen ilon. Ehkä paras juoksubiisi ikinä.
Minulle ei ole jääny brittiläisen The Subwaysin urasta käteen muuta kuin tämä kappale. Yritin aikoinani tykätä yhtyeestä, mutta ei vain uponnut, vaikka olinkin tuolloin "The -s " -yhtyeiden kulta-aikana varsin otollista maaperää tällaiselle rokinrenkutukselle. Tämä kappale on vuodelta 2005 ja tainnut kuulua juoksulistalle siitä lähtien. En enää aikoihin ole kuunnellut biisiä muuten kuin lenkkitossut jalassa, enkä kyllä pysty sen kummemmin analysoimaan missä sen taika piilee. Ehkä se on tuo brittiläisen nuorisokulttuurin ikoniin pukeutunut nuorimies, joka juoksee. No, eipä sen väliäkään, pääasia, että laulu saa myös minut juoksemaan.
Tämänkin biisin toimivuutta on testailtu jo pidemmän aikaa. Viimeistään viime kuukausien rämpimisen, tarpomisen ja kahlaamisen jälkeen voin sanoa, että toimii ja varsin monimuotoisissa olosuhteissa. Tämän kappaleen taika taitaa piillä siinä, että se herättää minussa jumppatuntimielikuvia. Jos ei askel meinaa kulkea, uhkailen itseäni aerobic-tunnilla ja johan kulkee taas. Myöskään The Go! Team ei ole minulle muuten mitenkään ajankohtainen, ainoastaan tämä ilottelu on jäänyt kummittelemaan muutaman vuoden takaa. Brightonilaiskollektiivi julkaisi juuri kolmannen albuminsa, ehkä voisin yrittää taas kiinnostua.
Mitä Lily Allen edellä, sitä Miia perässä?
Olen lähipiirissäni tunnettu rakkaudestani pieniä kauniita asioita ja esineitä kohtaan. Niinpä olenkin jo pitkään halunnut näyttää Lily Allenilta hankkia itselleni pienen kauniin vaateparren saksalaisen suunnittelijan Markus Lupferin kokoelmista. Parisen viikkoa sitten saavutettu, varsin villiltä vaikuttava ikä tuntui sopivalta ajankohdalta pistää toive toteutukseen.
Lupferin vaatteiden, erityisesti kimalteilla varustettujen jumppereiden ja teksti-t-paitojen esteettisyys on sitä luokkaa, että tällainen herkkä, itseään etsivä popparityttö menee sekaisin. Ykköstoiveita, Lily Alleninkin päällä aikoinaan nähtyjä, köysikirjailtuja Love- ja Kiss-paitoja ei valikoimista enää saa, joten hätäpäissäni jouduin valitsemaan jonkun toisen.
Suurena tekstiesteetikkona voisin valehtelematta kelpuuttaa kaappiini lähes jokaisen miehen taideteoksista. Luonnollisestikin kovin paljon minua olisivat olleet Lost-teeppari, Love hurts- tekstillä varustettu neule tai herkän runollinen, paljetein kirjailtu I put a spell on you -ihanuus. Ainoa selkeästi nou nou taitaa olla Sunday Best -pusakka, jonka viesti vain ei mene läpi tällaiselle sunnuntaivihaajalle.
Suurena tekstiesteetikkona voisin valehtelematta kelpuuttaa kaappiini lähes jokaisen miehen taideteoksista. Luonnollisestikin kovin paljon minua olisivat olleet Lost-teeppari, Love hurts- tekstillä varustettu neule tai herkän runollinen, paljetein kirjailtu I put a spell on you -ihanuus. Ainoa selkeästi nou nou taitaa olla Sunday Best -pusakka, jonka viesti vain ei mene läpi tällaiselle sunnuntaivihaajalle.
Tulin kuitenkin päätyneeksi tuohon Wild-tekstiin. Paita on niin kaunis, että saa arvoistansa tilaisuutta odotellessa toimittaa sisustuselementin virkaa. Mutta ketäköhän oikein yritän tuolla tekstillä huijata? Ehkä tuo mustasta pitsistä paitaan näperrelty Wild on sopiva julistus tällaisen kovaa vauhtia keski-ikäistyvän vanhanpiian rinnuksilla kannettavaksi. Ja hei, 157 cm:n pituus ja paita vähän niin kuin sillä, sen lähemmäksi Lily Allenia, tuota tyttöidoleistani ihaninta, eivät minun rahkeeni taida riittää. Sallittaan minulle siis tämänluokan turhamaisuus.
24.1.2011
All we want from you are the kicks you've given us
Kiitos hirvittävästi kommenteista Manic Street Preachers -tekstiin. Hienosti ylläpiditte blogia, kun itse humputtelin pitkin Lontoota. Tuosta vaivannäöstä kiitokseksi lupailin tuoda keikalta kommenttinsa jättäneiden kesken arvottavaksi jotain pientä Manics-sälää. Tiukasti valvovien silmien alla toteutetun arvonnan onnekkaita olivat tällä kertaa Pekka, jonka lahjon Manics-mukilla ja Pesulatyttö, joka saa supersöpöt kortti- ja tarrasetit. Pekalle laitoin jo sähköpostia, Pesulatyttö, otatko minuun yhteyttä niin saan palkinnon postiin.
Hauska huomata kommenttien perustella, että tuo koulukuntafiilis ei ole ihan perätön. Vaikka kommenttiboksiin ilmestyneet Manicsinne osoittavatkin yhtyeen venyvän varsin monenlaisen tykkäämisen kohteeksi, näyttäisi Everything Must Go -levy nauttivan melkein universaalia arvostusta. Jonkinlainen eri koulukuntia yhdistävä tekijä?
Kiitos myös, että jaoitte unohtumattomia keikkakokemuksia (Toinen huippukohta oli seisoa jäähallikeikalla suoraan Jamesin edessä eturivissä, huutaa mukana joka ikinen sana ja saada kiinni Jamesin katseesta), perversionne (Pidän jollain perverssillä tavalla Know Your Enemyn sälämäisyydestä), viimekäden havainnot Richiestä (Yksi kaveri väitti nähneensä Richeyn pari vuotta sitten jollakin Lahden ABC:llä) ja syvimmät intohimonne (Saan ajoittain suuria Manics-kohtauksia, tuijotan Love's Sweet Exile -videota kuola valuen, koen surua Richeyn vuoksi, selailen vanhoja keikkakuvia ja rokkailen kotona tukka viuhuen. Tukipilari nimenomaan. ♥).
Hauska huomata, että joku muukin pitää Send Away The Tigersia kovana, This Is My Truth Tell Me Yoursia yhtenä ihanimmista levyista ja rockbändejä yliopistoesseiden arvoisena materiaalina (Everything Must Go iski sitten täysillä. Kirjoitin siitä yliopistossa jonkinlaisen esseenkin). Kiva kuulla myös, että on muitakin, joiden mielestä Underdogs on vähän...huh huh. Niin ja taisin juuri törmätä ensimmäistä kertaa ihmiseen, jonka mielestä paras Manics-biisi on Prologue To History. Siistiä!
Kaiken kaikkiaan hienoja kommentteja ja analyysia (Aika moni rokkibändi on joka tapauksessa aloittanut punkahtavalla, kantaaottavalla räminällä ja sittemmin tasoittunut. Mitä muuta voi odottaa, kun maailma muuttuu ja rokkaritkin vanhenevat? Mun mielestä viiskymppiset punkkarit on kaikkea muuta kuin katu-uskottavia. Varsinkin, kun ei se Manicsien uskottavuus ole mihinkään kadonnut, meininki ei ole löystynyt, ainoastaan vähän muuttanut suuntaansa.). Kiitokset siis vaivannäöstä!
PeteP ehtikin jo kirjoittaa mahtavan raportin perjantain keikasta. Tyydyn siis lähinnä komppaamaan hienoja tunnelmia: kakkosbiisi Your Love Alone Is Not Enoughin aikana tuli ensimmäiset läpitunkevat värinät, mahtipontisimmin ikinä soineen Motorcycle Emptinessin aikana pakahduin onnesta, You Love Usin tahtiin karjuin kurkun käheäksi ja jos olisin kuollut If You Tolerate Thisin jälkeen, olisin kuollut onnellisena. Oma vähemmän suosikki You Stole The Sun From My Heart kuulosti Jamesin soolona paremmalta kuin aikoihin ja yhdestä inhokkibiisistä, La Tristesse Durerasta tuli itselleni yksi keikan suosikkihetkistä. Myös ennen vähän mitäänsanomattomalta Manicsiltä tuntunut Suicide Is Painless kolahti.
Brixton Academy osoitti olevansa keikkapaikkana yliveto: yhtye kuulosti alusta loppuun selkeältä, taitavalta ja musikaaliselta. Silkkaa musiikillista nautintoa siis. Ja mites se keikan päättänyt A Design For Life sitten? No se sai minut vakuuttuneeksi, että jotain tällaista sen elämän tarkoituksen täytyy olla.
Yhtye osoitti siis olevansa kaiken luottamuksen arvoinen, vaikka niitä paria omaa suursuosikkia ei kajahtanutkaan. Joka tapauksessa on ihanaa olla keikalla, josta takuuvarmasti tietää nauttivansa ja jossa yhtyeen osaamiseen voi luottaa. Ammattilaisia olematta kuitenkaan yhtään vähemmän rock-uskottavia. Erityisen hienoa Manic Street Preachersissa on se, että se on uskollisesti käynyt myös Suomessa. Uskallan siis toivoa, että pian taas yhtyettä pääsee näkemään vähän maltillisimmin taloudellisin panostuksin. Vaikka nyt tietysti on sellainen olo, että tällainen onnellisuus seurana puuropäivien kohtaaminen ei tunnu mitenkään ylivoimaiselta.
Kiitos myös, että jaoitte unohtumattomia keikkakokemuksia (Toinen huippukohta oli seisoa jäähallikeikalla suoraan Jamesin edessä eturivissä, huutaa mukana joka ikinen sana ja saada kiinni Jamesin katseesta), perversionne (Pidän jollain perverssillä tavalla Know Your Enemyn sälämäisyydestä), viimekäden havainnot Richiestä (Yksi kaveri väitti nähneensä Richeyn pari vuotta sitten jollakin Lahden ABC:llä) ja syvimmät intohimonne (Saan ajoittain suuria Manics-kohtauksia, tuijotan Love's Sweet Exile -videota kuola valuen, koen surua Richeyn vuoksi, selailen vanhoja keikkakuvia ja rokkailen kotona tukka viuhuen. Tukipilari nimenomaan. ♥).
Hauska huomata, että joku muukin pitää Send Away The Tigersia kovana, This Is My Truth Tell Me Yoursia yhtenä ihanimmista levyista ja rockbändejä yliopistoesseiden arvoisena materiaalina (Everything Must Go iski sitten täysillä. Kirjoitin siitä yliopistossa jonkinlaisen esseenkin). Kiva kuulla myös, että on muitakin, joiden mielestä Underdogs on vähän...huh huh. Niin ja taisin juuri törmätä ensimmäistä kertaa ihmiseen, jonka mielestä paras Manics-biisi on Prologue To History. Siistiä!
Kaiken kaikkiaan hienoja kommentteja ja analyysia (Aika moni rokkibändi on joka tapauksessa aloittanut punkahtavalla, kantaaottavalla räminällä ja sittemmin tasoittunut. Mitä muuta voi odottaa, kun maailma muuttuu ja rokkaritkin vanhenevat? Mun mielestä viiskymppiset punkkarit on kaikkea muuta kuin katu-uskottavia. Varsinkin, kun ei se Manicsien uskottavuus ole mihinkään kadonnut, meininki ei ole löystynyt, ainoastaan vähän muuttanut suuntaansa.). Kiitokset siis vaivannäöstä!
PeteP ehtikin jo kirjoittaa mahtavan raportin perjantain keikasta. Tyydyn siis lähinnä komppaamaan hienoja tunnelmia: kakkosbiisi Your Love Alone Is Not Enoughin aikana tuli ensimmäiset läpitunkevat värinät, mahtipontisimmin ikinä soineen Motorcycle Emptinessin aikana pakahduin onnesta, You Love Usin tahtiin karjuin kurkun käheäksi ja jos olisin kuollut If You Tolerate Thisin jälkeen, olisin kuollut onnellisena. Oma vähemmän suosikki You Stole The Sun From My Heart kuulosti Jamesin soolona paremmalta kuin aikoihin ja yhdestä inhokkibiisistä, La Tristesse Durerasta tuli itselleni yksi keikan suosikkihetkistä. Myös ennen vähän mitäänsanomattomalta Manicsiltä tuntunut Suicide Is Painless kolahti.
Brixton Academy osoitti olevansa keikkapaikkana yliveto: yhtye kuulosti alusta loppuun selkeältä, taitavalta ja musikaaliselta. Silkkaa musiikillista nautintoa siis. Ja mites se keikan päättänyt A Design For Life sitten? No se sai minut vakuuttuneeksi, että jotain tällaista sen elämän tarkoituksen täytyy olla.
Yhtye osoitti siis olevansa kaiken luottamuksen arvoinen, vaikka niitä paria omaa suursuosikkia ei kajahtanutkaan. Joka tapauksessa on ihanaa olla keikalla, josta takuuvarmasti tietää nauttivansa ja jossa yhtyeen osaamiseen voi luottaa. Ammattilaisia olematta kuitenkaan yhtään vähemmän rock-uskottavia. Erityisen hienoa Manic Street Preachersissa on se, että se on uskollisesti käynyt myös Suomessa. Uskallan siis toivoa, että pian taas yhtyettä pääsee näkemään vähän maltillisimmin taloudellisin panostuksin. Vaikka nyt tietysti on sellainen olo, että tällainen onnellisuus seurana puuropäivien kohtaaminen ei tunnu mitenkään ylivoimaiselta.
Brother ja Darling Buds Of May -video
Yksi brittien tämänhetkisistä hypebändeistä on saanut ulos ensimmäisen videonsa. Musiikkilehdistö yrittää tehdä Brotherin avulla ysärivaikutteisesta brittipopista jälleen siistiä. Hyvin tuntuu vauhkoaminen toimivan: yhtye on saanut soitella ensimmäisen kiertueensa keikkoja loppuunmyydyille areenoille. Tovi sitten olin vielä vähän varovainen yhtyeestä tykkäämisen suhteen, nyt en enää: kyllä tällainen laddism käy. Katkaiskoon tämä video blogihiljaisuuden (ja gradunteon), palaan Manics-arvontaan illala yliopistolta kotiuduttuani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)