Kiitos hirvittävästi kommenteista Manic Street Preachers -tekstiin. Hienosti ylläpiditte blogia, kun itse humputtelin pitkin Lontoota. Tuosta vaivannäöstä kiitokseksi lupailin tuoda keikalta kommenttinsa jättäneiden kesken arvottavaksi jotain pientä Manics-sälää. Tiukasti valvovien silmien alla toteutetun arvonnan onnekkaita olivat tällä kertaa Pekka, jonka lahjon Manics-mukilla ja Pesulatyttö, joka saa supersöpöt kortti- ja tarrasetit. Pekalle laitoin jo sähköpostia, Pesulatyttö, otatko minuun yhteyttä niin saan palkinnon postiin.
Hauska huomata kommenttien perustella, että tuo koulukuntafiilis ei ole ihan perätön. Vaikka kommenttiboksiin ilmestyneet Manicsinne osoittavatkin yhtyeen venyvän varsin monenlaisen tykkäämisen kohteeksi, näyttäisi Everything Must Go -levy nauttivan melkein universaalia arvostusta. Jonkinlainen eri koulukuntia yhdistävä tekijä?
Kiitos myös, että jaoitte unohtumattomia keikkakokemuksia (Toinen huippukohta oli seisoa jäähallikeikalla suoraan Jamesin edessä eturivissä, huutaa mukana joka ikinen sana ja saada kiinni Jamesin katseesta), perversionne (Pidän jollain perverssillä tavalla Know Your Enemyn sälämäisyydestä), viimekäden havainnot Richiestä (Yksi kaveri väitti nähneensä Richeyn pari vuotta sitten jollakin Lahden ABC:llä) ja syvimmät intohimonne (Saan ajoittain suuria Manics-kohtauksia, tuijotan Love's Sweet Exile -videota kuola valuen, koen surua Richeyn vuoksi, selailen vanhoja keikkakuvia ja rokkailen kotona tukka viuhuen. Tukipilari nimenomaan. ♥).
Hauska huomata, että joku muukin pitää Send Away The Tigersia kovana, This Is My Truth Tell Me Yoursia yhtenä ihanimmista levyista ja rockbändejä yliopistoesseiden arvoisena materiaalina (Everything Must Go iski sitten täysillä. Kirjoitin siitä yliopistossa jonkinlaisen esseenkin). Kiva kuulla myös, että on muitakin, joiden mielestä Underdogs on vähän...huh huh. Niin ja taisin juuri törmätä ensimmäistä kertaa ihmiseen, jonka mielestä paras Manics-biisi on Prologue To History. Siistiä!
Kaiken kaikkiaan hienoja kommentteja ja analyysia (Aika moni rokkibändi on joka tapauksessa aloittanut punkahtavalla, kantaaottavalla räminällä ja sittemmin tasoittunut. Mitä muuta voi odottaa, kun maailma muuttuu ja rokkaritkin vanhenevat? Mun mielestä viiskymppiset punkkarit on kaikkea muuta kuin katu-uskottavia. Varsinkin, kun ei se Manicsien uskottavuus ole mihinkään kadonnut, meininki ei ole löystynyt, ainoastaan vähän muuttanut suuntaansa.). Kiitokset siis vaivannäöstä!
PeteP ehtikin jo kirjoittaa mahtavan raportin perjantain keikasta. Tyydyn siis lähinnä komppaamaan hienoja tunnelmia: kakkosbiisi Your Love Alone Is Not Enoughin aikana tuli ensimmäiset läpitunkevat värinät, mahtipontisimmin ikinä soineen Motorcycle Emptinessin aikana pakahduin onnesta, You Love Usin tahtiin karjuin kurkun käheäksi ja jos olisin kuollut If You Tolerate Thisin jälkeen, olisin kuollut onnellisena. Oma vähemmän suosikki You Stole The Sun From My Heart kuulosti Jamesin soolona paremmalta kuin aikoihin ja yhdestä inhokkibiisistä, La Tristesse Durerasta tuli itselleni yksi keikan suosikkihetkistä. Myös ennen vähän mitäänsanomattomalta Manicsiltä tuntunut Suicide Is Painless kolahti.
Brixton Academy osoitti olevansa keikkapaikkana yliveto: yhtye kuulosti alusta loppuun selkeältä, taitavalta ja musikaaliselta. Silkkaa musiikillista nautintoa siis. Ja mites se keikan päättänyt A Design For Life sitten? No se sai minut vakuuttuneeksi, että jotain tällaista sen elämän tarkoituksen täytyy olla.
Yhtye osoitti siis olevansa kaiken luottamuksen arvoinen, vaikka niitä paria omaa suursuosikkia ei kajahtanutkaan. Joka tapauksessa on ihanaa olla keikalla, josta takuuvarmasti tietää nauttivansa ja jossa yhtyeen osaamiseen voi luottaa. Ammattilaisia olematta kuitenkaan yhtään vähemmän rock-uskottavia. Erityisen hienoa Manic Street Preachersissa on se, että se on uskollisesti käynyt myös Suomessa. Uskallan siis toivoa, että pian taas yhtyettä pääsee näkemään vähän maltillisimmin taloudellisin panostuksin. Vaikka nyt tietysti on sellainen olo, että tällainen onnellisuus seurana puuropäivien kohtaaminen ei tunnu mitenkään ylivoimaiselta.
Kiitos myös, että jaoitte unohtumattomia keikkakokemuksia (Toinen huippukohta oli seisoa jäähallikeikalla suoraan Jamesin edessä eturivissä, huutaa mukana joka ikinen sana ja saada kiinni Jamesin katseesta), perversionne (Pidän jollain perverssillä tavalla Know Your Enemyn sälämäisyydestä), viimekäden havainnot Richiestä (Yksi kaveri väitti nähneensä Richeyn pari vuotta sitten jollakin Lahden ABC:llä) ja syvimmät intohimonne (Saan ajoittain suuria Manics-kohtauksia, tuijotan Love's Sweet Exile -videota kuola valuen, koen surua Richeyn vuoksi, selailen vanhoja keikkakuvia ja rokkailen kotona tukka viuhuen. Tukipilari nimenomaan. ♥).
Hauska huomata, että joku muukin pitää Send Away The Tigersia kovana, This Is My Truth Tell Me Yoursia yhtenä ihanimmista levyista ja rockbändejä yliopistoesseiden arvoisena materiaalina (Everything Must Go iski sitten täysillä. Kirjoitin siitä yliopistossa jonkinlaisen esseenkin). Kiva kuulla myös, että on muitakin, joiden mielestä Underdogs on vähän...huh huh. Niin ja taisin juuri törmätä ensimmäistä kertaa ihmiseen, jonka mielestä paras Manics-biisi on Prologue To History. Siistiä!
Kaiken kaikkiaan hienoja kommentteja ja analyysia (Aika moni rokkibändi on joka tapauksessa aloittanut punkahtavalla, kantaaottavalla räminällä ja sittemmin tasoittunut. Mitä muuta voi odottaa, kun maailma muuttuu ja rokkaritkin vanhenevat? Mun mielestä viiskymppiset punkkarit on kaikkea muuta kuin katu-uskottavia. Varsinkin, kun ei se Manicsien uskottavuus ole mihinkään kadonnut, meininki ei ole löystynyt, ainoastaan vähän muuttanut suuntaansa.). Kiitokset siis vaivannäöstä!
PeteP ehtikin jo kirjoittaa mahtavan raportin perjantain keikasta. Tyydyn siis lähinnä komppaamaan hienoja tunnelmia: kakkosbiisi Your Love Alone Is Not Enoughin aikana tuli ensimmäiset läpitunkevat värinät, mahtipontisimmin ikinä soineen Motorcycle Emptinessin aikana pakahduin onnesta, You Love Usin tahtiin karjuin kurkun käheäksi ja jos olisin kuollut If You Tolerate Thisin jälkeen, olisin kuollut onnellisena. Oma vähemmän suosikki You Stole The Sun From My Heart kuulosti Jamesin soolona paremmalta kuin aikoihin ja yhdestä inhokkibiisistä, La Tristesse Durerasta tuli itselleni yksi keikan suosikkihetkistä. Myös ennen vähän mitäänsanomattomalta Manicsiltä tuntunut Suicide Is Painless kolahti.
Brixton Academy osoitti olevansa keikkapaikkana yliveto: yhtye kuulosti alusta loppuun selkeältä, taitavalta ja musikaaliselta. Silkkaa musiikillista nautintoa siis. Ja mites se keikan päättänyt A Design For Life sitten? No se sai minut vakuuttuneeksi, että jotain tällaista sen elämän tarkoituksen täytyy olla.
Yhtye osoitti siis olevansa kaiken luottamuksen arvoinen, vaikka niitä paria omaa suursuosikkia ei kajahtanutkaan. Joka tapauksessa on ihanaa olla keikalla, josta takuuvarmasti tietää nauttivansa ja jossa yhtyeen osaamiseen voi luottaa. Ammattilaisia olematta kuitenkaan yhtään vähemmän rock-uskottavia. Erityisen hienoa Manic Street Preachersissa on se, että se on uskollisesti käynyt myös Suomessa. Uskallan siis toivoa, että pian taas yhtyettä pääsee näkemään vähän maltillisimmin taloudellisin panostuksin. Vaikka nyt tietysti on sellainen olo, että tällainen onnellisuus seurana puuropäivien kohtaaminen ei tunnu mitenkään ylivoimaiselta.
Varmasti oli arvoisensa keikka, oi että :) Osoittelen peukkuja pään yläpuolella kohti taivasta, jotta maaniset katusaarjaanat saataisiin taas näille leveysasteille! Kesän festareita silmällä pitäen..
VastaaPoistaMuki, jee! Mulla ei olekaan yhtään bändimukia vielä. :) Kiitos!
VastaaPoistaTodettakoon nyt vielä tässäkin, että kyllä se Everything Must Go taitaa lopulta olla omakin suosikkilevyni.
bubble: kyllä keikka oli kaiken vaivan ja panostuksen arvoinen. Itselleni pitkästä aikaa sellainen "intiimi" Manics-kokemus: viimeiset keikat olen nähnyt Wembley Areenalla ja Qstockissa. Nyt toivotaan, että toisivat shownsa taas tänne! Ja kiitos ihanasta kommentista siihen Manics-postiin! Tunnistan niin itseäni sieltä ajatusten seasta :) Ja tuo on aivan totta, että keikkakokemukset tuovat usein uutta hohtoa tykkäämiseen!
VastaaPoistaPekka: Mukit ovat ihan parasta bändisälää <3 Esim. British Sea Power tekee tuota hommaa tyylillä, niillä on oikein useamman mukin valikoima "British Tea Power" -tekstillä. Itsekin päädyin eilen EMG:n kuuntelemiseen. Komeahan se on!
VastaaPoista"Niin ja taisin juuri törmätä ensimmäistä kertaa ihmiseen, jonka mielestä paras Manics-biisi on Prologue To History. Siistiä!"
VastaaPoistaMahtavaa, että Suomesta löytyy kyseisen kappaleen edes tietäviä brittirock-faneja. Aikanaan 90- luvun lopussa perustimme bändin ja kun nimeä mietimme, niin olin ostanut "If You Tolerate This Your Children Will Be Next"-singlen jonka erinomainen b-puoli Prologue To History on. Koko nimi vaikutti liian pitkältä, joten ensimmäinen sana biisin nimestä sai kelvata, vaikka pelkona oli nimen sekoittaminen johonkin teknoprojekteihin.
Myspacesta löytyy muutama biisi.
http://www.myspace.com/prologueband
Vau! Vaikuttavaa. Ja kukapa nyt haluaisi sekottua mihinkään teknoprojektiin, hah.
VastaaPoistaItse en ole koskaan noteeranut biisiä mitenkään erityisen hienoksi, hmmm, vaikka yllättävän monesti löydänkin ne suurimmat rakkaudet nimenomaan b-puolista. Olen joskus saattanut kuvailla laulua jopa ärsyttäväksi pianoineen, ehkä se ei silloin oikein istunut siihen minun If You Tolerate This Your Children Will Be Next -biisin kautta syntyneeseen Manics-kuvaan. Täytyy kuunnella uusin korvin siis, kun vihreää valoa tulee näinkin paljon :)
Vähän siis yllätyin tuosta Peten valinnasta, iloisesti tietysti. Mahtavaa taas huomata, miten eri tavoin Manicsit pystyvät tekemään vaikutuksen.
Taidan ainakin salaisesti ajattella, että b-puolista diggailu on diggailuista jalointa ja hienointa. Aivan kuin niiden kautta pääsisi käsiksi johonkin, jota yhtye ei ole tarkoittanut kaikkien kuultavaksi.
Mun mielestä osoitti Manicsilta hienoa näkemystä, että eivät laittaneet Prologue To Historya TIMTTMY:lle, vaikka se olisi ollut yksittäisenä biisinä ehkä tasokkaampi, kuin joku muu sillä levyllä. Mutta kokonaisuuteen se ei olisi sopinut ollenkaan. Joku muu bändi olisi ehkä yrittänyt tunkea sellaisen mukaan.
VastaaPoistaOasis fanina on päässyt nauttimaan hienoista b-puolen biiseistä. Voi kun olisivat tajunneet Be Here Now:lle ottaa mukaan puolet vanhoja klassikko b-puolia.
VastaaPoistaLevy olisi ollut klassikko.
Hieman nyt harmittaa Noelin laiskuus. Olen antanut itselleni kertoa, että Noelilla on n. 20+ biisiä, jotka olivat levymateriaalia, mutta mutta missä on Noel G??
Optimisti, kun olen toivon hyvää Liamin albumia ja Noelin albumia 2011...
Pete P: Totta, sen erilaisuus oli varmaan just se, minkä takia en biisiä ole noteeranut erityisen hienoksi. Levylle päätyessään se olis voinut saada jonkun sen olemukseen sopimattoman sovituksen, yyyh. Mutta ehkä siitä olis tullu hitti? Ja hei, olen nyt kuunnellut biisiä moneen otteeseen ja taytyy sanoa, että ymmärrän kyllä tykkäilysi :D
VastaaPoistaGali: "Those Swollen Hand Blues" <3 Viimeisin Oasis b-puolirakkaus. Itse olen pitänyt Noelia aina Oasiksen sieluna ja viimeistään Bring The Lightin jälkeen tulikin hirvittävä ikävä. Olen innoissani Beady Eyesta, mutta kyllä Noelkin saisi jo tulla! 20 plus biisiä, huh! Suurella todennäköisyydellä tuohon määrään mahtuu aika monta hienoutta! Jotenkin uskon, että mies on sen verran tietoinen neroudestaan, että tulee kyllä juttuineen vielä esiin.
Vasta nyt törmäsin tähän blogiin, joten mukiarvonnat ja semmoinen jäi sivu suun, mutta ei se mitään, koska onhan se aina vähän häkellyttävää, kun ihmiset puhuvat Manics-mieltymyksistään. Jos nyt pitäisi yksittäinen kaikkein merkittävin yhtye nimetä omasta musiikinkuunteluhistoriastaan, niin tämähän yhtye se olisi. Manicsista alkoi sellainen oikea musiikin kuunteleminen.
VastaaPoistaThis Is My Truth Tell Me Yoursin aikoihin se tapahtui. Jostain syystä If You Tolerate jne. ei vielä räjäyttänyt tajuntaa, vaikka musiikkivideo olikin ihan jännä kun siinä oli ihmisiä joiden naamoista puuttui reikiä ja Mooren rumpujen päällä jotain muovipusseja. Jostain syystä The Everlasting sai vasta toivomaan levyä joululahjaksi vaikka kappale ei ole niin kaksinen, ja seuraavana vuonna tuli sitten haalittua käsiinsä muukin siihen mennessä ilmestynyt pitkäsoittotuotanto.
Suosikkilevy on vaihdellut siitä asti, ja nytkin on vaikeaa sitä nimetä. Ihan viimeisimpiä levyjä en syystä tai toisesta ole enää niinkään jaksanut, mutta tuoreemmasta tuotannosta suosikkini on ehdottomasti Lifeblood - siinä on Manicsille poikkeuksellinen tosi kuulas ja miellyttävä tunnelma. Ehkä Everything Must Gon voisi myös tässä nimetä. Tykkään ylipäätään enemmän popista kuin rockista, siksi ehkä.
Ja Prologue to History on juuri se yksittäinen B-puoli, jonka minäkin nostaisin esiin! Tosi hyvä laulu, ja johan sitä tosiaan silloin (osin syystäkin) ihmeteltiin, miksei se yhtä hyvin olisi voinut olla A-puolikin vaikka sitten sen If You Toleraten sijaan. Häkellyttävää oli myös tästä havaita, että Prologue-yhtye on siitä nimensä repäissyt, koska Prologue on yhtye, jonka tiedän kyllä ja jonka olen nähnyt On the Rocksissa vuonna 2006. Asioilla on ihmeellisiä yhteyksiä.
Ja sen verran on vielä jatkettava, että hyvä blogi tämä tosiaan ja kerrassaan hyvää musiikkia. En vieraile viimeistä kertaa.
VastaaPoistaHei Johannes! Kiva, että löysit ja jee kommentille :D TIMTTMY on ollut tosiaan mullekin se aika iso tietynlaisen musiikin ääreen ajava voima. Avasi aivan uudenlaisen maailman. Mulle If You Tolerate toimi älyttömän hyvin, myöhemmin on sitten ollut hauska huomata, miten se ei enää olekaan se ykkösbiisi, vaikka nimenomaan sen kautta menin onnesta sekaisin :)Ja itsekin olen ehkä vähän enemmän pop kuin rock ja Manics-suosikit tuntuvat noudattavan sitä linjaa: Everything must gon lisäksi uusista suosikeita ovat Send away... tai viimeisin postikortti-levy. Mutta ehdotonta suosikkilevyä on vaikea nimetä, tosiaan.
VastaaPoistaJa taas uusi Prologue to History -tyyppi, olen hämmästynyt!
Kiitos blogin tykkäilystä! Kiva, että tänne löytää ihmisiä, jotka jaksavat fiilistellä samoja juttuja :D