Jokapäiväisestä leivästäni siivu Elastican muodossa.
Elastica edustaa brittipop-aikakauden eliittiä, sitä joukkoa, jonka tuotanto, ura ja olemassaolo pitkälti antaa määreet ja reunaehdot koko brittipop-ilmiölle. Yhdessä muun muassa Blurin, Oasiksen, Sueden ja Pulpin kanssa Elastica muodosti sen brittiläisen musiikkielämän yläluokan, joka toimi suunnannäyttäjänä ja inspiraationa monille muille 1990-luvun brittiläisille yhtyeille. Brittipopista ei siis oikeastaan voi puhua mainitsematta Justine Frischmannin nimeä tai naisen luotsaaman yhtyeen ensimmäistä levyä, vuonna 1995 ilmestynyttä Elasticaa.
Ennen Elasticaa Frischmann ehti vaikutta Suedessa, tai ainakin sen alkukantaisessa versiossa. Brittipopin avainhenkilöllisyyden lisäksi nainen muistetaan hyvin myös osallisuudesta erääseen musiikkihistorian vaikuttavimpaan kolmiodraamaan. Tuo draama poiki lopulta kunniakkaan määrän hienoja pop-kappaleita, kaikilta sen osapuolilta.
Ihan turha nainen Justine Frischmann ei siis ole. Jos saisin kaikista maailman ihmisistä valita yhden, jonka elämästä saisin tietää kaiken, valitsisin juuri tämän brittiläisen musiikin yhden aikakauden voimanaisen. Elastican vetäydyttyä telakalle Justine on vaikuttanut ainakin M.I.A:n taustajoukoissa.
Turha ei ole myöskään Elastica. Yhtye julkaisi kaksi loisteliasta studioalbumia, joista debyytti on mielestäni yksi 1990-luvun parhaista levyistä. Elasticalta löytyvät hienoudet Connection, Waking Up, Stutter, Blue ja Car Song, josta muuten Weezerin legendaaristen Undone (The Sweater Song)- ja Buddy Holly -videoidenkin tehtailija Spike Jonze ohjasi versionsa, sietävät kyllä tulla huomioiduiksi vielä näin muutaman vuoden viiveelläkin.
Voi valinnan vaikeutta. Ihaillaan Miss Brittipopin viehätysvoimaa nyt sitten kahden videon verran. Molemmat klassikkokappaleet saavat minut huutamaan: tulkaa takaisin!