Päivän brittipoppi: Elastica

Jokapäiväisestä leivästäni siivu Elastican muodossa.

Elastica edustaa brittipop-aikakauden eliittiä, sitä joukkoa, jonka  tuotanto, ura ja olemassaolo pitkälti antaa määreet ja reunaehdot koko brittipop-ilmiölle. Yhdessä muun muassa Blurin, Oasiksen, Sueden ja Pulpin kanssa Elastica muodosti sen brittiläisen musiikkielämän yläluokan, joka toimi suunnannäyttäjänä ja inspiraationa monille muille 1990-luvun brittiläisille yhtyeille. Brittipopista ei siis oikeastaan voi puhua mainitsematta Justine Frischmannin nimeä tai naisen luotsaaman yhtyeen ensimmäistä levyä, vuonna 1995 ilmestynyttä Elasticaa.

Ennen Elasticaa Frischmann ehti vaikutta Suedessa, tai ainakin sen alkukantaisessa versiossa. Brittipopin avainhenkilöllisyyden lisäksi nainen muistetaan hyvin myös osallisuudesta erääseen musiikkihistorian vaikuttavimpaan kolmiodraamaan. Tuo draama poiki lopulta kunniakkaan määrän hienoja pop-kappaleita, kaikilta sen osapuolilta.

Ihan turha nainen Justine Frischmann ei siis ole. Jos saisin kaikista maailman ihmisistä valita yhden, jonka elämästä saisin tietää kaiken, valitsisin juuri tämän brittiläisen musiikin yhden aikakauden voimanaisen. Elastican vetäydyttyä telakalle Justine on vaikuttanut ainakin M.I.A:n taustajoukoissa.

Turha ei ole myöskään Elastica.  Yhtye julkaisi kaksi loisteliasta studioalbumia, joista debyytti on mielestäni yksi 1990-luvun parhaista levyistä. Elasticalta löytyvät hienoudet Connection, Waking Up, Stutter, Blue ja Car Song, josta muuten Weezerin legendaaristen Undone (The Sweater Song)- ja Buddy Holly  -videoidenkin tehtailija Spike Jonze ohjasi versionsa, sietävät kyllä tulla huomioiduiksi vielä näin muutaman vuoden viiveelläkin. 

Voi valinnan vaikeutta. Ihaillaan Miss Brittipopin viehätysvoimaa nyt sitten kahden videon verran. Molemmat klassikkokappaleet saavat minut huutamaan: tulkaa takaisin!

Vindaloo - jalkapallohuumaa

No, rakkauden, urheilun ja pop-musiikin nimissä on kautta historian tehtyä kaikenlaista. Vuonna 1998 Cool Britannia -ilmiön jo hiivuttua tuon kulttuurihistoriallisen merkkikauden avainhahmot Alex "Blurin basisti" James ja Keith "Lilyn isä" Allen tekaisivat kaikkien jalkapallohuligaanien iloksi uuden pubballadin. Fat Les -kokoonpanon Ranskan MM-kisojen alla äänittämä Vindaloo nousi brittilistalla lopulta kakkoseksi. Kovin huimaan menestykseen huudatus ei kuitenkaan Englantia kisoissa siivittänyt.

Niin yhtyeestä kuin kappaleesta tehdystä videostakin löytyy joukko mielenkiintoista väkeä. Mukana on tietysti soittohommissakin häärinyt taiteilija Damien "Country House" Hirst sekä kappas kappas, Pikku Britannian Matt Lucas ja David Walliams. Nuorta Lily Allenia en itse ole vielä pystynyt videolta paikallistamaan.

Olkoon tämä minun panokseni meneillään olevan jalkapallohuuman ruokkimiseen.  Kukapa voisi olla pitämättä yhtyeestä jonka tuotantoon kuuluu laulu Who Invented Fish & Chips?. Oikeaoppisesti Vindaloo tulisi tietysti hoilata läpi lagerin ja curryn kyytipoikana. Menköön nyt näin. Pisteet  Bitter Sweet Symphony -parodiasta.

Support your local - kotiseutumatkailua

Kun on asunut viimeiset vuodet pois kotipaikkakunnalta, tulee vanhaa kotiseutua tarkkailtua  jollain tapaa nostalgisesti ja romantisoiden. Vierailut peräpohjalaiselle muuttotappiokunnalle näyttäytyvät nykyään kotiseutumatkailuna, yhäkkiä sitä huomaa katsovansa vanhaa kotiseutuaan matkailijan, vierailijan silmin. Eikä sitä hootakhaan enhään niin monheen sanhaan tule pantua. Voi herra isä, minusta on tainnut tulla eteläläinen.

Yhtälailla kuin minulle on sydämen asia pukeutua kotimaiseen vaatteeseen tai syödä lähellä leivottua leipää, koen lähikulttuurin tukemisen tärkeäksi. Nykyään, Helsingissä kun asun, ei tämä pohjoisen kulttuurielämän tukeminen ole varsinaisesti enää mitään lähikulttuurin harrastamista. Oman kotiseudun rapistuminen ja kulttuurielämän kuihtuminen saa yksinkertaisesti surulliseksi.

Käytännön syistä joudun jättämään tänä kesänä väliin Suomen sympaattisimman rokkifästin, Aawastockin. Juhlallisuuksia ei nimittäin tänä vuonna järjestetä. Harmi, sillä itse ainakin koin tapahtuman tuovan sitä kaivattua jotain tornionlaaksolaiseen kulttuurielämään. Luonnollisesti syynä festivaalin ainakin toistaiseksi pätevään välivuoteen on raha, tapahtuman sivuilla informoitiin maaliskuussa Ylitornion kulttuuritoimen vetäytymisestä taustavoimista. Kiristynyt kuntatalous, sitä tämä elämä täällä yläkairassa on. Luonnollisestikaan festivaalille ei ole löytynyt muita riittävän isoja taloudellisia tukijoita. Vaikka Aawastockin taru loppuisikin tähän, ehti se vetää Aavasaksanvaaralle joukon hienoja artisteja. 22 Pistepirkko, Laakso, Zacharius Carls Group, Sydän Sydän, Absoluuttinen Nollapiste, YUP, The Flaming Sideburns, Ultramariini, Risto, Lapko... Voi, kyllä Tornionlaaksossakin osataan yhdet kesäfästit järjestää. Maj Karman Herra Ylpön ihastellessa vaaran päältä avautuvaa jokimaisemaa tuntui hienolta olla juuriltaan tornionlaaksolainen.

Tänä kesänä Aawastockin puuttumisen jättämää kotiseutukulttuurimatkailun aukkoa paikkailin retkellä Sodankylän elokuvajuhlille. Kuten niin monesti Lapissa käy, myös tällä kertaa lauantai-ilta päättyi karaokeen. Lapin eksotiikkaako vai mitä teltallinen elokuvajuhlavierailta laulamassa Neil Hardwickin Jos rakastat -elokuvan karaokeversiota. Kaikkeen sitä tuleekin ryhdyttyä.

Sodankylän laskeminen kotiseutuun vaatii ehkä hieman käsitteen venyttämistä. Jos  joskus olen rikas kulttuurinainen, herätän Aawastockin henkiin. Rikastumista odotellessa tyydyn laulamaan oodia kotiseudulle. Laakson sanoin, Pello is the place that you should visit.

Indieviboja ja alakulttuurileikittelyä, lol.

Roosa Murto lähettelee indieviboja Hesarin kolumnissaan parin päivän takaa. Ihastuttavaa,  lol, jee!

Rakastan alakulttuureilla, käsitteillä, terminologialla ja ihmisten itsetietoisuudella leikittelyä,  kyllä. Ehkä tämä kolumni läpäisee minun henkilökohtaisen indiestandardini, vaikka ei ilmestykään varsinaisesti minkään kovin independentin julkaisukanavan kautta. Minulle ei tosin ole mitään muistikuvaa siitä, miltä maailma näytti kevään ylioppilaan silmin. Eikä myöskään siitä, kun viimeksi tapailin jotain poikaa. Taidan siis olla aidosti independent woman, todellinen indie. Oi voi.

Uuden vuosikymmenen The Bluetones

The Bluetonesin kauan odotettu uutukainen A New Athens on nyt sitten sopivasti Spotifyssa. Toinenkin ikisuosikki on nyt sitten saatu uudelle vuosikymmenelle. Teenage Fanclubhan jo  ehti ilostuttaa viimeisimmällään. 

Pikaisen kuulemisen perusteella voin sanoa levystä, että nyt tykkään, myöhemmin toivottavasti rakastan. Levyn alku on hieman vaatimaton, mutta kuitenkin sopivassa linjassa yhtyeen pienieleisen tyylikkyyden kanssa. Sympaattisemmalta kuulostavaa yhtyettä saa hakea; laulaja Mark Morrisin ääni jos mikä on silkkaa hunajaa. 

Brittiliäisen rockmusiikin suurperheessä tämä yhtye edustaa sitä keskimmäistä lasta, väliinputoajaa, hiljaista itsekseenpuurtajaa. Tasaisen varmaa menijää. 

Päivän brittipoppi: Menswear

Menswearin ensimmäinen single I'll Manage Somehow vuodelta 1995 olkoon super suloinen muistutus siitä, miltä indiediskoissa näytti ja kuulosti ennen kuin hipsterit valtasivat tanssilattiat ja dj-kopit. Tai näin ainakin haluan uskoa. 

Jotkut ilkeämieliset uskalsivat väittää, että näiden brittipopin virallisten kultapoikien lyhyt, mutta sitäkin ytimekkäämpi menestys perustui muulle kuin musiikillisille taidoille.  Debyyttilevy Nuisancen Allmusic-arvotelussa levyä luonnehdittiin sanoin "the perfect product from a band that is better known for being seen than being heard". No, minuun iskee musiikillinenkin anti ulko-sellaisen lisäksi. Myönnettävä on, että minun silmissäni yksikään Punavuoren hipsteri ei yllä samaan tyylikkyyteen ja charmiin kuin nämä pojanklopit. 

Jos olisin poika, menisin nyt suorinta tietä Helsingin Töölön Vaatturiliike Saumaan ja tilaisin Dr. Martensien seuraksi vähän istuvaa hartialinjaa. Mutta koska olen tyttö, tyydyn no, haaveilemaan tällaisista pojista. Ja ehkä vähän tahollani tuijottelemaan Martensieni kärkiin. 

Tässä hipstereiden hipsterit, brittipopin virallinen poikabändi Menswear debyyttisinglellään. Ihanan turhamaista ja pinnallista, ah, niin parasta brittipop-estetiikkaa. 

Lainaus: Stephen Thomas Erlewine, Nuisance -levyn arvotelu allmusic.com

Sunday, sunday

Sunnuntait ovat jo lähtökohtaisesti suunnatonta alakuloa herättäviä päiviä. Mollivoittoisuutta lisää se, että joutuu ihanan viikonlopun jälkeen saattamaan ystävän kotimatkalle. Sinne meni, viikonloppuvieras takaisin Tampereelle. 

Päämäärättömyyttäni sitten poikkesin Freda neljäkasiin, sunnuntai-iltapäivään kuuluvan refleksin ohjaamana vissiin. Eskapistinen viikonloppu huipentui tänään ranskalaiselokuvaan Le premier jour du reste de ta vie (Loppuelämäsi ensimmäinen päivä). Kyllä, nimen perusteella valitsin. 

Eeppiseksi perhedraamaksi kuvailtu elokuva oli sopivinta juuri nyt ja melkein ihaninta ikinä. Tuollaista elämänmakuisuutta toivoisin tähän omaankin  eloon. Paljon iloa, onnea ja naurua sisältänyt viikonloppu päättyi sitten kuitenkin kyyneliin. Surun- ja onnensekaisiin sellaisiin.