Baggy sound(ish) -lista

Olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa baggy sound -vaikutteisen musiikin äärellä. Kokosin myös noita viime aikoina soineita suosikkeja omalle Spotify-listalleen. Jos vedän tuon brittipop-termin kanssa suppeaa ja tiukkaa linjaa niin baggyn kohdalla olenkin sitten venyttänyt termiä oikein kunnolla. Lista ei siis ole mitenkään originaalille baggy-genrelle tai madchesterille uskollinen, vaan sisältää kappaleita, joiden kohdalla ehkä pelkkä baggy-vaikutteista puhuminen on kohdillaan. Saatan saada old school -madchesteriläiset ja muut vanhan koulukunnan baggyilijät kimppuuni, kun pistin listalle esimerkiksi Ruling Classia ja Working For a Nuclear Free Cityä, Kasabianin suhteellisen löysistä viittauksista nyt puhumattakaan. Mutta, minusta listassa on mielenkiintoista juuri se vanhan ja uuden, ytimeen ja harmaalle alueelle asettuvan muodostama sekasotku. Se, kuinka niinkin kovasti aikaan sidottuja juttuja on hyödynnetty vaikuttein ja viittauksin uudessa kontekstissa.

Lista on tehty Spotify-rajoituksin, joten useimmat biisivalinnat ovat aika kliseisiä klassikoita. Mutta kliseissä piilee usein totuus: aivan mahtavia biisejä ja hienoja ajankuvia. Ja taas voidaan yhdessä miettiä, että mitä se baggy nyt sitten oikeastaan on...

Eli jos haluat myötäelää minun tämänhetkisiä musiikillisia ambioitani, niin käy brittipop-listan lisäksi myös täällä: Spotify

Northside - Shall We Take A Trip? (1991)

The Farm - Don't Let Me Down (1991)

The Stone Roses - Fools Gold (single version) (1991)

The Charlatans - Only One I Know (1990)

The Ruling Class - If You Wonder (2008)

The Mock Turtles - Can You Dig It? (1991)

Inspiral Carpets - Dragging Me Down (1992)

Kasabian - L.S.F (2004)

Ian Brown - Can't See Me (1998)

Black Grape - Reverend Black Grape (1995)

The Stone Roses - Waterfall (1989)

Blur - There's No Other Way (1991)

The Ruling Class - Flowers (2008)

Working For a Nuclear Free City - Silent Times (2010)

The Charlatans - You're Not Very Well (1990)

Happy Mondays - Judge Fudge (1991)

Kasabian - Underdog (2009)

The Stone Roses - Elephant Stone (1989)

The Farm - Groovy Train (1990)

The Charlatans - White Shirt (1990)

Flowered Up - Weekender (1992)

Brittipop - kun takilla on väliä

Liam Gallagher - tuo parkojen, tuulitakkien, pilottien, track jacketien, Harrington jacketien ja kaiken muunkin takkeilun kuningas - on varmastikin se ylivoimaisin takki-idolini, mutta on noita takeista taidetta tehneitä poppareita tietysti muitakin. Brittipop - kun takilla on väliä. Etenkin sisätiloissa.

The Charlatans, Tim Burgess ja legendaarinen tuulitakkitaide.

The Bluetones -yhtyeen Mark Morrisin tuulitakkiversio. Iik!

Damon Albarn, Graham Coxon ja 90-luvun taidekouluindiekid-toppikset. Awww!

Travisin Andy Dunlop on vedellyt varmastikin suurimman osan tähtihetkistään jonkinmoisessa takissa. Jools Hollandin studion valojen viileydessä mies laski tarkenevansa vaatimattomassa kelsiturkissa. 

Uusi Thirteen Senses - The Loneliest Star

Tovi sitten huomasin, että yksi takavuosien tunnelmayhtyesuosikkini, brittiläinen Thirteen Senses, tekee uutta tulemista. Ensi maanantaina julkastavalta Crystal Sounds -albumilta paljastettiin tuolloin levyn nimikkobiisi, eilen julkaistiin sitten ensimmäinen virallinen single, Loneliest Star. Video on yhtyeen fanin, viime vuonna bändin nettisvuilla järjestetyn videoideointikilpailun voittaneen Steven Jefferiesin käsialaa. No, Thirteen Senses, anyone?

Saattaapi olla, että jos yhtye ei olisi kerran, vaikkakin jo vuosia sitten, tehnyt minuun vaikutusta, en tällä hetkellä osaisi tälle syttyä. Syy voi löytyä myös stereoissa raikuvasta baggysta ja 90-luvun brittipopista. Ehkä minulla ei juuri nyt ole elämässäni tällaiselle tilausta. Pisteet kuitenkin siitä, että yhtye on mennyt eteenpäin: coldplaymäiset, yksiselitteisesti kauniit ja herkät pianoballadit ovat vaihtuneet säpäkällä rummutuksella varustettuun, kovin mewimäiseen (kiitos, Johannes!) tempoleikittelyyn. Varmasti hyvä veto yhtyeeltä, jonka kakkoslevy sai nihkeät arvostelut ja vaisun vastaanoton  - jopa faneilta. Top 20:iin yltänyttä debyyttiä seurannut hehkutus hiipui ennen kuin katosi kokonaan.

Onneksi Loneliest Star on kuitenkin ihan kiva biisi. Vaikka rakkaus yhtyeeseen ei roihuakaan nyt, kuten vuosituhannen alussa nuorena humanistihöpsönä, herättää biisin kuuleminen tietynlaista mielihyvää: mitäänsanomattoman Contact-albumin jälkeen yhtye kuulostaa taas joltain. Ja kyllähän tuossa melodiassa on kuultavissa sellaista universaalia pophienoutta. Parasta kappalessa on kuitenkin se, että vaikka yhtyeellä onkin uudet raudat ja rumpukompit tulessa, onnistuu Will South kuulostamaan edelleen omalta täydelliseltä itseltään, ehkäpä saarivaltion herkimmältä dreampopparilta. 

Loneliest Star soi vähän suoraviivaisemmin ja tylsemmin, vähemmän teatraalisesti, kuin muutama viikko sitten julkaistu Crystal Sounds, josta onnistuin vakuuttumaan. Tällaisena suurien tunteiden nimeen vannovana draamattarena vain lämpenen kappaleen ylivedoille popkaarille ja nostatuksille jotenkin enemmän. 

Elokuvarakkautta: The Graduate

Mike Nicholsin Miehuuskoe (1967) on jo vuosia ollut se äärimmäisin suosikkielokuvani. Jostain syystä sen voittanutta ei tunnu löytyvän. Joku ystäväni ihmetteli taannoin tätä ikuiseksi vannottua rakkautta: Mutta miksi juuri The Graduate? No, esimerkiksi tämän takia.

Olen äärimmäisen mieltynyt elokuvan sitä läpileikkaavaan neuroottiseen ja hermostuneeseen tunnelmaan, joka purkautuu kunnolla vasta lopun autokohtauksessa Dustin Hoffmanin esittämän hikisen Benjaminin huokaukseen ja niin, siihen  rakkauteen. Tässä vaiheessa Simon & Garfunkelin levollisuus ei enää ole kiehtovassa ristiriidassa elokuvan paikoittaisen psykedelian ja Benjaminista huokuvan levottomuuden kanssa, vaan kertoo, että näin taitaapi olla hyvä. Yhtäkkiä ne vain istuvat siinä kuin mitään ei olis tapahtunutkaan. Maagista. 

Brittipop-suosikkeja listalla

Kokosin Spotifyhin pienen, 20 kappaleen listan omista ultimaattisista brittipopin suosikkiyhtyeistäni. Listan biisit ovat nimenomaan 90-luvun Cool Britannia -ajan ja kutakuinkin sen ihanteisiin nojaavaa brittipoppia, ilmestyneet siis niin sanotun ensimmäisen brittipopaallon - noin vuodet 1993 - 1997 - aikana. Kuten tämänkin blogin kommenttibokseissa on todettu, on musiikkigenreillä pelailu kyllä kivaa, mutta voi, myös niin vaikeaa. Brittipopin näkeminen nimenomaan osana 90-luvun Cool Britannia -movementia kaiken brittiläisen popin kattavan  tyylilajin sijaan on minun totuuteni eikä tietystikään tarkoita, että tuo olisi ainoa oikea tapa määritellä termi. Itse olen onnistunut mielessäni romantisoimaan juuri tuohon aikaan liittyvän musiikillisen elämän - ja jopa kokonaisen kulttuurinationalistisen heräämisen - brittipopiksi ja hahmottamaan juuri ne muutamat tietyt levyt tai yhtyeet eran ja sen pop-ihanteiden klassisiksi edustajiksi, että siksi varmasti juuri tällainen epämääräisen spesifi termeily.

Halusin listasta sellaisen suhteellisen kattavan kokoelman aallon suosikkibändejä joten pyrin valitsemaan sinne vain yhden kappaleen kultakin yhtyeeltä. Siltikin muutama mahdollinen bändi jäi vaille edustusta (Mansun, Powder, Ocean Colour Scene, Space, Catatonia, Placebo, Echobelly, Bends-eran Radiohead, ehkä jopa Manics..). Harmillisesti. Vaikka lista saattaakin vaikuttaa musiikillisesti heterogeeniselta, yhdistää kappaleita kuitenkin se kulttuurinen konteksti, jota ne ovat olleet rakentamassa tai josta ovat löytäneet motiivinsa: brittiläisyyttä arvostava Britannia.

I'mhappytobeheretonight - Miia <3 brittipop - Spotify

Suede - Beautiful Ones

Menswear - I'll Manage Somehow

Ash - Girl From Mars

Black Grape - Shake Your Money

Cast - Fine Time

The Auteurs - Show Girl

Gene - Olympian

The Bluetones - Slight Return

The Boo Radleys - Find The Answer Within

Shed Seven - Speakeasy

Oasis - Supersonic

Blur - End Of A Century

Elastica - Connection

Pulp - Do You Remember The Firts Time?

Supergrass - Alright 

Kula Shaker - Tattva

Dodgy - Good Enough

The Charlatans - When You're Thinking Things Over

Sleeper - Inbetweener

Oasis - Acquiesce

Oi! Kertokaahan kommentteja listasta, omia käsityksiänne brittipop-termeilystä ja myös niitä omia suosikkejanne. Mitä bändiolennaisuuksia olen mielestänne jättänyt listalta pois? 

Ai juu, Juhanin brittipoppailuja voi löytää täältä <3 

Edit. Jouduin muuttamaan vähän listaa - Sueden ja Menswearin biisien osalta - vanhat biisivalinnat (So Young, Daydreamer) eivät ilmeisesti löydy kaikkien Spotifysta. Mutta tuo Elastica, nooh, sitä ei välttämättä pysty edelleenkään kaikki spotifoimaan. Harmi! Mutta en vain pysty jättämään sitä ilman mainintaa, joten jätän sen kummittelemaan tuonne YouTube-linkkeineen.

"Thank Fuck It's Friday"

Hauskaa, miten viikkoon voi saada yhden lisäpäivän ihan vain juhlimalla jo torstaina. Kätevää. Perjantaina oli lauantai-olo, nyt lauantaina tuntuu sunnuntailta. Onnea on se, kun joutuu muistuttamaan itselle, että lauantaissa vasta mennään. Syy viikkorytmin sekoittumiseen löytyy tietystikin Satellite Storiesin Helsingin vierailusta. Huippu keikka, kiitos pojat! Eilen oli siis sen verran hidas päivä, että radikaaleimmat liikeet tuli tehtyä tietokoneen ja television ääressä. Ensimmäistä kertaa uuden elämänvaiheen aloittaneen viikon aikana iloitsin siitä, että olen nyt arvonimeltäni työtön. 

Mutta tietokoneen äärelläkin voi viihtyä. Itse tunnelmoin eilen vanhoilla TFI Friday -pätkillä. Kyseessähän on suhteellisen legendaarinen viihdeshow, jota esitettiin Britannian Channel 4 -kanavalla perjantain alkuiltoina vuosina 1996 - 2000. Ohjelmaa juonsi ja tuotti myös liki legendaarinen juontaja Chris Evans, joka on isännöinyt lukuisia radion ja TV:n musiikkiohjelmia 1980-luvun lopulta lähtien, kuten vaikka vuosina 1992 - 1994 The Big Breakfast -aamushow'ta. Ohjelma teki perinteistä aamuohjelmaa vähän kepeämmällä otteella:  populaarikultturellisti, vähän quirkystikin. Paula Yatesin sänkyhaastattelut taitavat olla vähintäänkin surullisenkuuluisia.

The Big Breakfast teki Evansista julkkiksen, TFI Friday brittipoppareiden kaltaisen popidolin. Ohjelman livebänditarjonta olikin vahvasti brittipoppainotteista, kun vierailulla kävivät muunmuassa Ocean Colour Scene, Seahorses, Oasis, Shed Seven, The Bluetones, Supergrass, Kula Shaker, Blur... kaikki, jotka olivat tuolloin brittiläisessä musiikkimaailmassa jotain. Tämä Youtubesta löytynyt Damon Albarn -haastattelu ja Blur-live vuodelta 1996 - Stereotypes-singlen julkaisun ajoilta - on kaikessa kummallisuudessaankin aivan loistava ja mahtava muistutus siitä, miksi vannon ikuista rakkautta Damon Albarnille. Ihana! "You look like Graham now....you do look like Graham actually...you do look like Graham...beautiful"

Hauska detalji ohjelman historiassa on Happy Mondays -legendan Shaun Ryderin ensimmäinen vierailu. Miehen spontaanit ja vähän turhan tiheästi puheessa solisevat fuck-sanat johtivat lopulta siihen, että Ryderin live-haastattelut kiellettiin. Tuon jälkeen miehen haastattelut lähetettiinkin sitten nauhoitettuna. No, Ryder päästettiin kuitenkin livenä lavalle laulamaan Stars In Their Eyes -osioon, jossa Johnny Rottenia jäljittelevä Ryder esittää Sex Pistolsin Pretty  Vacant -kappaleen - ahkerasti fuckitellen. Tämän jälkeen Ryder päätyikin sitten Channel 4:n mustalle listalle: mies on ainoa lafkan ohjekirjassa nimeltä mainittu henkilö, jonka minkäänlainen live-esiintyminen  kanavan lähettämissä ohjelmissa on kielletty. Hah! Ohjelman virallinen nimi "Thank Four It's Friday" notkistui katukielessä pian alkamisensa jälkeen muotoon "Thank Fuck It's Friday".

TFI Friday, monen muun populaarikulttuuria rummuttaneen show'n ohella, on yksi esimerkki siitä, kuinka britanniassa populaarikulttuuri on aika eri arvossa kuin vaikka täällä Suomessa. Tällainen popkulttuurin tuominen koko kansan ulottuville on varmasti yksi olennainen syy siihen, miksi brittiläinen poppi oli 90-luvulla niin kovassa nosteessa, suorastaan sitä kaikista cooleinta. Tuota pop-huumaa olisin niin mieluusti elänyt ihan autenttisestikin. Mutta onneksi Internet on aikamoinen aarreaitta niille, jotka haluavat nostalgioida. 

Helatorstai-klubilla: Satellite Stories

Pari viikkoa sitten juhlittu Club Dolphing Opening jätti krapulan lisäksi sen verran kivan Satellite Stories -lämmön, että lisää tätä sympaattisuutta on nähtävä. Onneksi oululaisia satelliittitarinoita voi kuulla huomenna torstaina myöskin niin kovin lämmintunnelmaisella Helatorstai-klubilla Helsingin Kampissa. Jee! Ja Henry's Pubiinhan pääsee edelleen sisään pelkällä  kädenheilautuksella ja vapaaehtoisella narikkamaksulla. Bargain, sanon minä.

Viimeistään nyt, parin viikon takaisen Korjaamo-reissun jälkeen olen valmis vaihtamaan olankohautukset olalle taputteluihin. Ei suinkaan ole sattumaa, että pojat ovat päätyneet musiikiblogien lemmikiksi, tällaista mukavuutta kun on niin vaikea olla julistamatta. Julistetaan siis! Oman suosikkini, tämän näpsäkän Tesco-biisin lisäksi tarjolla monta muuta mukavaa kolmiminuuttista: iiihanan tarttuvia indiekitaroita ja tanssittavia rumpukomppeja. Sinne siis! 

Facebook-event

Ja jos haluat tietää, millaisia musiikillisia ambitioita näiden satelliittien taakse piiloutuu, käy täällä.