Päivän paras uutinen: Manics Hämeenlinnaan

Päivän paras uutinen löytyi Jyrin palstalta ja Iltalehdestä. Manic Street Preachers on buukattu Hämmenlinnan Wanaja-festivaalien yhdeksi pääesiintyjäksi - minulle tietysti ainoaksi oikeaksi sellaiseksi. Walesiläiset festivaalilavalla perjantaina 22. heinäkuuta. Ja nyt kaikki te, jotka tammikuisten Manics-postauksien kommenteissa haikailitte yhtyeen keikan perään: Jeejeejee, tässä teille postikortteja nuorilta miehiltä, noilta ainoilta oikeilta Walesin tiikereiltä. Ilon ja onnen päivä.

En kyllä ihan voi sympatiseerata Jyrin fiiliksiä siitä, että Manics ei ole pitkään aikaan — ainakaan levyjen perusteella — ollut huippuvuosiensa tasolla. Itselleni yhtyeen ura kun on ollut ihan yhtä venynyttä huippuvuotta, ja esimerkiksi viimeisin levy yksi kivoimmista. Mutta siitä olen Jyrin kanssa samaa mieltä, että Hämis, täältä mä tuun mie tulen.

Richard Nicoll for Fred Perry

I want that one, that one aaand that one. Mitä, onko minusta, mod-esteetikosta ja brittipop-uskollisesta parka-, tennari- ja Dr. Martens -tytöstä tulossa Teddy Girl?! 

Brittiläisen nuorisokulttuuri-ikonin, Fred Perry -merkin eksklusiivisemman Laurel Wreath -linjan tämän kevään ja kesän naistenmalliston on kynäillyt muotisuunnittelijan Richard Nicoll, inspiraationa 50-luku ja Teddy Girls. Kokoelma on ihanan dandy, ihanan preppy, ihanan vintage twist, ihanan ihana, mutta ei ehkä ihan täysin minua. Hmmm. Ehkä. Näistä kahdesta viimeisestä nimittäin ei mitenkään voi erehtyä: Siinähän on meän Misse! saattaisi äitini huokaista. Joo-o, on kyllä, tosin sillä erotuksella, että minulla on tuon tytön vyötärön paksuiset reidet. Mutta oi, miten ihastuttavia nuo ovatkaan!

Niin kauan, kun en haikaile Amy Winehouse for Fred Perry -malliston perään, en ole huolissani takinkäännöstäni. Jos minulta kysytään, se nainen voisi tyytyä ihan vain laulamaan. 

Laurel Wreath Collection By Richard Nicoll -mallisto koko ihanuudessaan täällä.

Kuvat: Fred Perry ja Fred Perry Direct

Uutta Arctic Monkeysia odotellessa: Little Man Tate

Yksi minua viime vuosina suurimmin surettaneista musiikkimenetyksistä on ollut sheffieldiläisen Little Man Tate -yhtyeen poistuminen keskuudestamme. Mikä saa tällaiset bändit lopettamaan? Äärimmäisen harmillista.

Yhtyeen mainiot julkaisut, vuoden 2007 About What You Know ja vuosi myöhemmin ilmestynyt Nothing Worth Having Comes Easy, ovat viikonloppujeni vakkarilevyjä, jotka sopivat erityisen hyvin soittoon taas tänään, kun The Libertines -ikävä painaa ja kun tuon Pohjoisen indieskenen selviytyjän, Arctic Monkeysin uutukaisen odottamiseen ei meinaa maltti riittää. Mutta silti haluaisi harmittomasti vähän jammailla. Tämä saattaa piskuisen helpottaa. Ihanan perinteistä. Mutta voi hitsi, nyt näitäkin on ikävä, quality blokes!

Päivän paras uutinen: Saint Etienne Helsinkiin

Päivän paras uutinen löytyy KATOSBLOGista: Saint Etienne keikkailee keväällä ensimmäistä kertaa Suomessa, 22. toukokuuta Helsingin Korjaamolla. En ole itse koskaan vielä päässyt näkemään yhtyettä livenä, mutta huhut onneksi kertovat yhtyeen olevan edelleen keikkaterässä. Ilonsekaisissa tunnelmissa kohti viikonloppua siis täällä. Onhan se nyt kyllä tosi ai ai, kun tällainen brittiklassikko tuodaan tarjottimella melkein kotiovelle.  

Tässä yksi oma ja aikaisempien kommenttien perusteella myös lukijoiden Saint Etienne -suosikki. 

Saint Etienne

Korjaamo, Vaunusali

22.5.2011

Liput ennakkoon Tiketistä tai Lippupisteestä 28€ + mahd. toimituskulut.

Korjaamolaiset 25€ + mahd. toimituskulut.

Tulossa keikalle: The Van Jets

Pian toisen pitkäsoittonsa julkaiseva belgialainen The Van Jets pyörähtää Pohjolan kiertueellaan myös Helsingissä. Pitsimaan rock-ylpeys nousee lauteille On the Rocksissa tiistaina 12. huhtikuuta. 

Yhtye on itselleni uusi tuttavuus, tällä hetkellä keikkavierailun arvoinen sellainen. Spotifystakin löytyvä 2007 vuonna julkaistu debyytti Electric Soldiers soi perustavanlaatuista ja suoraviivaista, välillä aggressiivistakin rockia, vähän tyyliin Jet. Itse en pysty myöskään välttymään tällöin sinkoilevilta White Stripes -häivähdyksiltä (esim. kiva Electric Soldier tai Mylove=dead).

30.3 julkaistavan kakkoslevyn Cat Fit Fury! ensisingle The Future soi debyytin maailmaan verrattuna aavistuksen kepeämmin ja melodisemmin - vähän popimmin ehkäpä? Joka tapauksessa itseäni miellyttävä sävyero tämä, enkä pistäisi pahakseni jos Electric Soldierilta huokaavia perinteisiä, raskaitakin rock-elementtejä olisi uudella levyllä häivytetty ihan yleisestiottaenkin. Tykkään siis The Future -biisistä kovasti ja jään tarkkailemaan, mitä muuta yhtye albumillaan päättää tarjoilla. Kivan singlen lisäksi odotuksia herättelee tieto siitä, että levyn tuottajan paikalla rattia on pyöritellyt englantilainen Jon Gray, joka on tuttu yhteistyöstään The Subwaysin, Editorsin ja The Kooksin kanssa.  

The Van Jets

12.4. On The Rocks, Helsinki 

Ennakkoliput www.tiketti.fi 

alk. 10€ + mahd. toim.kulut, ovelta 12€ 

Mikonkatu 15, Helsinki K18 klo 21-04
Facebook-tapahtuma

Brother: Still Here -video

I'm still hiaa. Kuuntelen toistolla ja yritän tykätä, kun niin vahvasti olen päättänyt, että tästä yhtyeestä on tuleva pelastajani aikana, jonka Lykke Lin muotoiseen muottiin vain en mahdu - raivostuttavaa, sanon minä siitä. 

Mutta yhyy. Brotherin seuraavan singlen alku ei vielä täysin masenna, mutta voi luoja, tuon kertosäkeen täytyy olla säälittävin, mitä olen tänä vuonna kuullut. Enemmän kuin brittipoppi, tulee siitä mieleen takavuosien raivostuttava nuortensarja (haluaisin kirjoittaa tähän The O.C, mutta en halua suututtaa ketään). On ihan ok olla perus, mutta ei tällä tavalla. Nolosti. Moni lastenlaulumelodiakin kuulostaa jännittävämmältä.

Toivottavasti tämä on vaisuinta, mihin yhtye pystyy. 

Paljon Oasis, paljon Hard-Fi, vähän Brother

Brorherin Darling Buds Of May -singlen A-puoli on soinnut täällä jo pari kertaa, joten pistetäänpäs eetteeriin sitten sen alkuviikosta ilmestyneen singlen toinen puolisko. Parempi sellainen? No ei nyt sentään. Joo-o, kyllä minäkin noita Supersonic- (tai melkein mitä tahansa Oasis-) kitaroita aluksi säikähdin.

Aluksi Homesick tosiaan järkytti noilla Oasis-kitaroilla. Vaikutteiden säikähtäminen on kuitenkin ehkä vahän tylsä ja vaisu tapa lähestyä yhtyettä, joka selkeästi on ottanut asiakseen tehdä brittipoppia. Itse olenkin sitä koulukuntaa, joka suhtautuu tuttuihin juttuihin, vaikutteisiin ja niiden leviämiseen varsin suopeasti. Niinhän niitä genrejä, ilmiöitä  ja alakulttuureita syntyy: kun ollaan riittävän samanlaisia muodostamaan jotain kollektiivista. Ja niin niitä genrejä, ilmioitä ja alakulttuureja pidetään hengissä, että tehdään juttuja ainakin vähän niin kuin ennenkin. Eikä minua haittaa se, että brittipoppia tarjoillaan taas siinä muodossa kuin sen itse mieluiten nautin. Etenkin, kun ne vanhat brittipop-jumalat siirtyvät soittamaan rock 'n rollia.

Olen saanut olla Brother-fiilistelyjeni kanssa aika yksin. Jossain brittiläisessä mediassa yhtyeen kohderyhmäksi määriteltiin mielikuvituksettomasti Fred Perryyn pukeutuneet teini-ikäiset ladit, joihin uppoaa joku The Courteeners. No, tarkemmin ajatellen, taidan itse istua hyvin pienin sovelluksin tuohon kohderyhmämääritelmään, kypsä lähipiirini sitten ehkä ei.

Eihän Homesick lauluna ole läheskään niin näppärä ja nokkela popitus kuin emobiisinsä Darling Buds Of May tai toinen suosikkini Time Machine, mutta kyllä se minusta pienestä vaisuudesta ja jopa äärimmäisen läpitunkevista idoliviboista huolimatta  - tai ehkä juuri niiden vuoksi - ihan kivasti sitä itseään edustaa. Uutta brittipoppia. Paljon Oasis, paljon Stars of CCTV-aikainen Hard-Fi, vähän Brother. Kyllä minä siis edelleen yhtyeestä intoilen, kuten intoilen The Courteenersista, ladeistä ja Fred Perrystäkin. Ehkä olen helppo ja analyyttisyyteen kykenemätön. Tai sitten vain uskon sokeasti, että tuottaja Stephen Street tulee ja pelastaa taas maailman, kuten parikymmentä vuotta sitten. Niin kauan kuin minulla ei ole tarvetta mennä elämässäni eteenpäin, tällainen kyllä kelpaa. Ja olisi kelvannut teini-ikäisenä Fred Perryyn pukeutuneena ladinakin. Tai lassiena.