Rikastumisesta, taustamusiikista ja Ed Harcourtista

Äkkirkastuin muutamia päiviä sitten niin, että pystyin hankkimaan jo tovin ostoslistalla keikkuneen lipun Ed Harcourtin marraskuiselle Tavastia-keikalle. Ääh, en nyt sentään ole se Kalajoen salaperäinen lottomiljonääri, mutta väitän, että muutaman kympin yllättävä rahalahjoitus voi ehkä joskus mahdollisesti tuntua miljooniakin arvokkaammalta. Etenkin jos sen saatekirjeeseen on raapustettu kehotus osta ittele jotaki mukavaa.  

Harcourtin kesällä ilmestynyt viimeisin, Lustre-albumi tuntuu tällä hetkellä ykkösluokan taustamusiikilta. Levy on jäänyt kaiken melskeen, helskeen  ja kesäisen uutuuslevysuman jaloissa melko pintapuoliselle kuuntelulle, mutta on täyttänyt tehtävänsä arjen jakavana elämänkumppanina. Sitten kun gradunjälkeinen sitten kun -elämä koittaa, lupaan kuunnella levyä. Ajatuksella. Sillä uskon ja luulen, että kauniiden ja mieltä rauhoittavien melodioiden lisäksi myös lyriikoista löytyy kauneus ja palanen mieltä rauhoittavaa totuutta. 

Levyn nimikappaleen soidessa taustalla kelpaa kyllä tehdä yhtä jos toista. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö levy tulisi olemaan elämässäni vielä vähän jotain enemmän kuin vain taustamusiikkia. Kohta, pian. Sitten kun. 

Levyn aloitusraita Lustre on Harcourtin viidennen albumin ehdoton rakkaushetki kera ensimmäisen singlelohkaisun, Do As I Say Not As I Do -kappaleen. Näiden lisäksi toivon löytäväni Tavastialta vanhojen levyjen suosikkihetket ja sen mieheen liitetyn epätavanomaisen charmin, joka todennäköisesti jälleen kerran onnistuu tekemään monta kaamosmasentelijaa himpun verran eheämmäksi. Ainakin minun kaamokseni katoaa jos This One's For You -hienous pääsee soimaan sitä mieltä rauhoittavaa totuutta, joka sen lyriikoihin kätkeytyy. My oh my oh my this one's for you, my heart is on its sleeve, I need you to believe that the dark times will fade. This little story will end so well. 

R - a - k - a- s - t - a - n.

Ed Harcourt, Tavastia 11.11.2010. Joku muu menossa?

Torstain nopea - Carl Barât

Carl Barât with old school geezers. Tämä soi soi ja soi juuri nyt. Laulussa on  alun lupailevan bassottelun jälkeen hetkensä, mutta kyllä sen huippukohta on tuo video. Minäkin haluan antaa vielä vanhusiällä mennä ja oikein pitkän kaavan mukaan.

Run With The Boys from Carl Barat on Vimeo

Miehen debyyttisoolo ilmestyy maanantaina 4.10. Mikään The Libertines- tai edes Dirty Pretty Things -toisinto levy ei kuulemma ole, vaan mikrofonin takana häärii selkeästi muutosta kaivannut mies: "Take away the guitars and you can see things". Toisin sanoen levyltä löytyy vähemmän kitaraa, enemmän pianoa ja torvia. Ehkä se on se lähestyvä isääntyminen. Vaskien lisäksi levyllä vaikuttaa myös The Divine Comedyn Neil Hannon. 

The good times are calling me

Minun taitaa olla parasta pitäytyä pois näiltä kulmilta muutama seuraava päivä. Tai siihen asti, että olen valmis vaihtamaan www.gradutakuu.fi-sivun johonkin muuhun aloitussivuun. Pelkään nimittäin todella, että alan kirjoitella tänne Pomodoro-tekniikasta ja muista jännittävistä nikseistä ja välineistä, joiden avulla olen saanut huijattua itseni mukaan gradunteon loppurutistukseen. Pakon, kiireen, paineen, viimetipan ja ennen kaikkea graduttoman elämän mukana tulevan onnen painaessa päälle sitä pystyy näköjään uppoutumaan lähes mihin tahansa. Vai kuinka jännältä teidän mielestänne oikeasti kuulostaa tutkimus "Dialogipartikkeli joojoo keskustelussa"?

No joo, ei tuo The Courteenersin sinänsä mainio biisi liity oikeastaan tähän tekstiin mitenkään. Se on siinä ihan vain naamioimassa tätä postausta edes jollain tasolla musiikilliseksi. Todellisuudessahan haluan tietystikin päästä mainostamaan juurikin sitä Pomodoro-tekniikkaa. Kyllä minulle nimittäin taivas aukesi, kun tajusin, että gradunteossahan on kyse loppujen lopuksi tomaateista. 25 minuuttia gradun parissa vastaa yhtä tomaattia. Ennemmän minuutteja tarkoittaa enemmän tomaatteja ja enemmän tomaatteja on aina jees. Tai ainakin tie maisteriksi. Niinpä nykyään sen sijaan, että työskentelisin gradun parissa tunnin tai pari, "teen muutaman tomaatin".

Tomaatit ja gradutakuu ovat nyt ajaneet minut siihen pisteeseen, että keikat ja keikka-arvostelut jäävät harmillisesti puolitiehen ja  aamun ekat ja illan vikat biisit kuuntelematta, kun stereoissa pauhaa tutkimusaineiston keskustelunauhat. Radikaaleinta, mitä blogin puolelle näyttää irtoavan on muotoa tämä on hyvä biisi, koska kuulostaa hyvältä. Tai The Yhtyeennimi julkaisi juuri uuden singlen, joka on Levynnimi -levyn numeros singlelohkaisu. Tykkään niin etten kestä!

Minun tieni onneen on siis tällä hetkellä vahvasti tomaattien ja lähdeviitteiden viitoittama. Ja satunnaisen, tomaatinlaskua sopivasti rytmittävän musiikkikinkin, toki. Mutta lähinnä sellaisen, joka muistuttaa siitä, kuinka hyvät - graduttomat - ajat tuolla jossain minulle huutelevat. Suuresti odotettu on se päivä, kun gradu.doc ei enää näytä avautumisen merkkejä.

Big Wave Riders ja sunnuntai-suru

Vihaan sunnuntaita. Siis ihan oikeasti ja täysillä, vihaanvihaan. Yleensä yksinkertaisesti elän kuusipäiväistä viikkoa, hyppään sunnuntait yli. Tuo järjestely vaatii onneksi vain pinon elokuvia, lukemattoman kirjan tai päivän kestävät päiväunet. Tänään oli vuorossa ne päiväunet. 

Voisin varsin mieluusti luopua kaikista elämässäni edessä olevista sunnuntai-päivistä ja vaihtaa ne vaikka torstai-päiviin.Tai keskiviikko-iltoihin. Sellaisiin kuin viime keskiviikko vaikka: ystävä, juoma ja kiva bändi. Vaikka joku sellainen kuin Big Wave Riders. Nyt kun päiväunet on nukuttu, mutta sunnuntaita on vielä hetkonen jäljellä, tuntuu fiksulta muistella aikaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Palataan siis keskiviikkoon ja Big Wave Ridersin keikkaan LeBonkissa. 

Kiki Pauta lämmittelemään pestattu Big Wave Riders sai harmillisesti soitella melko harvariviselle rokkikansalle. Ihanalla reippaudella ja tarmolla yhtye kuitenkin soitti seitsemän biisin settinsä läpi. Kaikki parin MySpacessa soivan biisin perusteella syntyneet odotukset poijjaat onnistuivat lunastamaan jo setin kahdella ensimmäisellä kappaleella. Aloituskappale Pictures of lifestyle and friends  kuulosti reippaalta, raikkaalta ja sai minut vakuuttuneeksi siitä, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yhtyeen mukaan kappale on soppeli esimerkki sen erilaisia rytmejä ja musiikkityylejä sekoittelevasta soundista: säkeistössä hieman bossanovamainen fiilis, kertosäkeessä aika ysärisäröshoegazea, c-osassa rytmikästä New York -henkistä indiekikkailua ja sitten vielä mahtipontinen lopetus Arcade Fire -yhteislauluasenteella. Kuulostaako sillisalaatilta? Ehkä, mutta maukkaalta sellaiselta. 

Salaattitarjoilu jatkui kolmella itselleni oudolla kappaleella Rebel without a cause, It's funny things aren't gonna change ja Skate or die, joista kaksi jälkimmäistä tekevät tulevalla ep:llä seuraa MySpacessakin kuultavissa oleville Big sound- ja Republic of the average -kappaleille. Setin aloittaneiden Pictures of lifestyle and friends - ja Rebel without a cause -biisien lisäksi juuri Republic of the average herätti sisäisen indiedisko-intoilijani henkiin. Mutta koska olen ujo, epäsosiaalinen ja itsekriittinen popturmelus, kuuluu nollan promillen tanssiliikkeisiini ainoastaan pään nyökyttely. Setin päättäneeseen Feet in the waves -kappaleeseen tultaessa päännyökyttely oli kyllä jo aika kovaa.

Yleensä huomaan, että asioiden objektiivinen arviointi on itselleni jotenkin vaikeaa. Jutut ovat hyviä sen perusteella, että ne näyttävät, kuulostavat tai tuntuvat hyviltä ja oikeilta.  Kuten Big Wave Riders. Yleensäkään en pysty heittämään kehiin muita kuin oman tunnekokemukseni tarjoamia perusteita, mutta keskiviikkoisen keikan perusteella voin väittää tunnistavani Big Wave Ridersissa jotain hyvän bändin tämänhetkisiä universaaleja määritelmiä. Vaikka yhtyeen biisimateriaali on aika koherenttia, jäi keikasta tunne, että yhtye tekee paljon oikein. Se kuulostaa siltä, miltä tällaisen pienen piirin mielenkiinnon herättäneen ja aallonharjalla ratsastavan musiikkiyleisön huomiota etsivän yhtyeen kuuluukin kuulostaa. Enkä näe yhtäkään syytä, miksi se ei voisi tämän yleisön mielestä  olla yhtä jee ja yhtä kaikkea muuta jännää kuin muut aikamme lapset. Yhtye on mielestäni mitä parasta tarjontaa tällä hetkellä vahvana vellovaan indierock-kysyntää ja ihana muistutus siitä, että täältä meiltäkin löytyy. Oikein perkussioiden kanssa ja vielä ilman laulajan toisinaan raivostuttaviksi yltyviä maneereita. 

Koska yhtye kuulostaa myös siltä, että olen harmissani kaikkien niiden puolesta, jotka eivät tietään LeBonkiin keskiviikkona löytäneet, muistutan vielä seuraavasta keikasta Korjaamon  Image-klubilla 9.10.

Tämä seuraava biisi ei nyt liity oikeastaan mitenkään Big Wave Ridersiin. Ainoastaan siihen, että vihaan sunnuntaita eikä kuluvan kauheuden viimeinen tunti olisi ollut lainkaan siedettävä ilman kappaletta. Saa huutaa mukana: I am ill but I'm not dead and I don't know which of those I'd prefer.

Minä menen: Kiki Pau & Big Wave Riders 22.9 Le Bonk

Graduntekijän elämä on täynnä luopumisia. Ainakin jos suunnittelu- ja ajanhallintataidot ovat sitä luokkaa kuin minulla, tällaisella kymmenen pisteen humanistilla. Viimeinen huvitus, josta tulevan deadlinen aiheuttaman paineen alla ja tieteen tekemisen nimissä jouduin luopumaan, oli viimeperjantainen Bras & Undies -klubi Korjaamolla. Illan esiintyjistä French Filmsin livemeno oli aiemmin koettu ja hyväksi havaittu, joten eniten harmitusta aiheutti ennen näkemättömän  Big Wave Ridersin liven näkemättömyys. Sen verran kivasti yhtyeestä on blogimaailmassakin kirjoiteltu ja sen verran kivasti nelikon MySpacessa soi, että seuraavan keikan skippaaminen ei tule kuuloonkaan! 

Onneksi perjantainen menetys tulee korjattua niinkin pian kuin huomenna keksiviikkona. Big Wave Riders nimittäin lämmittelee yleisöä Kiki Paun sympaattisuudelle Helsingin baaritajonnan uutukaisessa, Le Bonkissa. Tomi tuumaili taannoin yhtyettä fiilistellessään, kuinka tuntuu ehkä vähän hassulta hehkuttaa ketään tai mitään kahden MySpacessa kuultavissa olevan biisin perusteella. Mutta voih, ei sen tarvitse tuntua yhtään hassulta jos biisit ovat sellaisia kuin aikoinaan tajunnan räjäyttäneen The Casbahin olemassaolosta muistuttava Republic Of The Average ja popmusiikin parantavaa voimaa huokuva Big Sound! Kyllä tällaisesta saa vähän meuhkata! Myötäilen siis Tomia: yhtye on potentiaalinsa näyttänyt. Tulevaa ep:tä odotellessa.

Kaikki tilaisuudet hankkia lisämateriaalia Big Wave Riders -hehkutusten tueksi on  hyödynnettävä. Yhtye kuvailee lähtökohdikseen halun tehdä raikasta musiikkia, jossa on kuitenkin särmää ja livenä punkahtavaa energiaa. Löydyn siis huomenna ihan varppina Le Bonkin nurkista notkumasta tuon punkahtavan energian tahtiin. Minut tunnistaa muuten sitten niistä deadlinen väsyttämän graduntekijän boheemin popparin habitukseen sopivista, punkahtavan mustista silmänalustista. 

Big Wave Riders

ke 22.9.
KIKI PAU (23) + BIG WAVE RIDERS (22)

LeBonk Music Machine

8 €

Elokuvatapaus: Heartbeats

Tänään nähdystä Xavier Dolanin Heartbeatsista (Les Amours Imaginaires) tuli minulle tämän vuoden ehdoton elokuvatapaus. Teos tuntui niin paljon omalta, että huh. Jos olisin kaunis, tyylikäs ja saisin tupakoinnin näyttämään kiehtovalta, voisin itse asiassa olla yksi elokuvan tarinan hahmoista. Epätoivoinen ja vaikea rakastuminen on aina ja kaikista eniten minua. 

Odottelin elokuvalta sen visuaalisuudesta ja tyylikkyydestä kiehtoutuneita huokailuaja. Ja kyllähän elokuvassa visuaaleja ja tyyliä riitti: paljon viipyilevää liikettä, rakastuneita katseita, hidastettua kävelyä, ilmaan leijumaan unohtuvaa tupakansavua, lähikuvia nuorista kauniista ihmisistä. Se tavallinen tarina, joka oli kuitenkin niin elokuvaa, että vei ajan ja paikan tajun. Elokuva oli myös muistutus siitä, miksi en enää koskaan halua rakastua. Koska rakkaus on vaikeaa ja rakastuiminen kamalaa. Piste.

Elokuvasta irtautuminen kesti hetken. Kahvilassa sadetta pakoillessa tajusin toimivani kuin hitaan ja viipyilevän elokuvan hahmo, jonka sadetta ja ohikulkijoita tuijottavan katseen ohjaaja on tarkoittanut reitiksi henkilön päänsisäiseen maailmaan. Kahvikuppien kolahtelut ja lattelasin reunoihin kilisevä lusikka puolestaan tuntuivat äänisuunnittelijan tarkkaan harkituilta kerronnallisilta yksityiskohdilta. Ihan hetken aikaa oma pieni ja rakkaudeton elämä tuntui elokuvan arvoiselta.

Sen verran hidasta ja viipyilevää tämä elämä taas tällä hetkellä on, että tällaiset elokuvakokemukset onnistuvat muodostumaan ainakin hetkeksi elämän merkittävimmiksi asioiksi. Olen varmasti ainoa 27-vuotias, joka liimaa liikahduksia aiheuttaneiden elokuvien liput päiväkirjansa väliin. Sinne keikkalippujen ja lavalta poimittujen biisilistojen sekaan. Heartbeats-lippu sai vielä ympärilleen sydämen. Oli se sen verran sydän. Niin ja  olihan siinä ne musiikitkin.

Musiikkivideotaidetta

OK Go saattaa pitää tällä hetkellä ainakin puolivirallisesti hallussaan musiikkivideibändien ykköspaikkaa. Videoista on tullut bändille juttu, kävihän chigagolaisnelikko jopa Oulun tämänvuotisen Musiikkivideofestivaalin konsertti- ja seminaaritähtenä. Onhan yhtyeen videoissa tietysti vaikka mitä jännää ja nokkelaa, mutta kyllä minä annan kuitenkin sen kaikista kirkkaimman tunnustuksen musiikkivideotaiteesta Travisille.

Jos on yhtyeen musiikki silkkaa rakkautta niin ovat kyllä videotkin. En tunne niitä universaaleja, jotka tekevät musiikkivideoista hyviä tai huonoja, mutta Travisin videot ovat sellaisia, että niitä on ihan pakko katsoa: visuaalisesti kiehtovia ja niissä on paljon hauskoja yksityiskohtia, jujuja, joita on kiva bongailla. Videoista voi löytää myös pieniä sieviä tarinoita ja hassuttelevia, roolileikkeilyyn heittäytyneitä bändin jäseniä. 

Sen lisäksi, että videot ovat lähes poikkeuksetta kaikki omalla tavallaan ihastuttavia, on niitä myös paljon. Valkkasin joukosta tähän omat ehdottomat suosikkini, ne, jotka ilahduttavat joka ikisellä katselukerralla. Kannattaa siis aktivoida hetkeksi kaikki musiikkivideoita vastaanottavat aistit. Vitosesta ykköseen, there you go.

5) Walking In The Sun (2004). Kappale on Singles-kokoelmalla uutena ilmestynyt, kaikki Travis-tuntomerkit täyttävä kolmiminuuttinen. Veikeä video, josta edes loppupuolella hetkeksi kuvaan ilmestyvä käsittämätön viikatemies ei onnistu tekemään hölmöä. Ainakaan liian. Hyvä esimerkki siitä, kuinka Travisin videoissa sattuu ja tapahtuu. Ja yleensä nimenomaan laulaja Franille.

4) Closer (2007). Kappale on yhtyeen kuudennen studioalbumin The Boy With No Name ensimmäinen singlelohkaisu. Kaunis ja herkkä laulu, joka sopii erinomaisesti supermarketin pysähtyneen ja haaveilevan tunnelman tempoon. Parasta: Franin majavapuvun alta paljastuva skotlantilaisen radiokanava Radio Clyden t-paita ja yhtyeen ystävän, näyttelijä Ben Stillerin cameo-rooli alkaen kohdasta 2:42. M-a-h-t-a-v-a-a. Niin ja tietysti Dougielle osoitettu rakakudentunnustus kohdassa 3:49. En kestä, miks ei mulle kukaan?

3) Turn (1999). Lauluhan nyt on tietysti moderni klassikko, kuten koko The Man Who -levy. Tässä ensimmäinen kappaleesta tehty video, toinen on US-versioksi visualisoitu soitteluvideo. Punnerrusvideo on tietysti moninkerroin jänskempi. Yksi niistä harvoista Travis-videoista, joissa yhtye ei soita lain. Kun alun käsittämättömästä skottiaksentista selviää, vie video mennessään, kohti lohdutonta loppua. Yhyy.

2) Driftwood (1999). The Man Whon toinen single ja ihan äärimmäistä Travis-hienoutta. Vähäeleinen ja visuaalisesti äärimmäisen tyylikäs, kerrasaan cool. 

1) Sing (2001). Ensimmäinen single yhtyeen vuoden The Invisible Band -albumilta ja oma Travis-suosikkini. Laulu on saanut vertaisensa videon. Alusta loppuun pelkkää ihanuutta ja täynnä katsottavaa ja ihmeteltävää: hauskojen yksityiskohtien seassa neljä leikkisäksi heittäytynyttä skottipopparia. Hilarious. Video on ainakin kröhöm, joissain piireissä klassikko, joka päätyi VHS:lle ja voimapyöritykseen jostain kesän 2001 Jyrki-lähetyksestä. Herkän teini-iän tunnari siis. Helmikohdat: 2:00 ja vähän sen jälkeen alkava mustekalaepisodi.