Tätä blogia vähänkään seuranneet ovat varmasti huomanneet, että tämä ei ole varsinaisesti mikään uusimpien musiikillisten virtausten ja soundien playground. Ja miten voisikaan olla, kun kirjoittajana on nostalgiaan taipuvainen jääräpää ja jumittaja, jonka mielestä suurin piirtein kaikki hyvä on eletty, koettu, nähty ja kuultu mielialasta riippuen joko 60-, 80- tai 90-luvulla. Vähän kärjistäen. Olen joka tapauksessa yli vuosikymmenen kuunnellut samoja levyjä ja yhtyeitä enkä pysty itse näkemään oman musiikkimakuni suuresti tuona aikana muuttuneen. Hmmm. Niinpä ylleensä tykkään jos ne uudemmatkin jutut, joista innostun, sisältävät vahvoja kaikuja menneisyydestä, jostain tutusta. Taidan olla aika pitkälti sellainen klassikoiden, perinteiden ja yksinkertaisten asioiden tyttö.
Mutta se tässä(kin) ajassa on hienoa, että niitä kaikujahan tietysti kuuluu paljon. Niinpä esimerkiksi vanhan kunnon The Charlatansin, Stone Rosesin ja Leisure-albumin ajan Blurin perään tarvitsee haikailla vähän vähemmän, kun on ihana The Ruling Class. Mielestäni tämä Lontoossa tukikohtaa pitävä, ruotsalaisvedolla johdettu kvintetti tekee 2000-luvun yhtyeistä fiineimmin sellaista selvästi 80-luvun Roses/Madchester-hengessä toteutettua ja vähän shoegaze-maustettua baggybrittipopindietä (tai jotain semmosta, nämä termit ovat niin hankalia). Yhtye on ollut kasassa jo hyvän aikaa, mutta harmillisen hidas julkaisemaan mitään: parin biisin Flowers-single (sis. Flowers ja superihana If You Wonder) ja Shelflifen riveissä tehty Tour De Force -ep ovat jo vuodelta 2008. Täyspitkä on kuitenkin huhujen mukaan työn alla, vihdoin, huh.
Ihanaa, etten ole ainoa, joka elää menneisyydessä. (Spotify)
Ihanaa, etten ole ainoa, joka elää menneisyydessä. (Spotify)
Ja tästä jatkoille? Blurin Bang. Vuosi 1991, Damon Albarn ja baggy trousers - hot! Ja näin meillä on linkki 80-luvun ja 90-luvun brittipoppien välissä.
En kyllä tiedä mitä mieltä pitäisi olla madchesterin paluusta... aloitin ysärin lopussa musiikkiharrastuksen Blurilla ja Charlatansilla ja silloin kyllä pidin baggyilystä paljon. Nuo Ruling Classin biisit kuulostavat yllättävän paljon Blurin ysärin alun b-puolilta :D Toivottavasti tähän madchester-revival (:D) genreen osataan tuoda jotakin uutta.
VastaaPoista-Marko
Ruling Classilla kuulostaa tosiaan olevan ihan hyvin hallussa tuo baggy-soundimaailma. Koko genre on kuitenkin hieman ristiriitainen sen suhteen, että (kuten myös myöhemmin Brittipopin osalta), siihen lokeroon asetetuista bändeistä parhaat ei oikeastaan edes olleet baggya (muuta kuin ehkä vaatteiltaan). Esim. juuri Stone Rosesin tuotannossa "baggyt" biisit on laskettavissa ihan yhden käden sormilla ja Charlatanskin löysi oman todellisen itsensä vasta vähän myöhemmin ja ihan eri tyyleistä.
VastaaPoistaMarko: Minun musiikillinen herääminen tapahtui myös joskus 90-luvun lopulla, nimenomaan sellaisen 90-luvun (93-98) cool Britannia -brittipopin kautta. Blurin Parklife ja Modern Life, ai ai, ja Sueden ja Pulpin jutut. Stone Rosesista ja Charlatansista olen tykännyt myös paljon, mutta sellaista erityistä baggy-kautta mulla ei ole ollut, siksi ehkä vois vähän baggyillä!
VastaaPoistaMutta joo, noissa revivaleissa on aina riskinsä, baggy-tunnelmissakin: jutut voi päätyä kuulostamaan hupaisilta, varsinkin jos lähtee tekemään sellaiselta autenttisuuteen tähtäävältä pohjalta eikä vaikka tunnelmia varovasti hyödyntäen, kuten Kasabian baggy soundien suhteen minusta mahtavalla debyytillä teki. Nu-baggya? Jaa-a. Silloin yhtyen kuulosti tuoreelta sekamelskalta.
PeteP: Kiitos tästä! Mulla on viha-rakkaussuhde näihin genrejuttuihin ;D Hassua, itse olen aina ajtellut, että "oikea" The Charlatans on sitä Some Friendly -eraa ja sen jälkeen yhtye on vähän hakenut itseään, heh.
Ja tuo brittipop-termi, huoh. Itse olen aika nihkeä käyttämään sitä ja yleensä tarkoitan sillä jotain musiikkityyliä suurempaa, ehkä ennemminkin sellaista 1993-1998 ajan sosiologismusiikillista ilmapiiriä/aikakautta. Mulle tuo on vähän niinkuin suljettu genre siis jo. En vain pysty puhumaan siitä muiden kuin niiden tiettyjen 1993-1998 ilmestyneiden levyjen/yhtyeiden yhteydessä. Muu "brittipoppi" on mulle sitten yleensä "brittiläistä popmusiikkia", "post-brittipoppia" tai "oikean brittipopin tapaista". Ääh, en tiedä. Yleensä vain haluan jotenkin erottaa omaksi erityiseksi jutukseen sen cool brittannia-aikaisen popin.