Nyt kun gradun ja kaiken muunkin humanistisössönpössön parissa puuhastelu on vihdoin totaalisen ohi, on otollinen aika töydentää poppikoulun opetussuunnitelmaa. Lukulistalle päätyikin vielä entisen Oasis-rumpalin Tony McCarrollin raapustama Oasis - The Truth -teos, jonka nappasin mukaani tammikuisen Lontoo-reissun joltain HMV-vierailulta hupaisaan 7 punnan hintaan.
Kirjahan on erityinen tietysti siitä syystä, että se on ensimmäinen yhtyeen jäsenen kirjoittama Oasis-kirja. Tällaiselle ysäribrittipopistille se on erityinen tietysti myös siksi, että se pureutuu aikaan, jolloin maailmassa tapahtui niin sanotusti suuria - McCarrollin Oasis-pestihän kesti yhtyeen alkumetreiltä vuoteen 1995 ja Alan Whiteen asti. McCarroll kuuluu siis kiistatta siihen manchesterilaisjoukkoon, joka muutti maailmaa: Definitely Mayben - ja monen muun taideteoksen - säestämänä Britannia onnistui olemaan taas cool ja Lontoo swinging, vaikka paine olla grunge olikin kova.
Ehdin lukea kirjaa eilen iltasaduksi muutaman sivun verran ennen kuin nukahdin. Ainakaan kirjan alku ei millään suurilla kielellisillä kikkailuilla irrottele, mutta onneksi tarina kulkee harmittoman sujuvasti. Tiedonjano on kuitenkin sen verran kova, että faktat edellä meneminen tuntuu ihan suotavalta. McCarroll lupailee alkusanoissaan, että kirjan tarkoitus ei ole olla mikään katkera tilitys, vaan ainoastaan yhden yhtyeen perustajajäsenen totuus. Katekeraa tai ei, entisten bänkikavereiden pieni piikittely on ehkä kuitenkin paikallaan, etenkin jos se on molemminpuolista.
He (Noel) was rattling on about my unsuitable haircut and pisspoor drumming once more, but by now I was accustomed to those insults. Over the previous six albums, my hair had been a major marketing tool for him. I'd had 15 years of such treatment. I looked at the photo of Noel in the paper and realised he was shaping his own hair upwards in an attempt to gain little extra height. Some things never change. I was not sure why he was so fixated with hair. I wasn't even in posession of my mop anymore. But it was time for Noel to flob an album. And that's where I get involved. (McCarroll Dig Out Your Soul -levyn ilmestymisen aikoihin kirjoitetusta lehtijutusta.)
En tiedä, kertooko kirjan tai tarinan laadusta mitään se, että viime lokakuussa ilmestynyttä teosta löytää jo nyt alekorista. Voi tietysti olla, että aika ja yleisö eivät ole vielä kypsiä totuudelle. Niin ja olkoon McCarrollin rummutus Noelin mielestä 15 vuoden jälkeen miten pisspoor tahansa, tulee McCarroll minulle kuitenkin aina olemaan sen kuolemattoman rumpuintron mies.
Ja lukukokemuksia ja -vinkkejä voi edelleen jakaa!
Getting High: The Adventures of Oasis on aika hyvä, vaikka se onkin 98% hehkutusta. http://amzn.to/fLtOq8
VastaaPoistaToi on kirjoitettu ns. suurimman Oasis-huuman aikaan, siis silloin kun ei vielä tiedetty, että bändi on jo tehnyt parhaat biisinsä.
Tony onnistuu hämmentämään soppaa yllättävän paljon. Kirjasta ja sen vierestä on keskusteltu varsin henkevästi täällä: http://live4ever.proboards.com/index.cgi?board=Live&action=display&thread=63067&page=1
VastaaPoistaLive Forever on kyllä mieletön live biisi (en tiedä johtuuko rummuista vai Liamin karismasta :D), mutta miks toi yleisö on niin laimea :O? Tai ehkä mä oon vaan tottunu käyttäytymään huonosti keikoilla, ja toi noiden homma on ihan normaalia... :\
VastaaPoistaEllen ihan väärässä ole, niin syy yleisön "laimeuteen" on se, että kyse tuossa on Sonyn bisnesväen vakuuttamiseksi soitetusta "keikasta".
VastaaPoistaAi saakeli, kai toi kirja pitäisi nyt viimeinkin hommata. Aika paljon siitä on kyllä pystynyt lukemaan katkelmia blogeissa ja haastateluissa jne.
VastaaPoistaJossain McCarroll sanoi olevansa ylpeä siitä, että ensimmäinen asia, jonka suuri yleisö Oasiksesta kuuli, oli hänen rumpuintronsa Supersonicissa. Ja tottahan se on: tuollaisesta saakin olla ylpeä.
Musta tuntuu, että musakirjat on aina nopeasti alekorissa, oli sitten aihe tai kirjoittaja ihan mikä tai kuka tahansa.
Kyllä mua fanina edelleen kiinnostaa totuus muun muassa noiden elämäni tärkeimpien kappaleiden synnystä, kun pohjana on ollut iät ja ajat se käsitys,että Noel toi mukanaan käytännössä valmiin nipun klassikkobiisejä retkueeseen liittyessään. Samoin just tuo Supersonicin muotoutuminen Griffithsien studioilla herättää henkilökohtaista mielenkiintoa.
VastaaPoistaAntti: Kiitos vinkistä! Tuohon täytyy tarttua! Ja tuo kirjoitusajankohta varmasti antaa oman viehätyksensä sille hehkutukselle, heh.
VastaaPoistaAnonyymi: Ja itse pelkään, että menen hämmentämään soppaa jonnekin keskustelupalstoille, heh. Täytyy lueskella, kiva kuulla, mitä muut ovat mieltä kirjasta ja sen sisällöstä. Aihe on monille niin arka ja henkilökohtainen, että olisikin ihmeellistä jos siitä ei polemiikkia syntyisi. Jostain syystä Oasis-ihmiset osaavat olla aika vannoutuneita faneja ja siksi kovin tunteellisia ja herkkiä. :) Tuo on hienoa, tietysti.
Anna ja Anonyymi: Joo, laimeaa on, mutta musiikillisesti ihan hyvä veto. Tosiaan, tuo yleisön laatu varmasti selittää sen laimeuden :) Halusin juuri tämän pätkän tänne, koska siinä annetaan kivasti näkyvyyttä tekstin päähenkilölle - jopa muulloinkin kuin tuon legendaarisen rumpuintron aikana :D
PeteP: Nappasin omani Piccadillyn HMVstä, taisin nähdä niitä alessa myös jossain toisessa HMVssä, Oxford Streetillä siellä Bond Streetin asemaa vastapäätä, ehkäpä. Kipin kapin hakemaan oma, vaikuttaa kyllä mielenkiintoiselta! Ja totta, ei paskempi meriitti :) Eikä miehen todellakaan tarvitse nöyristellä, perustella olemassaoloaan ja kyseenalaistaa omaa oasiuttaan.
Anonyymi: Samoin! Juuri ne tarinat, joita ei pääse kuulemaan kuin yhtyeen jäsenten kertomana, ovat parhaita, siksi itse ainakin luen mieluusti tätäkin kirjaa. Legendoja liikkuu niin paljon, että mahtavaa kuulla totuus! McCarroll tuntuu korostavan sitä, että ensin oli The Rain: hän, Bonehead, McGuigan ja laulaja Hutton, joka korvattiin Liamilla, joka raahasi mukaansa Noelin. Tämä tekee siis McCarrollista ikäänkuin perustajajäsenistä perustajajäsenimmän, heh, tai jotain. En ole vielä päässyt sinne asti, missä Oasis muotoutuu, joten palan halusta kyllä lukea kuviosta.
Oasis on yksi niistä erittäin harvoista bändeistä, joihin fanit suhtautuvat vähän kuin vaikkapa futisjoukkueen kannattamiseen. Omaltakin kohdaltani aiheen käsittely vaatisi pitkän kaavan, saati sitten koko fanikatraan puolesta puhuminen.
VastaaPoistaKirja herättää vahvoja tunteita Oasis-ihmisissä muun muassa sen takia, että monelle Noel on lauluntekijänä ja hauskana seuramiehenä ylivertainen ja lähes kritiikin ulottumattomissa. Mikäli kirjan väitteet pitävät paikkansa, moni joutuu miettimään ainakin jonkin verran uusiksi "brändättyjä" tottumuksiaan, kuten Tony asian ilmaisee. Miehen uusimman haastattelun mukaan muuten elokuvakin saattaa olla suunnitteilla!
Juuri näin, hienosti ilmaistu! Se, että yhtye edustaa ihmisille muutakin kuin vain musiikkia, on minusta äärimmäisen mahtavaa ja merkki yhtyeen todellisesta suuruudesta. Tällaisia tapauksia tulee ehkä se yksi sukupolvessa.
VastaaPoistaJuuri tuota sanomaasi mietin, kun kirjoitin siitä, kuinka aika ja yleisö eivät välttämättä ole vielä kypsiä totuudelle. Uskon, että tullakseen elämää suuremmaksi yhtye tarvitsee ympärilleen vähän legendoja, tarinaa ja kritiikin ulottumattomiin karkaavia jumalhahmoja... Mielikuvien ja sen vuosien aikana rakentuneen rocktotuuden sortuminen voi kyllä vetää fanin vähän hiljaiseksi.